paginat

Avain kynnyskiven alle

2005-05-08T18:57:00.000+03:00

Metsässä kulkiessani kypsyi jo jonkin aikaa hauduttelemani, silti ihmeen raskaalta tuntuva päätös: on tullut aika sulkea tämän kodiksi kasvaneen taukotuvan ovi, nostaa reppu selkään ja jatkaa matkaa.

Blogin pitäminen omalla nimellä tuntui alkujaan luontevalta ratkaisulta. Minulla ei ollut - eikä ole - tarvetta tuottaa tekstiä, minkä alle en voisi nimeäni laittaa. Mutta joskus sitä haluaa kirjoittaa myös niistä hirviöistä ja aaseista ilman hyvää tarkoittavien lähimmäisten hämmästelyä ja huolestuneita puhelinsoittoja. En halua kirjoittaessani pohtia koko ajan, miten mikäkin sanomiseni mahdollisesti tulkitaan tosielämässä.

Rajankäyntiä? Sitäkin. Ei mitään henkilökohtaista, ei diivailua, ei loukkaavaksi tarkoitettu siirto, vaan oma valintani voidakseni hengittää kevyemmin.

Toinen - ehkä vielä tärkeämpi - syy on ei-niin-tavallinen nimeni, jolla hakumoottorit löytävät jos jonkinlaista tietoa allekirjoittaneen tekemisistä. Ei liene keneltäkään pois, jos hieman karsin tarjontaa.

Koska Blogistaniasta kaikenkirjavine kynäilijöineen ja innoittuneine keskusteluineen on tullut merkillisen rakas osa elämääni, etsinen uuden, hieman syrjäisemmän tukikohdan tarinoilleni. Innokkaimmat virtuaalipartiolaiset voivat halutessaan harjoittaa jäljitystaitojaan, laiskemmat saavat uudet suuntimat pyynnöstä sähköpostiinsa.

Vanhan tuvan avaimen jätän kynnyskiven alle. Olkoot nämä paginat virtuaalisena muistona yhden kulkijan kipeänrikkaasta keväästä anno Domini 2005. Kiitos ja syvä kumarrus teille mukana eläneille, kasvottomille ja kasvokkaille ystäville. Tapaamisiin!

Huutaa setä jaksaa

2005-05-07T09:35:00.000+03:00

- Flunssa syö ääntä, tuumasi nahkaliivinen kaveri takanani.
- Mutta on se silti hyvä. Ihan helvetin hyvä, totesi toinen.

Vanhan koiran ei tarvitse oppia uusia temppuja, jos entiset ovat hyvin hallussa. Sen todisti konkari Graham Bonnet (mm. Rainbow, Michael Schenker Group, Alcatrazz, Marbles) eilen Tampereen Pakkahuoneella.

Jos keikan piirtäisi sarjakuvaksi, olisi ensimmäisessä kuvassa ammollaan oleva suu kitapurjeet lepattaen. Toisessa keski-ikäisehkön yleisön tukat olisivat kirjaimellisesti putkella taaksepäin. Bonnetin äänenkäyttö on mitään säästelemätöntä, ja energia korostuu entisestään livekeikalla. Flunssan ja jetlagin aiheuttamat ongelmat mies kompensoi brittiläisen itseironisella otteella. Diivailusta ei ollut tietoakaan.

Kaveri näytti antavan lavalla kaikkensa suomalaismuusikoiden ansiokkaasti säestämänä. Ihmetellä pitää, jäikö lappeenrantalaisille mitään.

Hyvä se oli. Helvetin hyvä.

- - -

Keikan alkua odotellessa selailin paikallisessa ravitsemusliikkeessä iltapäivälehteä, josta silmään osui uutinen entisestä kotikaupungistani. 12-vuotias poika yritti vetää isänsä syytteeseen pahoinpitelystä, kun tämä oli pojan mukaan lyönyt häntä käsivarteen. Tarkemmassa selvittelyssä kaveri myönsi, että isä oli huoneen siivoamiseen patistaessaan lähinnä tarttunut häntä olkapäästä ja tönäissyt kevyesti.

Sovittelussa 12-vuotias oli ilmoittanut tyytyvänsä hyvityksenä kahteen hampurilaisateriaan. Nekin jäivät yritteliäältä nuorelta mieheltä saamatta, kun ymmärtämätön syyttäjä hylkäsi jutun.

Jotenkin minulla on ikävä tunne, että tapaus ei jää lajissaan viimeiseksi. Eivätpä Suomen oikeuslaitokselta lopu työt sen toimiessa välittäjänä pahoinvoivien lasten ja vanhempien arkikiistoissa.

Surullista.

Ainoastaan elämällä

2005-05-06T18:20:00.000+03:00

Kirjaston kahvilassa kupillinen maitokahvia ja kirjallisena seurana Sandór Marái, joka puhui kovia sanoja krooniselle tyhjäntuskailijalle.

"Odottamatta koittaa hetki, jota ei käy lykkääminen. Sinun on vastattava kaikesta. Kuka olen? Mitä haluan? Ketä vastustan ja kenen puolesta elän? Miksi? Millaisin kyvyin, keinoin, opinnoin? Ja mikä tärkeintä: millä tarkoituksella?... Ja kaikkeen on vastattava: missä mennään? Onko minulla vielä heittää peliin uhrivalmiutta ja epäitsekkyyttä vai suojelenko vain varaston rippeitä? On vastaamisen hetki, ja vastausta odotetaan suuressa, draamallisessa hiljaisuudessa. Ja juuri silloin pääset selvyyteen siitä, että näihin kysymyksiin ei voi vastata sanoin vaan ainoastaan elämällä."

Maráilla oli paljon muutakin sanottavaa, johon palannen myöhemmin. Kun omat sanat käyvät vähiin, on lainattava toisilta, viisaammiltaan.

- - -

Istutin ulospääsyä pitkään pyydelleet, hontelot krassintaimet ja toivotin niille onnea maailman tuulissa. Ikkunalaudalle jäi tyhjä paikka.

Viistämä

2005-05-06T09:48:00.000+03:00

Alakuloinen, harmaa aamu, heti herättyä linnunsiiven viistämä -

"maassa mieleni miun makavi
alahalla ajatuksein asuvi"
-Värttinä

Joskus on näin. Silloin pitää pysähtyä hetkeen, olla vain ja hengittää surut ulos.

Liian kauan

2005-05-05T10:39:00.000+03:00

Demons drowning a monk in the Tiber River. After a miniature in an Italian manuscript "Moral Bible," 13th century.

Arkipyhän aamuna toivoisi taas kerran olevansa oikea työläinen, niin vapaapäiväkin maistuisi vapaapäivältä. Mutta kun se kuluu, kuten muutkin, samassa yksiössä saman koneen ääressä samoissa puuhissa, ei pilvinen helatorstai aiheuta suurempia värinöitä aivojen vapaa-aikakeskuksessa.

Alan totta vieköön saada tarpeekseni keskiaikaisten munkkien ja ruhtinaiden tomuisesta, mykästä seurasta. Haluan ulos! Haluan elävien ja hengittävien ihmisten, eläinten ja kasvien joukkoon! Käpristyn kokoon ja alan kasvaa jäkälää, ennen kuin olen selvinnyt kunnialla kevytmielisesti aloittamastani urakasta.

Akateemisesta tittelinkipeydestä ei minulla ole tietoakaan, mutta jollain tavallahan sitä on leipänsä ansaittava. Tai ainakin yritettävä. Kenties kunnianhimosta olisikin apua tällaisina hetkinä, ehkä silmien edessä kangasteleva tohtorinhattu saisi jaksamaan turhalta tuntuvaa työtä.

Mutta lippalakki tai kuhmuinen huopahattu tuntuvat istuvan tähän päähän silinteriä paremmin. Tällaisina päivinä pystyn täysin samaistumaan Veloenan akateemiseen painajaisuneen.

On jo liian kauan siitä, kun vanhat tekstit viimeksi heräsivät eloon, alkoivat puhua ja veivät mukanaan toiseen aikaan ja paikkaan. Nyt on vain paperia, pelkkiä tyhjiä sanoja. Hiljaisuus.

"Sinuhe istui kirjavalla matollaan luonani leuka käden varassa, ja hänen kasvonsa olivat myrtyneet iän ja kokemusten ahdistuksesta, kun hän alkoi kertoa minulle elämänsä tarinoita. Aloin siis kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan, sillä jos ihminen kerran aikoo kirjoittaa kirjan, ei hänen auta muu kuin alkaa kirjoittaa. Tämä on tietääkseni ainoa keino millä kirjoja voi kirjoittaa, mutta jos joku tietää paremman keinon, olen aina valmis auliisti ottamaan neuvoja vastaan."
-Mika Waltari: Neljä päivänlaskua

- - -

Täältä on levinnyt yhden jos toisenkin pureskeltavaksi kysymys, ovatko blogit totta.

Mitä tähän nimenomaiseen hengentuotokseen tulee, niin omalla nimellä kirjoittaminen sanelee jonkinlaiset rajat mielikuvituksen lennolle. Tiedän monien tuttavieni lukevan tätä - te masokistit! - ja jos alkaisin säveltää tarinoita kohtaamisistani järvihirviöiden ja puhuvien aasien kanssa, saisin pian erinäisiä huolestuneita puhelinsoittoja.

Pian ehkä soisi myös ovikello.

Tokihan tekstit ovat vain jäävuoren huippu, pieni hajaotos yhden pään ympärillä ja sisällä kipinöinä napsahtelevista hetkistä ja tunnelmista. Muita ihmisiä koskevista asioista kerron vain viitteellisesti, koska julkinen kirjoittelu on minun valintani, ei heidän. Ja kysyn luvan, jos jotakin lähipiiriini liittyvää haluan erikseen mainita.

En myöskään kerro totena sellaista, mitä ei olisi tapahtunut, vaikka tulkinta tapahtuneesta onkin omani. Vältän värittelyä; fiktiivisen sanaverryttelyni tulokset saavat kasaantua rauhassa pöytälaatikkoon (vahinko ei liene suuren suuri).

Jos siis keveä pintaraapaisu voi edustaa kokonaista totuutta, niin Tämä Blogi Todettakoon Todeksi.

Pitäisi tehdä hyvin

2005-05-04T10:03:00.000+03:00

Keskiaikainen kolttuni on, ihme kyllä, valmistunut määräajassa, määrämuotoisena ja ilman suurempia kommelluksia. Asusteet ja somisteet puuttuvat vielä: ne saavat hakea rauhassa muotoaan ja paikkaansa.

Mutta nyt allekirjoittaneella ei ole yhtään hyödytöntä projektia meneillään (paitsi tietenkin lisuri, tuo hyödyttömistä hyödyttömin). Tarkoitan sellaista luovaa näperrystä, joka veisi mennessään koko illaksi tuottamatta yhtään siivua juustoa leivän päälle. Erilaisilla kädentaitokursseilla olen aina käynyt mielelläni, mutta iltapuhteeksi sopivaa kotiharrastusta ei niiltä ole tarttunut. Tykästynyt olen vuosien myötä esimerkiksi metalligrafiikkaan ja huovutukseen, mutta ne vaativat joko tilaa tai erikoisvälineitä tai molempia. Neulominen ja muut perinteiset käsityöt taas eivät koskaan ole ottaneet kohdallani tulta.

Huomaan kaipaavani sitä täydellisen sisäänpäinkääntynyttä, levollista tunnetta, kun lapsena piirsi tuntikausia unohtaen kokonaan ajan kulumisen. Aikuisena sitä kuvittelee, ettei sellaiseen ole aikaa. Että on aina niin paljon tärkeämpääkin tekemistä. Muka. Ja jos jotakin tekee, se pitäisi tehdä hyvin. Mutta piirtelystä menee ilo, jos koko ajan arvioi omaa tekemistään ja miettii, että pitäisi mennä taas mallipiirustuskurssille ollakseen kompastelematta anatomisiin seikkoihin tai manailee, että tulipa tuokin varjo väärään paikkaan, koko työ on siis pilalla. Ja kallista aikaakin siihen hukkaantui ties miten paljon.

Missä vaiheessa yhteiskunnan lietsoma täydellisyydentavoittelu kasvattaa lonkeronsa täysin omaehtoiseen puuhasteluun? Milloin iloinen sormiväreillä sotkeminen vaihtuu suorittamiseen? Koulussako?

Olisi taas löydettävä itsestään kuusivuotiaan into ja lähdettävä ennakkoluulottomalle tutustumisretkelle taidetarvike- ja askarteluliikkeisiin.

Tai ehkä pitäisikin hankkia ne sormivärit ja valtava rulla paperia.

Oma hohtonsa

2005-05-03T18:45:00.000+03:00

Kevätsateessa pyöräilemisessä on oma villi hohtonsa, vaikka vesi valuu silmiin ja märät sormet palelevat. Toukokuussa sadekin on uutta luovaa, elävää, hengittävää. Se herättää lehdet puihin, vihertää maan, päihittää pölyn, tuo maisemaan mullan tuoksun. Kevätsateelle antaa paljon anteeksi, toisin kuin marraskuun jäätävälle, mädättävälle vihmalle.

Tilastojen armoilla

2005-05-02T14:33:00.000+03:00

En ole tainnut mainitakaan, että lainassa ollut nelipyöräinen työkaverini vaihtui taannoin sympaattiseen Bemariin vuosimallia 1991. Yhteiselo on sujunut ongelmitta ja painajaismaisilta korjaamokäynneiltä on toistaiseksi vältytty.

Tässä kohden kai kuuluisi koputtaa puuta, jos olisi taikauskoisuuteen taipuvainen (en ole, joten ottakaamme riski).

Mutta kylläpä autonomistajan silmät levisivät, kun postilaatikkoon kolahtivat vakuutuskirja ja ensimmäinen lasku. Puolen vuoden vakuutusmaksu oli suuruudeltaan sitä luokkaa, että käsillä olisi pitänyt olla paperipussi hyperventilaation varalta. Hajusuolakaan ei olisi ollut pahitteeksi.

Ensijärkytyksestä toivuttuani vyötin kupeeni ja marssin vakuutusyhtiön konttoriin ottamaan asiasta selvää. Ja kukapa olisi arvannut? Palvelunhaluinen virkailija selitti, että autoni merkki nyt vain sattuu olemaan sellainen, jolla on erityisen korkeat vakuutusmaksut. Merkkikohtaiset erot taas selittyvät ennen muuta korkeilla vahinkotilastoilla. Mistä ne puolestaan johtuvat, jäi allekirjoittaneelle epäselväksi. Miksi juuri bemareilla kolaroidaan keskimääräistä enemmän? Ovatko törmäilyn takana rallikuskeiksi itseään luulevat nuoret sankarit vai pöyhkeät pukuherrat uudenkarheilla maantiehirmuillaan?

Sitäpä voi sekatyöläishumanisti pohdiskella ja kiroilla euroja kasaan haaliessaan. Vanhan sanonnan hevosettomuuden huolettomuudesta voi hyvin kääntää nykyaikaan vaihtamalla hevosen tilalle hevosvoimat. Mutta ne pyöräilyn ja joukkoliikenteen ulottumattomissa olevat työkeikat - minkäpä teet.

- - -

Tilastoista puheenollen. Kurkatessani sivulaskuria hämmästyin kovasti kävijävyöryä vaatimattomassa nurkkauksessani. Syykin selvisi: suosionsa ansainneet bloggaajakonkarit Maalainen ja Khilou olivat maininneet taannoisen vappukirjoitukseni omissa teksteissään.

Pitipä sattua nyt, kun ei ollut kahvileipääkään varattuna viikonlopun poissaolon jälkeen. Mutta kiitos kaunis huomiosta.

Metsä täynnä ääniä

2005-05-01T20:24:00.000+03:00

Kolmisenkymmentä kilometriä neulaspolkuja ja pitkospuita. Petäjänrungot palaamassa maaksi sammalen alla. Joutsenpari pesällään, telkkien draamanäytös iltahämärissä tyynellä järvellä.

Lettuja ja shampanjaa nuotiolla, valokehän ulkopuolella jäähtyvä, tähtikirkas vappuyö. Kaksi koiraa untuvamakuupussissa lämpimässä ja lämmittämässä. Auringon noustessa metsä täynnä ääniä, vesisangossa jääriitettä. Retkikumppani, jonka tilalle ei toivoisi ketään muuta.

Voisiko vappua enää paremmin viettää?

Kansantuotetta

2005-04-29T07:12:00.000+03:00

Bussi kipuaa yhä ylemmäs mäkeä lokkiparven keskellä. Ympärillä aukeaa huhtikuinen metsämaisema.
- Kohta ollaan korkeimmalla kohdalla, sanoo oppaamme.

Luontoretkelläkö? Niinkin voinee sanoa. Eilisillan juttukeikka vei tutustumaan Tarastenjärven jätteenkäsittelykeskukseen, suomeksi sanottuna kaatopaikkaan. Tampereen ja lähikuntien jätteet muodostavat laakean vuoren, joka, toisin kuin luonnonmuodostelmat, elää ja kasvaa. Nykyisellään korkeutta on noin 150 metriä.

Keskuksessa käsitellään vuosittain parisataa tonnia ihmiselosta jäänyttä ryönää. Noin 20 000 tonnia yleisjätettä kulkee käsittelylaitoksen kautta päätyen kuivapaaleiksi (kuvassa). Ne voidaan käyttää lämpökeskusten polttoaineena.

Biojäte kompostoidaan aumoissa ja käytetään multana maanparannukseen. Lämpöä hohkavien umpiaumojen tuntumassa haju on varsin muheva. Avoläjistä kurkistelee iloisenvärisiä appelsiininkuoria, asfalttia peittää liukas liete.
- Kotona saattavat kengät haista, varoittaa opas.

Suurin osa jätteistä päätyy kuitenkin perinteisesti "loppusijoitukseen" eli vuorta kasvattamaan. Läjän tuottama metaani otetaan talteen ja käytetään biokaasuna keskuksen polttoaineeksi.

Me suomalaiset olemme kuuliaisia lajittelijoita. Oppaamme kertoi tutustuneensa lontoolaiseen kaatopaikkaan, jonne kärrättiin miljoonia tonneja jätettä viikossa kauas horisonttiin ulottuvan kasan jatkeeksi sen kummempia käsittelemättä. Brasilialaiset hoitavat roskaongelmiaan polttamalla jätteet kuin jätteet metalliroskiksissa, kun taas säntilliset saksalaiset kierrättävät kaiken mahdollisen.
- Euroopan yhteisenä tavoitteena on saada hyvinvointi ja jätemäärät erilleen toisistaan. Nykyisellään lihavat ajat näkyvät varsinkin rakennusjätteen määrän kasvuna.

Kotiovella jynssään kenkiä kynnysmattoon. Pitkään. Ja mietin, miten vuokralaisena saisin vakuuteltua taloyhtiön hallitukselle, että sen ainokaisen, kaikkiruokaisen roskalaatikon viereen kannattaa hankkia pari muutakin.

Itse asiassa sitä vaatisi jo lakikin.

- - -

Näihin kuviin, näihin tuoksuviin tunnelmiin. Paginoissa on tiedossa taas parin päivän tauko, kun päivittäjä kasaa koiransa ja kamppeensa ja painuu suolle vappuneniä ja valkolakkeja pakoon.

Pitäkäähän lippu korkealla, oli se väriltään mitä tahansa.

Hyvä jätkä

2005-04-28T10:17:00.000+03:00

Koirani Sandy on hyvä jätkä. Narttukoiruudestaan huolimatta se on jostain syystä tuntunut aina viihtyvän miesten kanssa. Se hakeutuu kyläillessäkin mieluiten miesseuraan katsomaan telkkaria tai seuraamaan tietokonepelejä. Se jaksaa äristä kepin toisessa päässä loputtomiin väsyttäen sitkeimmänkin leikittäjän (ehkä siinä onkin syy mieltymykseen: miehet innostuvat riehumaan sen kanssa useammin kuin naiset minua lukuun ottamatta).

Siinä, missä toinen koirani ja minä elelemme enimmäkseen tyytyväisinä ilman miestäkin, Sandy tuntuu kaipaavan kovasti kaksilahkeisten seuraa. Toisinaan lenkillä se syynää vastaantulevat miehenpuolet niin toiveikkaana, että remminjatketta nolottaa. Joskus mietin, etsiikö se jotakuta elämänsä ihmismiehistä. Ja jos, niin ketä? Entistä isäntäänsäkö, jota se ei ole nähnyt kolmeen vuoteen, ja jonka paluuta se jaksoi odottaa kuukausikaupalla? Vai lyhytaikaista asuinkumppaniamme? Isääni? Lankoani? Miespuolisia ystäviäni yleensä?

Sitäkin pohdin, miten pitkään kestää koiran ikävä. Voiko susien ylipäänsä sanoa ikävöivän kadonneita lajitovereitaan, vai onko ikävä ihmisen omaa kokemusta ja tulkintaa? Ehkä neutraalimpaa voisi olla kysyä, kauanko koira muistaa ihmiset, erityisesti entiset laumanjäsenet.

Varsin kauan, luulen. Sen sijaan aktiivisen kaipaamisen uskon laantuvan melko pian. Koirat eivät tuhlaa aikaansa tuijottelemalla haikeina valokuvia tai kaivelemalla muistojaan itseään kiusatakseen, kuten moni viisaaksi väitetty ihminen tekee.

En juurikaan ihmettele, että ihmiset riitelevät erotessaan koiran tapaamisoikeuksista, niin naurettavalta kuin se lemmikittömistä saattaakin kuulostaa. Mutta miten asianlaita lienee koiran kannalta? Jos laumaeläimen lauma hajotetaan, onko parempi, ettei se enää näe lainkaan entisiä laumanjäseniään? Ovatko lyhyeksi jäävä jälleennäkemisen ilo ja lähdön aiheuttama ahdistus suurempi stressin aihe kuin tapaamattomuus? Hetkessä elävälle eläimelle kun ei voi selittää kuten lapselle, että seuraavakin kerta tulee taas.

Oli miten oli, on hyvä muistaa, että kaikista veikeistä ja petollisen helposti inhimillistettävistä piirteistään huolimatta koira elää tuhansien vuosien jälkeenkin koiran - suden - maailmassa, ei ihmisten solmuisessa yhteiskunnassa sosiaalisine monimutkaisuuksineen.

Sata prosenttia

2005-04-27T15:07:00.000+03:00

Jaahas. Vai Lanikka. No mikä ettei. Testi löytyi täältä Marleenan kautta.

Kroonista identiteettikriisiäni helpotetaan tänään joka taholta. Kohta ei tarvitse huutaa eksistentiaalista angstiaan taivaalle nyrkkejä puiden ja parkua tuskaisena, kuka oikein olen ja mikä on elämän tarkoitus.
- Sinä olet kyllä sataprosenttisesti lyhyttukkaista tyyppiä, totesi kampaaja tukanruokkoamisen jälkeen.

Mukavaa olla kerrankin sataprosenttisesti jotakin.

(Tämä on sitä haircut-bloggausta kai sitten.)

Nuoruus ei ole syy

2005-04-26T16:08:00.000+03:00

Äkkäsinpä joululahjalipun olevan menossa vanhaksi ja katsastin saman tien lehdestä kaupungin elokuvatarjonnan. Hitlerin Saksan viimeisistä päivistä kertovan Perikadon katsominen oli jäänyt toistaiseksi aikomuksen asteelle, joten päätin viettää illan keskimääräistä synkemmissä merkeissä.

On vaikeaa sanoa toisesta maailmansodasta kertovasta elokuvasta mitään, mikä ei kuulostaisi lattealta. Tässä tapauksessa huomionarvoista on toki elokuvan saksalaisuus. Kuusikymmentä vuotta on näemmä riittävä aika siihen, että kansakunnan suurimmat traumat tohditaan tuoda käsiteltäväksi valkokankaalle.

Lopputulos on kaikessa tylyydessään vaikuttava. Ei puhettakaan muusta. Eurooppalaisilla on taito kuvata sodan totaalista karmeutta ilman turhaa korostuskynän käyttöä ja romanttista paatosta, joka taas tapaa olla tähtilipun alla tehtyjen sotadraamojen tavaramerkki.

Kaksitoistavuotiaat Berliiniä puolustamassa, omat lapsensa tappava Magda Goebbels. Valtakunnankanslian bunkkerin klaustrofobinen tunnelma. Alleviivaamista ei tarvita.

Näkökulman hullun unelman luhistumiseen antaa Hitlerin viimeinen sihteeri Traudl Junge, joka kuoli vuonna 2003. Junge saa haastattelun myötä myös elokuvan viimeisen sanan. Hän kertoo puolustelleensa pitkään omaa tietämättömyyttään kokien, etteivät juutalaisten joukkomurhat ja muut Kolmannen valtakunnan aikaansaannokset koskeneet millään tavoin häntä.
- Sittemmin ymmärsin, että nuoruus ei ole mikään syy olla ottamatta asioista selvää.

Elokuvan kotisivut löytyvät täältä.

Aina liian pian

2005-04-25T16:30:00.000+03:00

Pyöräillessäni Kalevankankaan hautausmaan ohi tuli mieleen, että ensimmäistä kertaa pariinkymmeneen vuoteen asun paikkakunnalla, jonne ei ole haudattu sukua. Vieraiden kaupunkien kalmistot ovat mielenkiintoisia käyntipaikkoja, mutta niillä ei ole sijaa omille kynttilöille.

Ajatus johti toiseen, ja kävin muistelemaan kolme vuotta sitten tuonilmaisiin siirtynyttä isotätiäni. Jos elän vanhaksi, haluaisin olla kuin hän. Yhtä viisas ja ystävällinen, mutta samalla lujatahtoinen ja huumorintajuinen.

Tavoite tuntuu kovin kaukaiselta.

Sukupolvensa edustajista isotäti oli ainoa, johon pääsin tutustumaan kunnolla aikuisiällä. Ehkä siksi hän tuntui läheisimmältä. Piparinleivonnassa, mullanvaihdossa ja siivouspuuhissa auttamisen lomassa sain kuulla monenmoista tarinaa Parppein opettajaperheen vaiheista rajantakaisessa Karjalassa. Kahvipöydässä tuli monet kerrat vaihdettua kuulumisia ja pohdittua elämänmenoa yleensä.

Menetettyä Karjalaa - erityisesti Suistamoa ja Soanlahtea - isotätini kaipasi koko ikänsä. Kun harrastin puoliteholla kanteleensoittoa, hän toivoi, että soittaisin hänelle joskus Karjalan kunnailla-kappaleen.

Sitä en koskaan ehtinyt tehdä. Rakkaiden ihmisten lähtö tulee aina liian pian.

- - -

Olen usein miettinyt, mitä isotätini olisi tuuminut päätöksestäni ottaa avioeron jälkeen äidinäitini tyttönimi, kun en tahtonut pitää vaikeasti tavattavaa ulkomaalaista sukunimeä, enkä toisaalta palata lähtöruutuunkaan ottamalla takaisin entistä nimeäni.

Luulen, ettei hän olisi pannut pahakseen.

Omaa vauhtia

2005-04-24T14:42:00.000+03:00

Kuka välttelee kaikenlaisia urheilukilpailuja (itse urheiltuja, ei sohvalta katseltuja)? Käsi ylös!

Niin minäkin. Jonkin verran hevosen selässä kilpailleena muistan ikävänä jännityksen, joka edelsi pieniä puskakisojakin. En oppinut koskaan rentoutumaan ja nauttimaan touhusta, vaikkei varsinaisia pärjäämispaineita ollutkaan.

Minulta kai puuttuu kilpailuvietti, halu voittaa tai saada edes suoritukseni suhteutettua muiden suorituksiin. Miksi pitäisi?

Ikävä hytinä kulkeekin selkäpiitä pitkin saadessani käteeni kilpailunumeron, sellaisen kankaisen retaleen, joka on tarkoitus kuroa nauhoilla kiinni kroppaansa. Siinä on sitä paitsi ruosteenpunaisia tahroja. Joku edellisistä numeron kantajista näyttäisi todella antaneen kaikkensa. Verta, hikeä ja kyyneleitä.

Lupaavaa.

- Mutta, otan itseni puhutteluun.
- Eihän täällä olla kilpailemassa. Lenkki kuin lenkki, miksei joskus näinkin.

Niinpä annan numeroidun biisonilauman rynnistää matkaan laskematta ohittajia. Nautin harjumaisemista, männyistä ja juoksemisesta, vaihdan pari sanaa matkatoverin kanssa. Näkötornille vievässä, pitkässä ylämäessä huomaan puhtia olevan enempäänkin. Lisään varovasti vauhtia hengästymättä. Sora ratisee, tornin terassi on täynnä väkeä. Kuusi kilometriä jäljellä.

Olo on hyvä, aurinko paistaa ja Pyhäjärvi välkehtii jäistä vapaana. Jo vain kelpaa hölkötellä!

Viimeisillä kilometreillä ennen Ratinan stadionia lisään yhä kierroksia. Tätähän jaksaisi vielä pidempään. Kroppani ja minä olemme sovussa ja yhtä mieltä kaikesta. Odotin kai lenkiltä jotain pahempaa. Mitä, sitä en tiedä. Ehkä numerolappu rinnuksissa ahdisti.

Jo ajatuksena.

Maalissa kaikki saavat mehua, pullan ja Pyynikkijuoksu-mitalin.

Tulee tuottaa

2005-04-23T18:26:00.000+03:00

Tampereen taidesuunnistus ulottui myös entiselle Pyynikin Trikootehtaalle, missä lukuisilla taiteilijoilla ja käsityöläisillä on vuokrattuna työhuoneita. Valoa, väljyyttä, moniruutuisia ikkunoita ja suuria pintoja - on varmasti ylen inspiroivaa tehdä taidetta tuollaisissa tiloissa. Oikein kuulee luovuuden humisevan rakennuksen käytävillä.

Niin kauan kuin kuulee.

- Tännekin on kaavailtu asuntoja. Eläkevakuutusyhtiön omistamien tilojen tulee tuottaa, eikä taiteenteko tuo rahaa. Pikemminkin vie, totesi muuan töitään esitellyt pitkän linjan graafikko.

- - -

Yksi tehdasrakennuksen vuokralaisista on saksalaisyrittäjä, joka tekee suosittuja sarjakuvapatsaita. Kolmisen vuotta sitten siskoni ja lankoni tilasivat häneltä häihinsä kaikkien aikojen ensimmäiset Viivi ja Wagner-aiheiset hääkakunkoristeet, joista sittemmin tuli yksi yrityksen myyntihiteistä.

Yrittäjän tapaamisen myötä selvisi - siskoni riemuksi - sekin merkittävä seikka, että vain heillä ja Juballa itsellään on koristeet, joissa Viivillä on vaaleanpunainen puku. Tavallisella rahvaalla on valkopukuiset Viivit.

- - -

Suomalainen ei usko, ennen kuin maistaa. Pyynikin näkötornin kuuluisat munkit ovat syntisen hyviä. Painavia, rasvaisia, sokerisia ja ennen muuta tuoreita. Kahvila oli täyteen ahdettu, kuten aurinkoisena lauantaina odottaa saattaa.

Mutta huomenna ei syödä munkkeja. Huomenna juostaan, tosin samoissa maisemissa.

Errare humanum est

2005-04-22T16:41:00.000+03:00

Melkein koko päivän olen käännellyt ja väännellyt virstan pituista lausetta, jonka nimetön venäläismunkki raapusti puoli vuosituhatta sitten Herransa kunniaksi. Se saattaa olla aiheeni kannalta tärkeä, tai sitten ei. Pystyn kääntämään jokaisen sanan erikseen, mutta yhdessä niissä ei tunnu olevan mitään tolkkua.

Itse asiassa koko tekstin rakenne on keskiaikaisen mittapuunkin mukaan omituinen. Olikohan luostarin sahti käynyt hieman liian kauan, veli hyvä? Vai olenko minä kerta kaikkiaan metsässä alanvalintani suhteen?

Samaa lausehirviötä veivasin vielä ruokakaupassakin. Tiedättehän, tuttu kauppa, tutut viikonloppuostokset. Sitähän saattaa olla varsin ajatuksissaan. Niin ajatuksissaan, että alkaa lykkiä salaatinkeriään väärään kärryyn ja vieläpä lähtee lykkimään mainittua kärryä kassalle päin.
- Tyttö hei! Mihinkäs sää mun kärryä viet?
Kiukkuinen pappa hölkkäsi perääni heilutellen astalonaan kotimaista kurkkua. Hän tempaisi kärryn itselleen ja alkoi kaivella sen sisältöä.
- Mitä kaikkee sää tänne olet ehtinyt pistellä?
Siinä vaiheessa allekirjoittanutkin havahtui takaisin nykypäivään, naurahti hämillään ja pyyteli kovasti anteeksi. Pappa ei siitä leppynyt, vaan jatkoi ojentamistani vielä mennessään (tässä vaiheessa äänekäs kohtaus kiinnosti jo koko asiakaskuntaa).
- Vois pikkasen kattoo mitä tekee. Ettei vaan mennä touhottas.

Ihan totta. Voishan sitä. Ettei vaan. Tunnustan hetkittäisen haahuamisen helmasynnikseni. Mutta miehen käyttäytymisestä olisi voinut luulla, että olisin pihistänyt kärryn ja tunkenut sinne kaikkea epäilyttävää tahallani ja kunniallista seniorikansalaista kiusatakseni, minä huligaani.

Luulen, että samaa lajia oli se tamperelaismies, joka Veeran kertoman mukaan oli tuikannut kävelysauvansa ohiajaneen polkupyöräilijän pyöränpinnojen väliin. Seurannut ilmalento oli tarkoitettu pieneksi muistutukseksi siitä, ettei jalkakäytävällä saa pyöräillä.

Molemmat palautteet annettiin toki asiasta. Mutta asian kuin asian voi esittää kovin monella tavalla, ja kenties säädellä valinnoillaan myös oman verenpaineensa nousua.

Se, joka jää

2005-04-22T11:36:00.000+03:00

Outoja, harmaita unia. Yhteisenä nimittäjänä ulkopuolisuus, syrjästä katsominen. Olin se, joka tulee paikalle, kun muut ovat jo lähteneet. Se, joka katsoo etääntyvää ihmisjoukkoa takaapäin. Se, joka jää luodolle, kun nousuvesi estää pääsyn rantaan. Se, joka muistaa jokaisen, mutta jota kukaan ei muista.

Olin, mutta en ollut. Olo oli rauhallinen, aineeton ja kevyt.

Unet eivät liittyneet millään tavoin päiväsajan mietteisiini. Mistä mielen syvistä vesistä lienevät nousseet.

Technicolor

2005-04-21T08:26:00.000+03:00

Iltalenkillä silmä sattui ohimennen eräässä pihassa töröttävään, harvinaisen karmeaan puutarhakoristeeseen. Urosfasaania jäljittelevä patsas päihitti kirjavuudessaan koreimmatkin pihatontut. Kulottunut ruohikko vielä korosti sen muovista ulkonäköä.

Mutta rumiste lähtikin liikkeelle. Käheä rääkäisy vahvisti, etten nähnyt harhoja.

Onko ihme, että fasaanin sanotaan istuvan huonosti suomalaiseen luontoon?

- - -

Eilen katsottuani Hitleristä kertovaa minisarjaa jäin miettimään, mitä kaikille noille pahamaineisille, ikuisen leiman saaneille sukunimille on tapahtunut. Vieläkö Keski-Euroopassa on Hitlereitä tai Mengeleitä? Vai ovatko ihmiset vaihtaneet nimensä? Ja jos ovat, niin milloin - heti sodan jälkeenkö?

Kaikkea sitä joutessaan pohtii.

Varhaiset linnut

2005-04-20T13:55:00.000+03:00

Aamuaurinko kurkki ikkunasta petollisen lempeänä, mutta jo ulko-ovella pohjoistuuli hönkäisi täyslaidallisen päin näköä. Koirat ehdottelivat pikaista takaisin kääntymistä, mutta ei auttanut.

Jäistä vapautuneen järven takkuisella rantaniityllä rapisteli räkättiparvi. On aina hilpeää seurata, miten vimmaisesti rastas heittelee kuivia lehtiä evästä hakiessaan. Aivan kuin se olisi myöhässä jostakin, eikä avaimia tai lompakkoa tai tärkeää paperia löytyisi mistään.

Tutun näköistä touhua.

Aamutoimissaan oli myös yksinäinen käpytikka, joka kierteli tervalepän runkoa hyönteisten toivossa.

Ruoskaa vai leivoksia

2005-04-19T11:03:00.000+03:00

Veloena esitti taannoin mielenkiintoisen toteamuksen: "Kas kummaa kun se, että pätevyys ja sympaattisuus korreloivat negatiivisesti, aina tuppaa unohtumaan omia suorituksia arvioidessa."

Samaa sitä on ihmetellyt itsekin. Että miksi ihmisillä on niin kovin usein taipumus arvioida itseään ja omia tekemisiään aivan eri mittapuulla kuin toisten? Kun kaverilla menee huonosti, häntä haluaa lohduttaa - "kyllä se siitä, ota leivos". Mutta kun itse on samassa tilanteessa, alkaa itsesyytösten ruoska heilua - "punnerra, kurja". Samaan tapaan on niin luonnollista laittaa toisen epäonnistuminen huonon onnen tai sattuman piikkiin, mutta omat mokailut johtuvat yhtä luonnollisesti siitä, että on syntynyt umpitolloksi ja saa mitä ansaitseekin. Luuseri!

Eihän siinä ole mitään järkeä. Ei kerrassaan mitään.

Yhtä vähän on tolkkua siinä, että olettaa oman pidettävyytensä ihmisenä liittyvän siihen, miten pätevä, itsevarma, tasapainoinen ja kaikin puolin täydellinen onnistuu olemaan. Sulaa hulluutta! Pitääkö kukaan ystävistään sen vuoksi, että he ovat hyviä kaikessa, eivät koskaan tee erehdyksiä ja sanovat aina oikeat lauseet oikeaan aikaan? Asiahan on aivan päin vastoin. Sympaattisuus kun syntyy juuri epätäydellisyydestä, pienistä omituisuuksista, hassuista ja ärsyttävistäkin tavoista, pässinpäisyydestä, epävarmuudesta. Ja kyvystä nauraa elämälle ja itselleen.

Ne ovat juuri niitä asioita, joita ihmisissä lämmöllä muistaa.

Hukataan siis lapasia, ollaan hajamielisiä, ajatellaan liikaa, saadaan huonoja arvosanoja ja hylkääviä vastauksia, sanotaan ja tehdään typeryyksiä, kävellään päin liikennemerkkejä, kun taivaalla lentävä varis vie kaiken huomion.

Jos joku sen takia kääntää selkänsä, onko sillä mitään väliä?

Ei ole. Ota leivos.

- - -

"that I would be good even if i did nothing
that I would be good even if i got the thumbs down
that I would be good if I got and stayed sick
that I would be good even if I gained ten pounds

that i would be fine even even if I went bankrupt
that i would be good if I lost my hair and my youth
that i would be great if I was no longer queen
that i would be grand if i was not all knowing

that i would be loved even when i numb myself
that i would be good even when i am overwhelmed
that i would be loved even when i was fuming
that i would be good even if i was clingy

that i would be good even if i lost sanity
that i would be good
whether with or without you"

Alanis Morissette: That I would be good

Kasvun ihmeitä

2005-04-18T19:23:00.000+03:00

Aamulehdessä oli juttua yhä sitkeämpien sairaalabakteerikantojen muodostumisesta. Lääkärit ovat helisemässä, kun muuntuneiden pöpöjen aiheuttamiin haavatulehduksiin eivät pure enää mitkään tunnetut lääkkeet.

Kun olin puolenkymmentä vuotta sitten opiskelijavaihdossa Englannissa, uusille opiskelijoille jaettiin syksyn alkajaisiksi itsehoito-opas. Sitä selaillessa huomio kiinnittyi siihen, että antibiootteihin suhtauduttiin viimeisenä keinona, kun mikään muu ei enää auta. Esimerkiksi virtsatietulehduksen hoitoon neuvottiin sivun verran kotikonsteja karpalomehusta lämpötyynyyn, ja vasta kuumeen noustessa tai tulehduksen kestäessä päiväkausia ohjattiin ottamaan yhteyttä lääkäriin. Suomessahan samaan vaivaan saa lääkityksen vaikka päivystyksestä, ettei se vahingossakaan leviä munuaisiin.

Sitä paitsi kiusasta kärsineet tietävät, että päivänkin kärvistely jalat ristissä on silkkaa kidutusta.

Vaikka saarivaltakunnan tiukka linja hieman arveluttikin, niin luulenpa, että kokonaisuudessaan se on viisaampaa kuin antibioottien kylväminen joka pikkutulehdukseen. Onhan selvää, että luonto koventaa keinoja samassa suhteessa ihmisten kanssa, ja kierre on valmis.

- - -

Keväällä kasvavat toki muutkin kuin bakteerit. Naapurin mummon hyvinhoidettua kukkapenkkiä koristavat kirkkaanpunaiset tulppaanit. Minunkin pitäisi kunnostaa ikkunanaluspenkkini, kun vain saisin aikaiseksi hakea vähän ostomultaa.

Sieltä muuten nousee myös pioneja. Odottamaton onnenpotku!

Apropos kukkapenkin kunnostus. Aikanaan omassa pihassa tuli kokeiltua maanmainiota lannoitusreseptiä koristekasveille. Suosittelen lämpimästi niille, joilla on mahdollisuus hankkia mainittuja tarveaineita.

Ensin kukkamaa kitketään, minkä jälkeen mullan pinnalle levitetään reilu kerros - viidestä kymmeneen senttiä - palanutta hevosenlantaa. Lopuksi haetaan puu-uuneista talven mittaan kertyneet tuhkat ja levitetään ne lannan päälle. Koko komeus harataan kasvien juurille. Haraus toistetaan muutaman kerran kesässä rikkakasvien kurissapitämiseksi. Nautitaan kasvun kohinasta ja kasvien riemunkiljahduksista.

Sama viritys sopii myös kasvimaalle, jolla kannattaa muutenkin suosia kateviljelyä. Sen avulla kosteus pysyy maassa paremmin, ja laiska pääsee kitkemisessä vähemmällä.

Etäällä Pohjan mailla

2005-04-17T18:32:00.000+03:00

Väite 1. Tequila ei ole niin pahaa kuin sanotaan. Kohtuudella ja oikeaoppisesti nautittuna.

Väite 2. Ei ole juuri mitään apeampaa kuin hervantalaisen lähiöpubin karaokessa aamuyöllä soiva "Inarinjärvi", jota kukaan ei edes laula.

Väite 3. Tappajatomaattien hyökkäys horteisena sunnuntai-iltapäivänä on ajanvietteenä huomattavasti kehittävämpää kuin mainittu hervantalainen lähiökapakka hieman ennen valomerkkiä.
Tämä oli yksi niistä surrealistisista viikonlopuista, jolloin uni korvautuu syömisellä, juomisella ja jutustelulla.

Nyt väsyttää.

- - -

Ystävä totesi joskus aamun sarastaessa, ettei voimavarojaan kannata hukata liikaa tulevaisuudesta huolehtimiseen ja erilaisiin vaihtoehtoihin varautumiseen.
- Elämä ei kuitenkaan mene juuri siten, kuin sen on mielessään kuvitellut.

Mikä on niin kovin totta.

Tennissukat kirjahyllyssä

2005-04-16T07:36:00.000+03:00

Kuka täällä oikein sotkee? Antaa tulla! Tunnustakaa!

Koirat katselevat seiniä viattoman näköisinä, joten alan kallistua epäilemään näkymätöntä kämppäkaveriani.

Alle 30 neliön asunnossa sotkun siemen on aina itämässä. Jokainen tavara pitäisi laittaa aina paikalleen saman tien (ja minähän yleensä laitan). Kirjoja ei pitäisi levitellä pitkin poikin (en levittele niitä juuri koskaan). Yhtään vaatetta ei voi jättää tuolinselkämykselle lojumaan ilman, että se huutelee puolenkymmentä kaveria kaapista seurakseen (laskostankin ne melkein aina suoraan komeroon).

Mutta heti kun selkäni käännän, kämppä on kuin vetypommin jäljiltä. Tai poliittisesti agitoituneen räyhähengen.

Hölmölässä

2005-04-15T13:27:00.000+03:00

Naamioiden takana pohdittiin tänään julkista yksinpuhelua.

Minäkin puhun toisinaan itsekseni - kotosalla enemmän, yleisillä paikoilla vähemmän. Oikein pohtiessani ja pyöritellessäni jotakin asiaa saatan ärähtää itselleni ääneen, että "anna nyt jo olla". Tai muuta vastaavaa.

Yleensä olen jokseenkin tietoinen siitä, onko lähettyvillä ketään, jos alan ojentaa itseäni. Mutta muistan elävästi, kun ala-asteikäisenä harjoittelin kadulla koulunäytelmää luullessani, ettei kukaan ollut kuulemassa. Meille oli juuri puhuttu äänenkäytön tärkeydestä, joten lausuin kuolemattoman avausrepliikkini "Paljon on taas tapahtunut Hölmölässä" erityisen antaumuksella, äänekkäästi ja painokkaasti. Se olisi varmasti kuulunut juhlasalin takariviin.

Voi kymmenvuotiaan nolostusta! Taakseni olikin ilmaantunut joukko nuoria miehiä. En jäänyt kuuntelemaan heidän kommenttejaan, vaan viipotin menemään naama punoittaen. Tapaus jäi yhtä kaikki mieleen.

- - -

Uudissanat ovat toisinaan perin omituisia. Tutkaillessani lehdestä oppilaitosten koulutustarjontaa osui silmiini askarruttaja. Se osoittautui aikuisten askarteluohjaajan ammattinimikkeeksi.

Mutta eihän siinä ole mitään järkeä. Jos joku opastaa allekirjoittanutta tekemään pääsiäistipuja massapalloista, niin hänkö muka askarruttaa? Kyllä minua askarruttaa monikin asia, mutta yksikään niistä ei saa siitä palkkaa.

Askarruttaja kuulostaa pikemminkin henkilöltä, joka ajaa ihmiset puolihulluiksi saamalla heidät pohtimaan arkipäivän kannalta toisarvoisia asioita, kuten sitä, montako paperiliitintä tarvitaan Kiinan muurin pituiseen ketjuun tai että onko muurahaisilla korvat.

(Onko niillä?)

Eläviä kuvia

2005-04-14T20:37:00.000+03:00

Tänään tulee ykköseltä hyvä italialaiselokuva. Mukava uutinen oli, että kevään torstai-illoissa YLE näyttää muitakin eurooppalaiselokuvia. Niitä ei ole koskaan liikaa tarjolla ainakaan tolkulliseen katseluaikaan, eli muulloin kuin keskipäivällä tai puoliltaöin (älkää sanoko, että videot on keksitty - minulla kun ei sellaisia tällä hetkellä ole).

Myös muiden ei-amerikkalaisten maanosien elokuvatarjonnasta kelpaisi nautiskella useamminkin. Ei-amerikkalainen on ehkä epätäsmällinen ilmaisu, koska Keski- ja Etelä-Amerikkahan ovat aivan oma maailmansa myös elokuvien suhteen. Mutta ei nyt ryhdytä halkomaan hiuksia.

Italialaisista puheen ollen, enpä pistäisi pahakseni sitäkään, jos maanmainiot Isä Camillo-elokuvat näytettäisiin taas uusintoina. Pienen kylän katolisen papin ja kommunistijohtajan kilpalaulannasta kertovat kirjat ovat allekirjoittaneella taattua sairastamislukemistoa: mieliala nousee ja olo paranee niiden myötä monta astetta.

Suosittelen.

Sinkkubaari

2005-04-13T22:26:00.000+03:00

Huhtikuu on saanut Viinikanojan sorsat hajaantumaan. Ne vaappuvat pareittain rannoilla ja lähipuistoissa tonttitarjontaa tutkaillen. Osa on jäänyt vielä talvehtimispaikalleen, missä tarjoilu pelaa ja aurinko lämmittää.

Sulissa rantavesissä vilahtelee myös telkkiä.

Roopet ja Akut

2005-04-13T18:50:00.000+03:00

Kaupallistumiskommenteissa tuli laskettua leikkiä muun muassa Sediksen valinnasta ottaa mainoksia blogiinsa. Täten tarkennettakoon, että virnistely oli ehdottoman hyväntahtoista eikä sisältänyt arvolatausta. Kuulunhan itse niihin lukuisiin keikkatyöapurahahumanisteihin, jotka pohtivat suuren osan ajasta sitä, mistä vielä voisi yrittää raapia rahaa kasaan - ei rikastumisen toivossa, vaan jokapäiväisen elämisen tarpeisiin. Onhan se mielikuvitusta kehittävää aivotoimintaa, jollei muuta.

Harrastuksia ja elannon tienaamista on joskus vaikeaa erottaa toisistaan, vaikka oman mielentasapainon vuoksi raja on syytä pystyä vetämään johonkin. Ja toisaalta (minun ja mateenliukkaiden poliitikkojen lempisana) - mikä on suurempi etuoikeus kuin saada edes osa toimeentulostaan siitä, mitä tekisi ilmaiseksikin?

- - -

Mistä tietää, että on tuijottanut 1600-luvun käsinkirjoitettuja sielunmessuluetteloita liian pitkään ilman taukoa?

Kun @-merkin näköisen koukeron nähdessään ajattelee hajamielisesti, että kas, siinähän on sähköpostiosoitekin.

Silloin mennään kahville.

Lokkaillaan

2005-04-12T20:50:00.000+03:00

Kaupunkijärvelle on asettunut naurulokkiyhdyskunta odottelemaan jäidenlähtöä. Entree ei liene jäänyt keneltäkään huomaamatta.

Seurailin joukkion puuhia yrittäen löytää jonkinlaista logiikkaa tauottomasta kailotuksesta. Ei sitä ihminen keksi. Aina on osa lokeista äänessä, ja lintukohtainen inspiraatio näyttää iskevän täysin summittaisesti.

- - -

Kaupunkiin pyöräillessäni kuulin kurkien huutoja suoraan yläpuoleltani. Sinisellä keskitaivaalla kaarteli noin neljänkymmenen linnun parvi, jolla näytti olevan huomattavia päätöksentekovaikeuksia.

- No niin, kaverit, kuka menee kärkeen?
- Minä johdin teitä puolen Latvian poikki. Jomppa menee!
- Mene itse, minulla on koivessa kramppi ja päähän koskee.
- Ellua ei ainakaan, viimeksi oltiin päätyä Siperiaan.
- Kukahan kananpää lähti Unkarissa väärään suuntaan?

Lopulta yhteisymmärrys löytyi ja kurjet järjestäytyivät auraan suuntanaan pohjoisen suot.

Matkaa jatkaessani lensi kevään ensimmäinen kärpänen silmään.

Suomen Helsinki

2005-04-11T22:22:00.000+03:00

Terveisiä Suomen Helsingistä. Kun kerran on Suomen Turkukin.

Jälleen kerran sain todeta, että yliopiston slaavilaisessa kirjastossa on oikeasti hyvä palvelu. Siellä tuntee itsensä aina tervetulleeksi asiakkaaksi, vaikka kuinka kyselisi hankalia ja tilailisi homeisia opuksia varastojen perimmäisistä nurkista.

Pääkirjastossa on muuten lokakuuhun saakka Aarteet-näyttely, joka esittelee Kansalliskirjaston arvokkaimmat palat 2100 vuoden ajalta egyptiläisistä papyruksista ABC-kiriaan. Allekirjoittanut suosittelee lämpimästi.

Kiitos valistuneen ystävän, nyt on myös käyty ensimmäistä kertaa hotelli Tornin Ateljee Barissa. Aurinko paistoi, vettä satoi ja kaupungin yllä kaartui kirkas sateenkaari. Kamera ei tietenkään ollut mukana, mutta hetki oli hieno ilmankin.

Kaikki virtaa

2005-04-10T12:35:00.000+03:00

Yksi jos toinenkin on pohtinut, mihin suuntaan suomalainen bloggaajayhteisö virtuaalivirrassa kelluu. Pyörteitä on ymmärrettävästi lisännyt blogilistan kaupallistuminen ja sen seurauksien miettiminen.

Aika varmasti näyttää suunnan, mutta omaa suosikkilistaani värkätessäni minuakin hämmästytti kummastutti uusien blogien valtaisa määrä. Itsekin aloitin vasta vuodenvaihteessa, mutta ei silloin tällaista sähköisten hengentuotteiden vyöryä ollut. Mistä johtunee moinen? Lisääntyneestä julkisuudestako?

Huomasin senkin, että lähes kaikki uudet suosikkini - joista osan laitoin sivupalkin listaan - ovat oikeastaan vanhoja, eli konkareiden joukosta poimittuja. Sitkeästi olen kahlannut läpi myös uusia yrittäjiä, mutta monissa tapauksissa back-napin painamiseen riittää muutaman ensimmäisen rivin silmäily. Sitä kukin lukekoon, mistä tykkää. Ja rajansa on ajalla, jonka netissä lorvehtimiseen ehtii käyttää edes kaltaiseni parantumaton lykkääjä.

Mikä allekirjoittaneen saa palaamaan samalle sanaiselle lähteelle yhä uudestaan? Asiaa mietittyäni totesin - luullakseni useimpien muiden lukijoiden tavoin - että siihen tarvitaan sekä kiinnostavaa sanottavaa että sanomisen taitoa. Harvoissa tapauksissa jompikumpi riittää. Päiväkirjamaisia tilityksiä sellaisenaan en juuri jaksa lukea. En myöskään itseisarvoista huumorivääntelyä, joka saattaa naurattaa pari kertaa, mutta alkaa virtuoosimaisenakin helposti toistaa itseään.

Ja tamperelaisuus tai pohjoiskarjalaisuus kiinnostavat aina. Meissä kaikissa kai asuu pieni paikallispatriootti.

- - -

Päivitetystä sivupalkista - katse oikeaan päin - löytyy nyt myös linkki, josta pääsee lukemaan tietoa metsävetoomuksesta ja halutessaan allekirjoittamaan sen. Ottamatta kantaa ikäviä piirteitä saaneeseen pohjoisen metsäkiistaan olen vakaasti sitä mieltä, että eteläisemmän Suomen metsistä pitäisi olla varaa suojella enemmän kuin vaivainen prosentti. Retkeily täkäläisissä kansallispuistoissa on näyttänyt myös käytännössä, miten pieniä ja repaleisia saarekkeita harvat suojelualueet ovat. Monien poikki patikoi parissa tunnissa hankalakulkuisissa oloissakin.

Toisin kuin moni ehkä luulee, vetoomuksessa ei ole kyse millään tavoin metsätalouden vastustamisesta tai todellisuudelle vieraasta viherhörhöilystä.

Kolme olomuotoa

2005-04-09T19:52:00.000+03:00

Jos metsään haluat mennä epäsovinnaiseen vuodenaikaan niin takuulla yllätyt. Ei koskaan tiedä, mitä eteen sattuu. Ei tietysti tiedä silloinkaan, kun on auringonpaiste ja kuivat polut ja mäkäräiset. Siksi metsään kannattaakin mennä. Aina.

Miten monella tavalla lumi ja jää voivatkaan sulaa. Haihtuen sumuksi, vähitellen vedeksi muuttuen, kohisten kalliorinnettä voimalla alas. Ja miten monenlaista jalansijaa kevääseen heräävästä metsästä löytyy. Umpihankea, havupolkua, jäistä pitkospuuta, vetistä suota, liukasta kalliota.

Korvissa kurkien huudot, teerien varovainen pulputus, riemukas peipponen (jotenkin väärässä paikassa keskellä kylmyyttä hohkavia hankia). Toisiaan sättivät tiaiset, korpin ronkunta. Hiljaisuus.

Kuusimetsän tummankostea tuoksu ja sulavan suon makea lemu.

Kaikkea tätä tarjosi pilvisenä huhtikuun lauantaina Helvetinjärven kansallispuisto.

Verenpunaista

2005-04-08T12:04:00.005+03:00

Kävi käsky verikokeeseen.
- Pistäydy täällä heti aamusta ennen kymmentä, neuvoi YTHS:n vaihde.
- Sopiiko mikä tahansa aamu, varmistelin minä.
- Kyllä, labra on auki joka arkiaamuna kahdeksasta kymmeneen.

Koskapa tunnen kirotun taipumukseni lykätä asioita, päätin hoitaa kiusan alta pois jo tänään. Olin pyrkimässä verenimijöiden vastaanotolle heti kahdeksan jälkeen verevänä ja pyöräilystä piristyneenä. Suonetkin olisivat olleet houkuttelevasti pinnassa, mutta kuinkas kävi.
- Voi, koko terveysasema suljetaan puoliltapäivin, kun tietokonejärjestelmää muutetaan. Labrassakin hoidetaan vain äkilliset tapaukset. Tule ensi viikolla uudestaan!

No, ei se mitään. Tulipahan noustua hyvissä ajoin, nuuhkittua kosteanraikasta aamuilmaa – yöllä oli satanut – ja ihailtua auringon kumotusta pilvien takaa paluumatkalla. Työmatkalaisia ja koululaisia oli liikkeellä paljon. Hetken toivoin, että minäkin olisin ollut menossa jonnekin muualle kuin hiljaiseen yksiööni koneen ja alati kasvavien kirjakasojen ääreen. Yksinäinen puurtaja kaipaa aika ajoin työpaikan hälinää, keskeytyksiä ja seurallisia kahvitaukoja.

Ja kun ihmisluonto on mitä on, vakituisessa työpaikassa vinkuisin tietysti työrauhan puutetta ja ainaista kiirettä. Jos ei ole maa jäässä, niin on kärsä kipeä.

- - -

Inkeriläismummon kukkapenkistä nousee näemmä ainakin lehtoakileijoja, saksankurjenmiekkoja ja joitakin pieniä narsisseja. Havainnoista riemastuneena ostin aukkopaikkoihin kylvettäväksi kesäkukkien siemeniä – punasävyisiä silkkiunikoita ja taivaansinistä tarhaneitoa.

Unikot ovat koreasta ulkoasustaan huolimatta vaatimatonta väkeä. Ne kasvavat ja kukkivat melkein missä vain ilman sen kummempia lannoituksia tai kastelua. Jos siemenkodat jättää paikalleen, kasvit hoitavat siementämisenkin omin nokkineen.

Muutettuani toissa keväänä pohjoiskarjalaiselle kyläkoululle heitin hetken mielijohteesta ylivuotiset unikonsiemenet pihan nurmettomalle soralämpäreelle. Sitten unohdin koko asian. Hietikolle kuin varkain noussut kukkaloisto sai ohikulkijatkin pysähtelemään.

Omenapaistosta

2005-04-07T10:26:00.000+03:00

Voivatkohan unet mennä sekaisin ihmisten välillä? Luulen, että viime yönä tämä mihinkään kirkkoon kuulumaton pakana katseli jonkun hurskaan katolisen unta.

Kävin nääs paavia tapaamassa. En ole ihan varma, vieläkö vanhus oli elävien kirjoissa vaiko jo toisessa hiippakunnassa (hän ainakin näytti samalta kuin kuolleena uutisissa, juhlapuku ja kaikki). Joka tapauksessa hän asui puulattiaisessa mökissä mäntyjä kasvavalla mäellä, jonne oli raskasta kiivetä auringon paahtaessa selkään. Surffattiin netissä - mökissä oli laajakaista - katselemassa eri maailmanuskonnoista kertovia sivuja, ja paavi neuvoi minua tekemään omenapaistosta.

Tarkemmin ajatellen hurskas katolinen tuskin olisi nähnyt unta jauhopeukaloisesta paavista, joten ehkä hyväntuulinen unenpätkä sittenkin oli ihan omani.

Syntymähumalaiset

2005-04-06T09:24:00.000+03:00

Mikä siinä on, että allekirjoittanut lähes aina näyttää valokuvissa juopuneelta? Eilen se tuli taas todistettua. Erään lehtiartikkelin kainaloon pyydettiin kirjoittajan kuvaa - sellaista perusotosta - joten pyysin omaista ottamaan muutaman. Asetuin pitkin hampain asemiin ja järjestelin naamalleni mahdollisimman asiallisen ilmeen.

Huh. Joskus herkkänä lukioikäisenä olisin purskahtanut lopputuloksen edessä itkuun, nyt vain nauratti makeasti. Onhan toki niin, että vasiten poseeraaminen harvoin tuottaa tolkullisen tuloksen. Mutta mitä virallisempi asiayhteys, sen varmemmin kuvani näyttävät jatkoilla otetuilta.

Jos keskityn olemaan ei-juopuneen näköinen, näytän pelästyneeltä rusakolta, kuten huvittuneisuutta lähimmäisissä herättävässä ajokorttikuvassani.

- - -

Valokuvaavan toimittajan hommissa ihmisten kamerakammo on tullut enemmän kuin tutuksi. "Eiiii! Onko pakko? Näytän aina kuvissa kamalalta! Ja tällaiset vaatteetkin..." Kovasti olen ihmetellyt, mikä asiassa oikein tökkii. Samaa naamaahan kanssaihmiset katsovat koko ajan, ei kai siinä suurta eroa pitäisi olla, onko naama vaihteeksi pysäytetty kuvaan. Mutta ei, saman itkuvirren saa kuulla melkein aina. Joskus on tehnyt mieli jakaa kuvanoton jälkeen kiitokseksi kiiltokuvia kuin hammaslääkäri. Katso nyt, ei sattunut yhtään.

Parasta onkin kaivaa kamera vähin äänin esiin ja jatkaa jututtamista kuvanoton aikana, että kuvattava saa muuta ajateltavaa. Tai pyytää häntä tekemään jotakin, mielellään tietysti asiaan liittyvää. Varsinkin vanhemmat ihmiset saattavat kuitenkin kieltäytyä tyystin puhumasta ja liikkumasta, kun kamera osoittaa kohti. He ottavat tiukan asennon ja vakavan ilmeen, eivätkä siinä maanittelut auta.

Ehkä tieto oman kuvan päätymisestä lehteen on se pelottavin ajatus. Mitä naapuritkin ajattelevat? Jos minulle nauretaan? Vai lieneekö kyse perisuomalaisesta pakkovaatimattomuudesta? Valokuvassa viihtyminenhän osoittaisi epäilyttävää itserakkautta ja pinnallisuutta, vähän niin kuin itsensä peilailu. Ei sellainen passaa, vaan ainakin muodon vuoksi on kursailtava ja venkoiltava.

- - -

Olen nykyisin mestari suostuttelemaan ihmisiä kuvaan. Mutta suutarin lapsilla ja niin edelleen. Jos joku alkoi aiemmin osoitella minua kameralla, hän olisi yhtä hyvin voinut kaivaa esiin haulikon. Alkoi huuto ja elämöinti, hyvä etten ryöminyt sohvan alle tai telkeytynyt vessaan. Eikä kuvan tarvinnut edes joutua lehden sivuille. Perhealbumi riitti.

Ankaran itsekasvatuksen ansiosta en enää karkaa, jos joku ottaa kameran esiin. Ja olen päässyt jotakuinkin sopuun oman naamatauluni kanssa. Mutta en edelleenkään pidä kuvattavana olosta. Ollenkaan. Kun en oikeasti ole juuri koskaan juovuksissa.

Ovien vaaroista

2005-04-05T09:12:00.000+03:00

Minulla on ulko-ovi, jonka jousi pamauttaa sen usein vauhdilla kiinni. Toinen koiristani tuppaa aina hidastelemaan sisälle tullessa, ja monesti olen joutunut kiskaisemaan sen oven tieltä pois lempeää väkivaltaa käyttäen.

Tässä eräänä päivänä minulla oli kädet täynnä postia, ja perässäni vitkasteleva koira ehti saada ovesta takalistolleen. Se pelästyi ja kiljaisi kuin porsas, mutta mitään sille ei sattunut. Sen jälkeen se on kyllä livahtanut ovesta liukkaasti käytävään ja varonut varmuuden vuoksi muitakin ovia.

Tiedän, miltä siitä tuntuu. Kun on saanut muutamasta avaamastaan ovesta tällin, varoo varmuuden vuoksi kaikkia. Sitä ei ole erityisen mukavaa huomata, koska varautunut suhtautuminen vastaan tuleviin oviin tekee elämästä hieman hankalaa.

Me oppivaiset eläimet. Onneksi ihmisellä on myös järkeilyn mahdollisuus - ehkä kaikkea ei tarvitse eikä kannatakaan varoa aiemman perusteella.

Se oli harmaa

2005-04-04T08:07:00.001+03:00

On ahdistavaa herätä varhain maanantaiaamuna hätkähtäen siihen, ettei muista, miltä Ransu näyttää. Siis Karvakuonojen Ransu. Muistin kyllä eno Elmerin ja Rikun naamat, mutta Ransusta en muuta kuin sen, että se oli harmaa.

Ja jostain syystä tuolloin, kello kuudelta, kyse oli elämää suuremmasta asiasta. Piti nousta ja tarkistaa.

- - -

Kuka muuten muistaa Käytöskukan? Hinkun ja Vinkun seikkailujen soisi tulevan uusintoina parhaaseen katseluaikaan. Uusitaan sitä turhempaakin.

Käytöskukka sopisi niin ikään lakisääteiseksi kertauskurssiksi kaikille päättäjille ja yritysjohtajille. Ja lopuksi tentti.

"Osa 4: Ahneus
Hinku ja Vinku kiipeävät puuhun ahmimaan löytämiään omenoita. Metsän Pöllö ajaa heidät alas puusta, mutta samalla putoavat kaikki omenat. Suursyömäri ryntää paikalle ja ahnehtii suuhunsa koko saaliin. Joukossa on kuitenkin jättiläisomena, joka ei mahdu Suursyömärin kitaan, ja se jää Hinkun ja Vinkun leikkikaluksi. Ahneudellakin on rajansa."

Hervannan kuuluisa

2005-04-03T14:00:00.000+03:00

Aamulenkin alussa tuntui kuin ilkeä tonttu olisi yöllä paketoinut jalkani tiukasti jeesusteipillä ja tunkenut lenkkareihini lyijypohjalliset. Viisi ensimmäistä kilometriä ennen koipien vertymistä olivat niin tukkoiset, että harkitsin jo takaisin kääntymistä.

Syypääksi epäilen perjantaista pyörämatkaa Hervantaan. Suunnitelmissa oli tehdä leppoisa lepopäivän verryttelylenkki, mutta tulos oli jotain vallan muuta. Matka ei ollut pitkä, mutta fysiikan lait tekivät siitä hikisen ja tuskallisen.
- Taisit tehdä tuttavuutta Hervannan kuuluisan ylämäen kanssa, tuumasi siskoni, kun hoipuin läähättäen ja jalat täristen heidän eteiseensä.
- Olisit varoittanut, vikisin minä.

- - -

Mutta tänään peltojen yllä lauloi kiuru ja ihmiset olivat ryömineet talvipesistään pihatöihin. Muuan pappa oli kantanut jakkaran järvenrantaan ja istui jouten nauttimassa auringosta, joka paahtoi kuin kesällä.

Viinikanojan sorsatkin olivat kevätpuuhissaan nyhtäen laiskasti edellisvuotista heinää rantapenkereeltä. Osa linnuista torkkui auringon lämmössä levittäytyneinä pyöreiksi kuin limput. Urosten päät hohtivat spektroliitin sinivihreissä sävyissä, siipipeileissä välkkyi syvä koboltinsini.

Suomen linnut ovat kauniita. Eivät ne jää jälkeen eksoottisista serkuistaan.

Kaunis on myös eteläseinustalla kukkansa avanneiden idänsinililjojen (Scilla sibirica) väri. Niistä puuttuu jalostettujen puutarhakasvien huomiota huutava prameus, mutta minusta ne ovat kevään sipulikukista viehättävimpiä.

Mapittajat ja kasaajat

2005-04-02T10:43:00.000+03:00

Elämän pieniä iloja on avata verhot aamulla ja muistaa saman tien pesseensä edellisenä päivänä ikkunat.

Ikkunanpesun lisäksi pyyhin, imuroin, luuttusin, jynssäsin, tamppasin. Kiikutin tavaroita varastoon. Haravoin oven edestä vanhat lehdet ja edellisen asukkaan tupakantumpit pois. Lakaisin ja moppasin pienen käytävänpätkäni. Selätin koko vaivihkaa syntyneen kaaoksenalun.

Pölyä kertyy nurkkiin uskomattomaan tahtiin varsinkin nyt, kun kevättomu vääjäämättä tunkeutuu ulkoa ensimmäisen kerroksen kadunvieriasuntoon. Kaksi koiraa ja kohtalainen kirjamäärä eivät juuri asiaa auta. Samaten kaikkien elämisen toimintojen keskittyminen samaan, pieneen tilaan tuntuu innostavan villakoirat sikiämään holtittomasti.

Tänään pitäisi vielä mapittaa talven mittaan kertyneet paperit. Inhoan mapittamista. Luulen, että ihmiset voi jakaa kahteen alalajiin. On mapittajia ja kasaajia. Ensin mainitut nauttivat järjestämisestä ja rei'ittävät tunnollisesti jokaisen saapuneen asiapaperin saman tien asianmukaiseen kansioon (jossa eri osiot on aakkostettu ja vähintäänkin numeroitu).

Jälkimmäiset taas nimensä mukaisesti kokoavat kasoja eli läjiä. Kerran puolessa vuodessa kasat käydään kovan nurinan säestyksellä läpi ja sullotaan paperit pullisteleviin kansioihin, joiden sisältö voi paukahtaa levälleen hetkenä minä hyvänsä. Erityisesti kasaajia kiukuttaa mapittajien joutilaisuus ja omahyväinen ilme tilanteessa, jossa he haluaisivat tulla kohdelluiksi työn sankareina.

- - -

Eilen olin vähällä syyllistyä tahattomaan tappoon. Vessaa imuroidessani en ollut huomata kylpyhuonelukkiani, joka istui pahaa-aavistamattomana nurkkaan kutomassaan verkossa. Lukki on kaikkinensa sympaattinen otus, joka löytyy milloin mistäkin nurkasta tai ylittämässä itsevarman näköisenä lattiaa. Sokeritoukat tulevat ja menevät, mutta lukilla on persoonallisuus. En tiedä, millä se oikein elää. Niillä sokeritoukilla ehkä.

Kerran pelastin sen juuri ajoissa hukkumasta vessanpönttöön. Sen jälkeen olen pitänyt kannen visusti kiinni. Asuintovereistaan on pidettävä huolta.

Talvi varastoon

2005-04-01T09:48:00.000+03:00

Valoisat illat aurinkoisten päivien jälkeen maksavat pois vetisen talven velkoja. Tänään aion minäkin siivota talvenkuvatuksen jäljet nurkistani ja pakata vähälle käytölle jääneet pakkasvällyt kesäsäilöön. Sukset vein jo varastoon ja otin pyörän käyttöön.

Huhtikuun puuhia.

Eilen hämärän tultua lännessä huutelivat joutsenet. Ikkunani alta paljastui oikea kukkapenkki, josta nousee ainakin tulppaaneja ja idänsinililjoja. Lumen alta löytyi myös akileijan kuivuneita varsia ja somia lehtiruusukkeita, joita en tunnistanut.

Asunnon omistaja, inkeriläismummo, on kai ne tässä asuessaan istuttanut. Saan sittenkin käteni multaan.

- - -

Keskiaikainen pukuprojekti alkaa olla, ihme kyllä, voiton puolella ja hyvä niin, koska kurssikertoja on kolme jäljellä. Aluspuku on enää viimeistelyä vailla, päällyspukukin jo leikattu. Ylellisen pehmeä, morsingonsininen täysvillakangas löytyi pitkän haeskelun jälkeen joensuulaisesta, toimintansa lopettavasta kangaskaupasta 70 prosentin alehintaan. Uskoin melkein johdatukseen.

Seuraavaksi pitäisi hankkia villalangat ja koettaa kutoa oikeaoppinen pirtanauha puvun vyöksi. Ja miettiä, millä kolttuni muuten koristelisin. Ollapa nyt käytössä ruuvipenkki, veivi, metallilankaa ja lehtisaha, niin voisin iltapuhteena pyöritellä renkaita tai -spiraaleja päällyspukuun ommeltaviksi...

Gaudeamus igitur

2005-03-31T08:52:00.000+03:00

Eilinen pankkikäynti sai taas ikipohtimaan opiskelun ja työelämän syvintä olemusta. Kun huomaa kauhukseen häpeävänsä sinänsä päivänvaloa kestävän ammattinsa kertomista, on joko kertojan korvien välissä tai yhteiskunnassa jotain vialla.

(Tässä tapauksessa molemmissa, luulen.)

Mutta mitä tuleekaan meistä humanisteista, filosofeista ja muista mietiskelijöistä, joita pusertuu koulutusputkesta laumoittain suoraan kortistoon? Kun pärjätäkseen ankarassa kilpailussa valmistuneella pitäisi olla plakkarissaan hyvien arvosanojen ja monipuolisten opintojen lisäksi roimasti työkokemusta - myös taloushallinnosta ja projektinjohtamisesta - loistavasta kielitaidosta puhumattakaan. Osaamisensa ja persoonansa pitäisi osata tuotteistaa ja myydä markkinoilla supliikisti kuin helppoheikki sukkasäkin. Yrittäjähenkisyys palkitaan, mutta kaikista ei ole yrittäjiksi sen enempää kuin opettajiksikaan.

Niinpä yhä useampi ryhtyy joutessaan jatko-opiskelijaksi työnäkymien ollessa mitä ovat. Kun lähtee sutta pakoon... Sama ralli on nimittäin edessä apurahahakemuksia täytettäessä. Hakeminen on täysin työnhakuun verrattavissa olevaa kilparynnistystä, joka saa valvomaan yöt tuskaisia riittävyyslaskelmia tehden ja euron venyvyyttä testaillen. Osaa onnistaa, mutta mitä sitten? Lisensiaattina tai tohtorina - kapean erikoisalansa asiantuntijana - on vain entistä ylikoulutetumpi useimpiin tarjolla oleviin töihin.

No, ainahan joskus jollakin tärppää. Siksi syöttejä kannattaakin heitellä väsymättä joka suuntaan.

- - -

Ei ongelma ole yksinomaan yliopistojen. Monen tutun kanssa on tullut ihmeteltyä, onko todella tärkeintä saada nuoriso ripoteltua siististi opiskelupaikkoihin työllistymisen ollessa sivuseikka? Ilmeisesti on, päätellen joka puskaopistossa tarjottavista kuvataiteilijan, medianomin, kuvaajan, kirjoittajan ja tekstiilisuunnittelijan trendiopinnoista.

Onkohan kaikilla noilla innokkailla, mutta usein varsin keskinkertaisilla taiteilijanaluilla mitään käsitystä ulkomaailman karuudesta? Siitä, että kaikenlainen rahoitus ja työpaikat ovat kiven alla jopa Taideteollisesta korkeakoulusta valmistuneille? Itsensä toteuttamisen opiskelu voi toki olla kivaa ja antoisaa, eikä se varmasti tyystin hukkaan mene. Mutta monelle tapaamalleni AMK:sta valmistuneelle on ollut suuri pettymys, kun kauan odotetun valmistumisen jälkeen saa hetimiten ryhtyä miettimään, mitä seuraavaksi ryhtyisi opiskelemaan - tällä kertaa "oikeasti".

Eräs tuttava kertoi pienessä maalaisopistossa radioalaa opiskelleesta ystävästään, joka valmistumisensa jälkeen haki töitä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Tutkintotodistuksen hän saattoi toki esittää, mutta työnantajat eivät olleet moisesta oppilaitoksesta kuulleetkaan. Niinpä paperi ei juuri vakuuttanut, semminkään kun valinnanvaraa oli.

- - -

Ja toisaalta. Olisiko järkevää kouluttaa itsensä loppuelämäksi töihin, jotka eivät kiinnosta vähän vähää ja joihin ei välttämättä ole edes taipumuksia? Jos jonkun mieli on aina palanut tutkimaan japanilaista kabukiteatteria, tulisiko hänen kouluttautua levyseppähitsariksi silkan työpaikan toivossa? Eikö siinä vain pedattaisi tulevaisuuden loppuunpalamisia, keski-iän kriisejä, huonoa työn jälkeä, perhetragedioita ja yleistä tyytymättömyyttä?

Enkä usko, että eläkevirka itsessään tuo onnen. Jos tietää, mitä haluaa tehdä ja missä on hyvä, siihen pitää uskoa, vaikka taloudellisesti tilanne voisi olla vakaampikin. Ehkä epävarmuuteen pitää vain oppia suhtautumaan oikein ja olla luovuttamatta, vaikka tie tuntuisi nousevan pystyyn joka puolella. Kaikkea ei voi saada.

Tai sitten on vaihdettava suuntaa. Eräs jatko-opiskelijatuttuni väsyi tuloksettomaan apuraharumbaan ja lähti poliisikouluun. Pari muuta on hakeutumassa kirjastoalalle kaivatessaan "oikeita töitä" ja vakautta elämäänsä.

Minä rimpuilen vielä. Ainakin jonkin aikaa. Ja lopetan jäkätyksen ja itseni toistelun nyt.

Milloin luulisit

2005-03-30T18:47:00.000+03:00

Kävin kevätretkellä pankissa setvimässä opintolaina-asioita. Paljoa ei lainaa onneksi ole kertynyt, mutta hiukan kuitenkin. Kysymysmerkin aiheuttaa se, että minulla on kaksi erillistä lainaa, joita molempia pitäisi maksaa pois. Tällä hetkellä maksan uhkaavasti hupenevista apurahoistani vain yhtä sekä molempien korkoja.

Paperiin piti kuitenkin saada toisen lainan maksamisen arvioitu aloituspäivä.
- Se riippuu ihan työtilanteestani, huokasin ja virittelin naamalleni asiaankuuluvan surkeaa ilmettä.
- No, milloin luulisit tilanteesi muuttuvan, kysyi pankkivirkailija ystävällisesti.

Hah!

Papereita naputellessaan virkailija kysäisi ohimennen, millä alalla olen. Vastattuani hän päästi huvittuneen hirnahduksen ja kysyi, olenko ajatellut opettajan hommia. Sijaisistahan on aina kysyntää.

En ole. Ties kuinka monennen kerran selitin, että ensinnäkään en ole suorittanut aineenopettajan pätevöittämisopintoja. Toisekseen, olisin kyllä hakenut niihin, jos olisin halunnut opettajaksi. Kolmanneksi, vaikka olisin hakenut, ei ole sanottua, että olisin päässyt soveltuvuustesteistä läpi.

Jokaisesta akateemisen tutkinnon suorittaneesta ei ole teini-ikäisten opettajaksi. Tämä tiedoksi myös työvoimaneuvojille. Minusta ei olisi. Olen kansankynttilöiden täplittämästä sukupuusta hyvin kauas pudonnut omena. Sitä paitsi on opettajan työn vähättelyä olettaa, että siihen pystyisi kuka tahansa. Seurattuani sivusta äitini hienoa elämäntyötä luokanopettajana olen vakuuttunut, että lasten ja nuorten opettaminen jos mikä vaatii synnynnäisiä lahjoja ja sopivan persoonan. Ei se ole mikään vasemmalla kädellä sinne päin tehtävä homma.

Olen valmis melkein mihin kunniallisiin töihin tahansa itseni elättääkseni. Noin periaatteessa. Mutta älkää hyvät ihmiset tulko jatkuvasti tuputtamaan minulle opettajansijaisuuksien hakemista. Niihin riittää kyllä päteviä hakijoitakin pilvin pimein, mikäli lukuisia aineenopettajatuttuja on uskominen.

Kiitos.

P.S. Samainen kiltti pankintäti muistutti, että ongelma ei ole yksin minun. Yhteiskunta - mukaan lukien pankkien lainajärjestelmät - kun on rakennettu oletukselle, että ihmisillä on vakituinen työpaikka. Ja nykyäänhän sellainen alkaa olla harvinaisuus.
- Eikä vakituinen työkään mitään takaa, kun irtisanomisia on niin paljon. Joskus tuntuu, että pätkätyöläinen on jopa paremmassa asemassa - hänellä on töitä edes tiettyyn päivämäärään asti, hän kärjisti.

(ja yhä vain yleisönosastoissa kehdataan ihmetellä, kun opiskelijat ovat niin nihkeitä nostamaan opintolainaa elämiseen, vaan menevät, kurjat, ennemmin opintoja hidastaviin töihin...)

Ääniraitaa

2005-03-30T11:04:00.000+03:00

Tämä on taas näitä kiertolaisia, joiden alkuperästä ei ole hajuakaan. Muutenkin olen tapojeni mukaisesti niin myöhäjunassa liikkeellä, etten edes muista, missä kaikkialla listoja olen nähnyt. Marjutilla ainakin, ja Kiltillä ihmisellä.

Paremmuusjärjestystä ei ole. Mukana on sekä kestosuosikkeja että viime aikoina taustalla soineita - ja moni helmi putosi arvonnassa pois.

Vol. I

1. YUP: Paha vaatturi
2. Queen: I'm Going Slightly Mad
3. CMX: Arkangel
4. Kate Bush: Wuthering Heights
5. Revolver: Pocemu?
6. Ramones: Do You Remember Rock'n'Roll Radio?
7. Hassisen Kone: Tällä tiellä
8. Akvarium: Goluboj Ogonjok
9. Andrea Bocelli: Con Te Partiró
10. Hector: Mandoliinimies

Vol. II

11. Blondie: Denis
12. Kumikameli: Tuhkavuoren huipulla
13. Myllärit: Saaren synty
14. Andy Montanez: Amame Otra Vez
15. Edith Piaf: Mon Dieu
16. Enya: Anywhere Is
17. Folkswagen: Murmansk
18. Maija Vilkkumaa: Hiuksissa hiekkaa
18. Pogues: Hell's Ditch
19. Värttinä: Outona omilla mailla
20. Leevi and the Leavings: Teuvo, maanteiden kuningas

Ne tulevat taas

2005-03-29T22:14:00.000+03:00

Kaipailemani keväthulluus on palannut pölyävistä kaduista ja kahdeksasta kuraisesta koirankäpälästä huolimatta. Olo on hetkittäin euforisen hilpeä ja optimistinen, kuten tähän vuodenaikaan pitääkin.

Osansa mielialan kohoamiseen lienee muutaman päivän rauhoittumisella ja sillä, että lintujen kevätmuutto on pikku hiljaa alkamassa. Tänään asuintaloni edessä pyöri hieman epätietoisen näköinen kottarainen. Teki mieli mennä kysymään, voinko jotenkin auttaa. En olisi ihmetellyt yhtään, jos se olisi silmäillyt pientä karttaa lasit nokalla.

Jotkut ovat ehtineet pesänrakennuspuuhiin asti. Seurailin aamulenkillä varista, joka kokoili toimessaan heinää ja risunpätkiä. Nokka oli jo täynnä, mutta vielä tuo, ja sitten vielä yksi... Harakka puolestaan lensi vaikean näköisesti ylitseni nokassaan huonosti tasapainotettu oksa. Piti pysähtyä jännittämään, putoaako löytö vai ei.

Ei pudonnut.

Puhua heille lakkaamatta

2005-03-29T08:58:00.001+03:00

Suomenruotsalainen kirjailija ja taiteilija Henrik Tikkanen sanoi kaikessa ärsyttävyydessään ja sovinistisuudessaankin sattuvan rehellisesti asiasta jos toisestakin. Voihan kaikenlaisen "julkaisemisen" yleviä päämääriä luetella katse korkeuksiin suunnattuna, mutta...

"Minuun oli jo tarttunut aidon sanomalehtimiehen pahe nauttia mitattomasti nähdessään omia tuotteitaan julkaistavan. Ensi hetkestä alkaen rakastuin nukkaisen haperoon sanomalehtipaperiin, joka muistutti puupiirrosten japaninpaperia. Tärkeää ei minulle ollut, leikkasivatko ihmiset piirustukseni lehdestä ja ripustivat ne seinälleen, tärkeää oli, että he halusivat nähdä seuraavan piirustukseni lehtensä seuraavassa numerossa. Minulla oli into puhua heille lakkaamatta, elää ja kasvaa heidän silmiensä edessä. Olin selvästi ekshibitionisti, näytteillepanija, halusin olla näytteillä jatkuvasti."
(kirjassa Majavatie 11, 1976)

Rajankäyntiä

2005-03-28T14:25:00.000+03:00

Olen viime vuosina kovasti harmitellut, kun murrosikä jäi aikanaan väliin. Älkää kysykö, miksi jäi. Kai se vain unohtui. Sitä oli niin tottunut olemaan se kiltti ja kiukuttelematon lapsi, joka luotaa muiden mielialoja unohtaen opetella, miltä omakohtainen suuttuminen ja puolensa pitäminen tuntuu.

Harmitellut asiaa olen siksi, että nyt aikuisena rajankäynti on kahta vaikeampaa. Niin suhteessa omiin vanhempiin kuin muihinkin ihmisiin. Minkä verran minun tekemisiini saavat muut puuttua? Keiden hyväksyntää tarvitsen ja missä asioissa? Putoaako taivas niskaan, jos en anna muiden kävellä itseni ja mielipiteideni ylitse? Nieleekö minut maa, jos en aina olekaan lempeän ystävällinen ja loputtoman joustava? Katoavatko ihmiset ympäriltäni, jos en kannakaan seurassa viihdytysvastuuta ja pakonomaisesti yritä täyttää hiljaisia hetkiä? Tuotanko muille pettymyksen, jos näytän tarvittaessa myös vähemmän paraatikelpoiset piirteeni?

Huomaan itsessäni merkkejä siitä, että kiltteyden mitta on tulossa vähitellen täyteen. Parempi toki se, kuin odottaa sairastuvansa kroonisesti nieltyään kaiken kiukkunsa vuosikaudet sisäänpäin. Mutta kysymys kuuluukin, miten suhtautuisin ajoittain hankalaan, itsepäiseen ja äkäiseenkin itseeni? Huomaan tekeväni ylilyöntejä ja väärintulkintoja; varjelen vastalöydettyjä reviirinrajojani kuin vahtikoira näyttäen hampaitani ja muristen heti, kun joku näyttää ylenkatsovan niitä.

Ja vanhat mallit istuvat lujassa. Muiden seurassa ilmaistu oma tahto saa aikaan kiristelevän syyllisyydentunteen, huolen toisten mielen pahoittamisesta ja pelon "epäkohteliaisuudesta". Ulos karanneet kielteiset tunteet, säännöstellytkin, kääntyvät helposti bumerangina takaisin tuttuun kohteeseensa.

Ja soitan hetimiten perään pyydellen anteeksi.

Yksi hyvä syy teiniangstailla ajallaan on myös se, että viidentoista ikävuoden molemmin puolin ihminen on luonnostaan mustavalkoinen ja melkoisen itsekeskeinen. Silloin on helpompaa repiä itsensä irti vanhempien vaikutusvallasta; nämä voi yksiselitteisesti leimata mistään mitään tajuamattomiksi tyranneiksi, paukutella ovia ja sääliä itseään väärinymmärrettynä marttyyrina. Elämänkokemuksen myötä ihmisiä taustoineen - myös ikääntyviä vanhempiaan - alkaa ymmärtää paremmin, eikä etäisyys muiden ajatuksiin ja arvoihin olekaan enää niin helposti otettavissa. Tunteen rinnalle on tullut järki - onneksi ja epäonneksi. Samaten syyllisyyden, hylätyksi tulemisen ja kiittämättömyyden pelkojen versot ovat ehtineet kasvattaa sitkeät juurensa syvälle mielen uumeniin.

Pirullista. Tältäköhän Jekyll-Hydestä tuntui? Olisi niin paljon helpompaa päättää olla epäsosiaalinen erakko; silloin ei tarvitsisi edes koettaa pitää kurissa sisäistä hirviötään (joka tuskin muiden mielestä on lähimainkaan yhtä kartettava ja kamala kuin minusta).

Tarpeeseen

2005-03-27T21:21:00.000+03:00

Paginat täten palaavat pääsiäistauolta, joka oli kaikkinensa sitä, mitä tässä huushollissa tarvittiinkin. Nelijalkaiset pääsivät riehumaan vapaana ja kaksijalkainen rauhoittumaan ulkoilun, kirjojen, laajakaistattomuuden ja autuaallisen velvollisuudettomuuden parissa.

Mökki nukkui vielä talviunta lumen keskellä, vain tiaisten kevätäänet säestivät kirkkaita pakkasaamuja. Heti auringon noustua rapea hanki kantoi hyvin hiihtäjää pehmeten päivän mittaan raskaaksi ja sohjoiseksi. Välillä taivaalta ripeksi jo vettä, ei enää räntää tai lunta. Ilmassa tuntui aavistus heräävän maan ja märkien havujen tuoksusta.

Tähtikirkkaita, hiljaisia öitä valaisi täysikuu barokkipilvineen. Maalla asumisen hyvät puolet muistuivat taas elävinä mieleen.

- - -

Muutaman päivän aikana hanget olivat haihtuneet Hämeestä lähes tyystin. Ikkunani alta - ohikulkijan hylkäämän kaljapullon vierestä - näkyi nousevan sinnikkäitä sipulikasvin piippoja, joiden lajista ei vielä saa selvää. Kevät yllätti kotiinpalaajan.

Lähiruokaa

2005-03-22T21:29:00.000+02:00

Takanapäin on muutama suurempi kirjoitusurakka, joten lienee hyvä aika suoda itselleen hiukan lomaa kaupungista, pakata mukaan sukset, koirat ja kamera ja suunnata muutamaksi päiväksi susirajalle hankien keskelle.

On mukavaa päästä hetkeksi kauas arkiaamujen autonäänistä kuuntelemaan yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Väistyvä talvi saa vähän jatkoaikaa.

Mielessä kangastelee myös vanhempien pääsiäispöytä, joka saanee allekirjoittaneen ryömimään sunnuntaina kolostaan ihmisten ilmoille. Puoliksi ortodoksisessa kodissa kasvaneelle pääsiäinen on aina ollut lähes joulun veroinen juhla. Lapsena kohokohtana oli suklaamunien etsiminen, nyt aikuisena kulinaariset mieltymykset ovat hieman laajentuneet. Luomulammas minttukastikkeella, rahkapiirakka ja pasha tuovat kielelle kevään.

Lampaasta puheenollen. Viime pääsiäisenä pöydässämme toteutui jonkinlainen poetic justice. Silloisen asuinpaikkani naapuriin oli nimittäin edelliskesänä tullut hoidettavaksi orpo karitsa. Eikä siinä mitään. Mutta karitsa sattui olemaan pässi. Ja se kasvoi. Ja pässiytyi. Ei aikaakaan, kun suloisesta pikku-Simosta oli tullut koulutien kauhu. Se oleili yleensä irrallaan tienposkessa kuin kerberos uhkaillen ohikulkijoita. Voimainsa tuntoon sen saivat varsinkin pikkulapset ja koirat. Toinen koiristani sai kerran uhoajalta pahanlaisen tällin ja olisi saanut lisääkin, jos en olisi mennyt väliin ja ajanut sankaria tiehensä.

Pässipojan kohtaloksi oli alun perinkin kaavailtu pääsiäispöytää. Yllätyin silti melkoisesti, kun kyläkaupalta luomulammasta kysellessäni tuttu kauppias kertoi pakastimessa köllöttävän kenenpä muun kuin Simo-vainaan, josta heltisi parin viulun verran myös myyntiin.

Mikäpä siinä. Simohan oli elänyt antoisan ja virikkeellisen nuoruuden. Uroshormoneita tihkuvan, yksinäisen pässin elo olisi kuitenkin pian käynyt turhauttavaksi, joten ehkä minttukastike ei ollut sille kurjin mahdollinen kohtalo.

Entinen naapuri maistui oikein hyvältä. Myös koiristani.

Vavahduttava kokemus

2005-03-21T21:05:00.000+02:00

Horteisen iltapäivän päätteeksi satuin katsomaan peiliin ja ratkesin vilpittömän riemukkaaseen nauruun. Että voi ihminen näyttää kissannuolemalta kaksien flunssantorjuntanokosten jälkeen.

On mukavaa olla huumorin suhteen omavarainen. Aina silloin tällöin.

- - -

Pää auki mainitsi inhoavansa vinkata-sanaa.

Minullakin on inhosanoja. Kernaasti, rieha, paituli. Hulvaton, rouskuttaa. Enkä taatusti tahdo katsoa elokuvaa tai lukea kirjaa, jota mainostetaan vavahduttavaksi. En halua, että minua vavahdutetaan. Onko vavahdus toistuva ilmiö, vai tapahtuuko se vain kerran elokuvan aikana? Miltä vavahtuva ihminen näyttää?

Missähän kuumemittarini on?

Ylpeys ja lankeemus

2005-03-21T11:22:00.000+02:00

Taas kerran se nähtiin, minkä edellä mikäkin käy. Olen viime vuosina onnekseni sairastellut melko vähän ja ehtinyt kehua mystisesti parantunutta vastustuskykyäni lähimmäiselle jos toisellekin. Tänäkin talvena olen kulkenut pystyin päin ja vuotamattomin nenin niiskuttavien lajitoverien keskellä aina vain vakuuttuneempana siitä, että minuun eivät pöpöt pysty. Antaa tulla, härifrån tvättas!

No, tässäpä ollaan kurkkukipuisena ja nöyrtyneenä, nuha tekee tuloaan hiljakseen mutta väistämättä. Onneksi tänään ei tarvitse lähteä liikkeelle koirien ulkoilutusta lukuunottamatta, voi kupsehtia hiljakseen kotosalla kirjoitushommia tehden.

- - -

Kirjastossa olisi kyllä tehnyt mieli käydä. Luettava alkaa olla vähissä, semminkin, jos tässä asiakseen päätyy sairastamaan.

Niin merkilliseltä kuin se saattaa kuulostaakin, olen aina kaupungissa asuessani kaivannut maalaispitäjien pieniä kirjastoja. Uudet kirjat saa niissä jonottamatta käsiinsä uutuushyllystä, josta mukaan tarttuu joka kerralla sellaistakin, jota ei ole tiennyt edes etsivänsä. Tutut kirjat - ne vanhat luottoystävät - taas löytyvät samoilta paikoilta.

Suurten maakuntakirjastojen labyrinteissa en osaa suunnistaa. Niissä on liikaa tilaa, liikaa hyllyjä, liikaa kirjoja, jotka kilpailevat huomiostani. Mukana pitäisi olla tarkasti laadittu kauppalista samaan tapaan kuin hypersupermarketissa, jossa ylenpalttinen määrä pakasteita, puolivalmisteita, leikkeleitä ja oudonnimisiä kasviksia hyökyy päälle tyrmäävän leiväntuoksun siivittämänä.

Kumpaankaan ei pidä mennä nälkäisenä ja tietämättä, mitä hakee.

Ei enää alle

2005-03-20T18:19:00.000+02:00

Alle kolmekymppisyys jäi allekirjoittaneen osalta historiaan eilen. Naama näytti tänä aamuna osapuilleen samalta kuin ennenkin, joskin keskimääräistä ränsistyneemmältä. Olotilan varovainen arviointi hervantalaiselta sohvalta heräillessä osoitti flunssanpoikasen saaneen seurakseen lievän dagen efterin, mutta onneksi vain lievän. Ja mitäpä ei olisi parantanut aamukahvin höysteenä nautittu Bride of the Monster, yksi elokuvataiteen kirkkaimmista helmistä.

Eilinen piti sisällään nopeasti kerrattuna ainakin laskettelua (edellisestä kerrasta olikin kulunut viitisen vuotta), mukavaa seuraa, kinuskikakun kuorruttamista, siskon tekemiä zakuskoja, kanssapäivänsankarilangon paistamia blinejä asiaankuuluvine mäti- ja smetanalisukkeineen, liikasyömistä, hieman thaimaalaista rommiksi väitettyä ainetta, tilkan calvadosta menneelle, Rammsteinia, säkkipillejä sekä Woodstock-tallenteen hiljalleen hyytyvää tuijottamista joskus kahden aikaan yöllä.

Pidot olivat kuulemma jatkuneet Doors-elokuvan merkeissä aamuviiteen.

Kaninraatoja ja kestovaippoja

2005-03-19T07:50:00.000+02:00

Eilen Aamulehdessä oli ikävä paikallisuutinen: kolme kania oli löytynyt jäätyneenä keskeltä metsää, ränsistyneen vajan vierestä. Merkeistä päätellen niitä oli pidetty vajassa ja käyty hoitamassakin siellä, mutta joko nälkä tai pakkanen olivat lopulta tappaneet eläimet. Joku oli nostanut kaninraadot vajasta ulos, josta leikkimässä olleet lapset ne löysivät.

Surullisen usein lehdistä saa lukea tapauksista, joissa ihminen on tavalla tai toisella laiminlyönyt vastuunsa hänestä riippuvaisten olentojen hyvinvoinnista. Hyviä selityksiähän aina löytyy jopa tietoiselle kiduttamiselle saati passiiviselle hoitamatta jättämiselle, jos tekemisiään tai tekemättä jättämisiään joutuu perustelemaan raastuvassa.

Kanitapausta tuskin saadaan koskaan selvitettyä. Suomessa tapahtuu kuitenkin aivan liikaa eläinsuojelurikkomuksia, joiden oikeudelliset seuraamukset ovat reilusti omaisuusrikosten alapuolella. Myös eläintenpitokiellot ovat usein nimellisiä ja lyhytaikaisia. Oikeustajuni mukaan se on huutava vääryys.

Välillä asiaa ihmetellessäni mielessä on käynyt, josko eläinsuojelurikosten vähättely johtuisi osaltaan siitä, että ankarampi suhtautuminen saattaisi koko yhteiskunnan ikävään tilanteeseen. Tosiasiahan on, että tuotantoeläimiä usein pidetään olosuhteissa, jotka eivät kestäisi kriittistä tarkastelua. Eläinten kärsimystä ei kannata liikaa tapetille nostaa, koska silloin jouduttaisiin avaamaan silmät myös sille, mistä, miten ja keiden hyvinvoinnin kustannuksella ruoka pöytäämme tulee.

En itse ole kasvissyöjä saati vegaani. En lue itseäni eläinoikeusaktivistiksi, vaikka yritänkin aina tehdä niin kutsuttuja eettisiä valintoja. Mutta minusta yhdelläkään ihmisellä ei oman ihmisyytensä nimissä olisi varaa jättää ajattelematta asiaa.

(Joskus tuntuu, että eläinoikeusasiassakin on jakaannuttu turhan jyrkästi kahteen leiriin. Ne, jotka eivät itse käytä eläinperäisiä tuotteita, pitävät usein eläinten hyvinvoinnin puolesta puhuvia lihansyöjiä tekopyhinä. Omia, "oikeita" valintoja alleviivataan osoitellen sormella muiden syntejä. Silloin kuitenkin syntyy tilanne, jossa eläinten oikeudet katsotaan pienen aktivistipiirin vouhkaamiseksi. Sillä ei nähdä olevan mitään tekemistä todellisuuden kanssa, jossa eläimet syövät toisia eläimiä - ja silmien sulkeminen on helpompaa.)

- - -

Hyviä uutisia löytyi puolestaan pari viikkoa sitten Kelan sanomista. Jätehuoltotahot ovat julkaisseet tietopaketin nimeltään "Opas uuteen vaippakulttuuriin". Jos oikein muistan, kestovaippojen käyttöä käsittelevä opas on tarkoitus liittää kaikkiin äitiyspakkauksiin. Uutisessa muistutettiin, että kertakäyttövaipoista on tullut yksi suurimmista jäteongelmista. Vaippavuoret kun eivät maadu, vaan mätänevät satojen vuosien kuluessa anaerobisesti tuottaen samalla metaania ilmakehään.

Siinä ei paljoa lohduta edes sitruunantuoksuinen vaipparoskis, joka toki hoitelee ongelman sujuvasti aistien ulottumattomiin. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Minusta jätehuollon tempauksessa on hienoa se, että siinä puhutaan nimenomaan uudesta vaippakulttuurista. Ei siis mistään vihreiden hippien marginaalitouhuilusta tai pyykkilauta-ajan jäänteestä. Tämäkin asia kun on kaikkien yhteinen ja koituu viime kädessä vaipankäyttäjien itsensä eduksi.

Tiedän, helppoa se on lapsettoman paasata. Mutta aikoinaan kestovaipoilla kuivitettuna voin sanoa, että ihmisestä kasvaa jotakuinkin kunnollinen ilman muovisia muumivaippojakin. Ja kolmenkymmenen vuoden takaisen vaippavastaavan mukaan kestovaippojen käyttö ei vaatinut yli-inhimillisiä ponnistuksia tai suuria uhrauksia vanhemmiltakaan.

Kauppaa hallissa

2005-03-18T17:07:00.000+02:00

Tampereen kauppahalli on mukava paikka, kuten kauppahallit yleensäkin. Se on täynnä herkullisia tuoksuja, veden kielelle nostattavia myyntitiskejä ja varsinkin lounasaikaan tampereenkiälistä puheenpulinaa. Sen lukuisissa ruokapaikoissa hörpitään soppaa, noukitaan sushia tai syödään reilusti mustaamakkaraa. Kahviloissa laitetaan maailmaa järjestykseen kahvikupin äärellä.

Herkkuhetken ja samalla päivän naurut tarjosi leivosvitriinin munaton Napoleon.

Siunattu hulluus

2005-03-17T22:56:00.001+02:00

Yleensä se on jo iskenyt tähän aikaan, tuo jokavuotinen keväthulluus. Läpitunkeva valo ja elämisen vipinä, joka saa hetken aikaa näkemään kaiken uutena ja kirkkaana. Henkinen matonpesu. Mielen vuodevaatteiden tuulettaminen.

Tänä vuonna huomaan ikkunalasieni - siis oikeiden ikkunoiden - olevan samean pölyiset. Pitäisi pestä. Vanhassa talvikengässä on reikä, josta märällä kadulla livahtaa vettä sisään. Pitäisi käydä suutarissa. Valo käy silmiin, mutta onneksi on sälekaihtimet.

En jaksa riehaantua, en innostua, tarkkailen kevättä varovasti sivusilmällä tohtimatta mukaan.

Oikeastaan jo muutaman vuoden se on mennyt tähän suuntaan. Keväätkin ovat saaneet vuosien myötä painolastia, kuvia, joita ei olisi väliksi muistaa. Maaliskuun puhtaus on vähitellen kadonnut - mutta mistä löytyisi edes kerran vuodessa, edes hetkittäin se silmitön, järjetön, perusteeton elämisen ilo ja pelkän olemisen aikaansaama huimaus?

Silkkaa ahneutta. Aivan kuin ei riittäisi se, ettei ole paha olo. Pitäisi olla hyvä. Ja onkin. Enimmäkseen. Mutta.

Vai - mieleen juolahtaa kaamea ajatus - onko kevääntulon muuttuminen pölyiseksi ikkunalasiksi jälleen silkkaa aikuistumista? Ei kai? Eihän? Missä on hätäjarru? Missä on se pieni vasara, jolla hätätilanteessa rikotaan ikkuna? Pysäyttäkää!

"Tyttö tahtoo lentää
antakaa jo sille siivet
tyttö tahtoo lentää
rukoilkaamme valmistajaamme
tyttö tahtoo lentää
lääkitään se lintuseksi
illoin
onko parempi luovuttaa
onko parempi unohtaa
ettemme koskaan saa
lapsena leikkiä?"
- Ismo Alanko: Liikaa

Oppia kestävään arkeen

2005-03-17T12:06:00.000+02:00

Köröttelin aamupäivällä pyryn läpi juttukeikalle Hämeenkyröön, tarkemmin sanottuna tutustumaan Mahnalan ympäristökouluun. Olen aina ollut heikkona kyläkouluihin, vaikka omat hankaluutensa niilläkin toki on. Uskon kuitenkin, että ala-asteikäisille kotoisa ja turvallinen kouluympäristö on sata kertaa tärkeämpi kuin valinnaisaineiden määrä tai omanikäisten luokka yhdysluokkien sijasta. Siksipä jokainen uutinen lakkautettavasta kyläkoulusta surettaa, etenkin jos kylällä olisi riittänyt oppilaita tuleviksikin vuosiksi.

On vaikeaa uskoa, että opetuksen laatu paranisi taajamakoulujen oppilasmäärien kasvaessa niin, että luokkahuoneet nitisevät liitoksissaan. Puhumattakaan siitä, että lakkauttamisesta saadut säästöt saattavat jäädä melko vähiin koululaajennusten, kuljetuskustannusten ja erityisopettajan virkojen myötä.

Pienissä kouluissa voi myös tehdä muita kuin massaratkaisuja. Niinpä esimerkiksi Mahnalan koulun pääajatuksena on tuoda ympäristötietoisuus luontevaksi osaksi arkipäivää. Ekoasioilla ei vouhoteta, vaan ne näkyvät pienissä asioissa, kuten jokaisen oppilaan omana käsipyyhkeenä sekä lähi- ja luomuruokana. Koululla on puutarha, jota hoidetaan yhdessä. Lähiseudun luontoon ja kulttuurimaisemaan tutustutaan ahkerasti juuria ja paikallishistoriaa painottaen.

Noin sadan oppilaan Mahnalan ei haluta olevan mikään idyllinen kuriositeetti, vaan antavan esimerkkiä luonto- ja ympäristöasioiden soveltamisesta normaaliin opetussuunnitelmaan (itse asiassa sitä edellyttäisi lainsäädäntökin). Samaa voi tehdä kaupunkikoulussa, vaikka kasvimaa puuttuukin.

Tärkeää on myös se, ettei oppilaille tuputeta valmiiksi pureskeltuja viheraatteita. Pikemminkin tavoitteena on tarjota kestäviä ajattelutapoja kertakäyttökulttuurin vaihtoehdoksi - paineet yltiöpäiseen kuluttamiseen kun ovat lapsillakin aina vain kovempia, eikä omien valintojen pitkäkestoisia vaikutuksia juuri kannusteta miettimään.

Tällaisia kouluja soisi löytyvän tulevaisuudessa yhä enemmän. Myös kaupungeista.

Lusikka monessa sopassa

2005-03-16T15:02:00.000+02:00

Mistä johtunee, että viime aikoina kirjoitukseni ovat olleet tavallista ruokakeskeisempiä? On aikoja, jolloin ei juuri tule miettineeksi, millä itsensä tankkaa, välillä hellan ja maustehyllyn ääressä vierähtää useampikin tovi.

Ehkä näin keväällä vain kiinnittää tavallista enemmän huomiota kaikkeen ympärillään olevaan. Myös siihen, mitä syö.

Kuten arvelin, Valamon tarjoilut olivat taas vertaansa vailla. Ilmeisesti herkuista tarttui hiven inspiraatiota myös mukaan, koska tänään kotikeittiössä kohdalle osui yksi harvinaisista napakympeistä. Parhaitenhan ruoanlaitossa onnistuu yleensä silloin, kun siihen ryhtyy hieman hajamielisesti muiden puuhien lomassa asenteella "otetaan mitä on". Etenkin keitot ovat kiitollisia improvisoitavia, koska niihin voi tehdä erilaisia korjaavia toimenpiteitä lähes loputtomiin.

Esimerkiksi näin. Tyhjänlaisesta jääkaapista löytyi neljä naattia kasvattavaa punajuurta, jotka näyttivät perin juurin kyllästyneiltä vihanneslokeroon. Niinpä raastoin ne, samoin kuin kaksi kärsivän näköistä porkkanaa. Lisäksi silppusin sipulin. Nämä kippasin kattilaan tomaattimurskapurkillisen seuraksi. Koska viritys selvästi kaipasi lisää juoksevuutta, kaadoin sekaan puolisen litraa vettä kasvisliemikuution kera.

Kiehautin riemunkirjavan sotkun ja jätin sen hautumaan noin puoleksi tunniksi. Sillä aikaa muistin kaivaa pakastimesta erän keitettyjä kidneypapuja, jotka heitin kasvisten kaveriksi. Kun olin lisännyt pehmennykseksi vajaan purkillisen kevyttä (5%) creme fraichea, soppa näytti jo turhankin juoksevalta. Kaapista löytyi onneksi monikäyttöistä soijarouhetta, jota laitoin pari kourallista suurusteeksi. Maustoin vielä keiton yrttisuolalla, oreganolla ja ripauksella lipstikkaa - ja voilá. Lopputulos oli punaista kuin pohjoiskorealainen radioasema, mutta käsittämättömän herkullista, vaikka omia tekemisiään ei pitäisikään kehua retostaa.

Vaan arvatkaapa, mitä tapahtuisi, jos yrittäisin valmistaa samaa evästä muille tarjottavaksi? Etenkin, jos mainostaisin sitä etukäteen?

- - -

Kun jostain harrastuksesta oikein pitää, on valmis keksimään luovia ratkaisuja päästäkseen sen pariin. Niinpä pidin eilisen symposiumpuheenvuoroni salsakamppeet tavallisten vaatteiden alla, koska sen jälkeen piti ehtiä junaan, joka oli puolestaan perillä vain kymmenen minuuttia ennen tanssituntien alkua. Olo ei silti ollut yhtään kinky ("jospa tietäisitte, mitä minulla on päällä"). Perin arkiset tanssihousut ja toppi tuskin aiheuttavat värinöitä kenessäkään.

Mutta kyllä se itseä hiukan nauratti. Monenlaista asiaa sitä onnistuukin samaan päivään ahtamaan. Ennen junamatkaa ehdin vielä juomaan kahvit ja vaihtamaan kuulumiset kyytinaiseksi lupautuneen ystävän kanssa.

Kerrospukeutuminen osui kuin osuikin tarpeeseen: kolmituntinen salsasessio toimi hyvänä nollauksena tiiviin ja monikielisen ohjelman jälkeen. Illalla ei tarvinnut pyöritellä niin sanottuja ammattiasioita mielessään unta odotellen.

Suomi-Finland

2005-03-15T22:10:00.000+02:00

Kukahan ostaa niitä sekalaisia tuliaistavaroita, joita myydään rautatie- ja linja-autoasemilla kautta Suomen? Puolen tunnin odottelu Varkauden apaattisella rautatieasemalla sai ihmettelemään, minne päätyvät muoviin pakatut lastenlelut made in Hong Kong, kirkasväriset Varkaus-viirit, imelyydessään irvokas posliinikissa sekä kukkamaljakko, jonka kyljessä on Suomen kartta ja teksti Suomi-Finland. Eivätkö ne juorua silkalla olemuksellaan olevansa peräisin asemalta, jossa niiden ostaja (jostain syystä kuvittelen hänet keski-ikäiseksi tai vanhemmaksi) on tajunnut kauhukseen olevansa menossa kyläpaikkaan ilman tuliaista?

- Voi että... Ei meille mitään olisi tarvinnut!
- No eihän sitä nyt tyhjin käsin...

No niin. Tokitoki. Ajatushan on tärkein.

Luostarin maalliset ilot

2005-03-13T22:28:00.000+02:00

Niinpä vain tie toi taas kerran susirajalle, villiin mutta niin kovin kotoisaan itään. Farkkuja ei kuitenkaan vaihdeta verkkarihousuun eikä varsinkaan juoda kaljaa. Matka jatkuu nimittäin huomenissa Uuteen Valamoon Heinävedelle, jossa kansainvälinen tutkijameetinkimme pidetään. Paikkakunnalla asuva ystävä lupasi kyydin junalle tiistaina, joten paluu hämäläisten heimon keskuuteen on niin ikään mahdollisuuksien rajoissa.

Odotan seminaaria innolla ennen muuta siksi, että Valamossa saa syntisen herkullista ruokaa, niin paradoksaaliselta kuin se ehkä luostarin tapauksessa kuulostaakin. Varsinkin kalaruoat kirvoittavat kielen laulamaan suloäänin maallisten ilojen ylistystä. Käykää ihmeessä luostarin trapesassa syömässä lounasta, jos ohi satutte kulkemaan.

Varokaa vihaista humanistia

2005-03-12T14:36:00.000+02:00

Joinakin aamuina sitä tietää heti herätessään olevansa huonolla tuulella. Silloin haluaisi vain pakkautua takaisin täkin ja painavan, romanialaisen villapeiton alle, vetää villasukat tiukemmin jalkoihinsa ja palata asiaan joskus viikon päästä. Sellaisina aamuina tietää jo valmiiksi, että jokainen kivenmukura on asettautunut asemiin ollakseen juuri minun varpaani tiellä ja kaapinovet tulevat avautumaan silkkaa pahuuttaan niin, että kolautan pääni niiden kulmiin.

Allekirjoittaneella tuollaista epämääräistä ärtymystä nostattavat paitsi erinäiset kestohuolenaiheet, myös arkipäivän tilanteet, joissa pitäisi tehdä selkeitä päätöksiä. Sellainen on esimerkiksi tämä: maanantaina minun pitäisi olla toisella puolella Suomea pohtimassa pyhimyskulttien pohjoista ulottuvuutta, enkä vieläkään osaa päättää, uskallanko lähteä seikkailemaan autonrohjolla vai järjestänkö itseni paikalle muulla tavoin. Autoilussa olisi se hyvä puoli, että oman puheenvuoroni jälkeen tiistaina ehtisin takaisin Tampereelle iltaharrastuksiini - siis sillä edellytyksellä, ettei vanha rouva sano taas yhteistyösopimusta irti matkan varrella. Ilmainen kyyti olisi puolestaan saatavilla menosuuntaan, mutta kotiinpaluu junalla viivästyisi iltamyöhään ja vaatisi muutaman muunkin mutkan.

Isot ovat ongelmat. Mutta minä ja päätöksenteko emme kerta kaikkiaan ole ystäviä. Toisaalta jos joku ulkopuolinen yrittää pyytämättä mestaroida minun päätöksiäni, hiillyn kahta pahemmin.

Suomenruotsalainen kirjailija Merete Mazzarella on todennut yksin asuvan voivan olla huonolla tuulella huomaamatta sitä itsekään. "Sitten kun joku muu huomauttaa happamuudesta, tuumii sen tuulen kelvanneen ihan hyvin omaan käyttöön."

Enpä tiedä. Minä kyllä huomaan oman pahantuulisuuteni liiankin hyvin. Hyvä puoli yksinasujan oikuissa on toki se, etteivät niistä joudu kärsimään muut. Ensimmäisen asuinkumppanini kanssa en juuri mielenliikkeitäni sensuroinut, seuraavan kanssa taas ajauduin vahingosta näennäisviisastuneena aivan toiseen äärilaitaan. Lopputulos oli molemmissa tapauksissa sama, joten helpoin vaihtoehto lienee kiukutella tai olla kiukuttelematta ihan vain keskenään.

Ollapa kasa koivupöllejä ja hyvä kirves!

- - -

Ei ollut pöllejä, mutta puolentoista tunnin juoksulenkki ja tappelun haast... siis lehtikuvauksen harjoittaminen asematunnelissa purkivat sisua siinä määrin, etten enää tunne tarvetta purra jokaista vastaantulijaa sääreen. Sitä paitsi jääkaapissa on vielä silakkapihvejä jäljellä, mikä osaltaan nostaa mielialaa tasolle, jolla pyhimystenkin kanssa seurustelu voisi taas onnistua (joskin keskiaikaiset pyhimykset vasta osasivatkin heittäytyä hankaliksi sekä elävinä että kuolleina, jos asiat eivät menneet heidän mielensä mukaan).

Neula silmässä

2005-03-11T08:41:00.000+02:00

No niin. Pellavakangasläjä alkaa vähitellen saada keskiaikaisen aluspuvun muotoa. Kunnianhimoisena tavoitteenani oli ommella koko kauhtana käsin, mutta pitkien, näkymättömien saumojen osalta mukavuudenhalu ja ajanpuute pääsivät ajanmukaisuuden edelle.

Vaikka ompelukonetta lienen käyttänyt viimeksi viisitoista vuotta sitten, sain väsättyä eilisillan väsäämiseni kunnialla läpi lukuun ottamatta melkein silmään singonnutta, katkennutta neulanpäätä ja pari kertaa koneen lampussa palanutta sormea. Edes ratkojaa ei tarvittu.

Hidas kyllä olen. Joudun korvaamaan puuttuvan rutiinin erityisellä huolellisuudella, tyhmillä kysymyksillä ja lähes neuroottisilla tarkistuksilla yksi toisensa perään.

Päällyspuvun kangas on edelleen haussa - vaihtoehtoja on muutama - mutta aluspuvun etuhalkioon löytyi antiikkikaupasta kaunis kupurasolki. Puvun vyöksi ja mahdollisesti helman ja hihansuiden koristeeksi haluaisin värkätä pirta- tai vielä mieluummin lautanauhaa, mutta se projekti saattaa jäädä kesään.

Piirakoita

2005-03-10T09:35:00.000+02:00

Vanhemmat tulivat kaukaa idästä käymään ja toivat mukanaan oikeita karjalanpiirakoita. Niitä kauniita ja käsinleivottuja, joissa on ohut ruiskuori ja kohtuullisesti täytettä. Täällä päin Suomea karjalanpiirakan nimellä myytävät pulleat kakkarat... no, jätetäänpä etnis-kulinaristinen snobbailu sikseen.

Kyseiset piirakat olivat peräisin kotileipomosta, josta itsekin toissa syksynä hain töitä. Kun leipomon omistaja lopulta uskoi, että kyllä, olen filosofian maisteri, ja kyllä, haen siitä huolimatta töitä piirakkaleipurina, pääsin antamaan työnäytteen. Aamukuudesta puolille päivin kaulitsin piirakankuoria kuin viimeistä päivää - ja läpäisin kuin läpäisinkin testin (!). Lupaavasti idullaan ollut leipomoura tyssäsi kuitenkin puolen vuoden toimittajanpestiin, joka tuli tarjolle samaan aikaan.

Viime viikolla lehdessä kerrottiin, ettei Tampereen seudulla työvoimapulasta ole tietoakaan, ja että "maistereita hakee jopa liittymämyyjiksi". Jutun mukaan ylikoulutettuja työnantajat eivät kuitenkaan palkkaa.

Minusta niin kutsuttujen hanttihommien hakemisessa ei ole sinänsä mitään kummallista, koska hyviäkään tutkintotodistuksia ei voi syödä. Koulutusta vastaavista työpaikoista taas jatkuu armoton kilpailu jopa teknisillä, saati humanistisilla tai yhteiskuntatieteellisillä aloilla. Meitä on kai yksinkertaisesti liikaa.
Itsekin hain kesätöitä muun muassa puutarhamyymälästä nenä kronikassa istumisen vastapainoksi, mutta pahalta näyttää. Lehtitöiden saamisen kannalta seutu on toivotonta, jollei ole toimittajan muodollista pätevyyttä tai ainakin pitkällä olevia opintoja työkokemuksen lisäksi - valmistuuhan toimittajia Tampereelta omastakin takaa. Joihinkin hakemiini työpaikkoihin taas tarvittaisiin venäjän kielen osaajaa, mutta kansainvälisen projektinhallinnan kokemus puuttuu. Ja yliopistojen vähäisiin virkoihin on sellainen tunku, että niistä en edes puhu.

Tällaistahan tämä. Onneksi on piirakoita.

- - -

Filkkareiden lippujonosta poimittuja:
- Siis mihin me ollaan nyt menossa?
- Ollapa nuori ja humalassa!

Tämänvuotiseen Kuuba-sarjaan kuulunut keskiviikkoillan elokuva Música Cubana liimasi hymyn naamalle pitkäksi aikaa. Värikäs dokumentti kertoi kuubalaisen yhtyeen perustamisesta keskushahmonaan 85-vuotias muusikkokonkari Pío Leiva. Musisoinnin iloa ja salsarytmejä sykkivä elokuva - ja kenties koko karibialaisen musiikkikulttuurin olemus - tiivistyivät nuoren laulajan toteamukseen: "Tanssin aloittamiseen riittää jo se, kun joku alkaa taputtaa käsiään".

Kieltä keskiviikolle

2005-03-09T12:12:00.000+02:00

Siitäs saat, tylsä päivä. Pelkkää makoilua taas luvassa, kun tuo hirmuvaltias ja styranki on juurtunut rakkaan koneensa ja kirjojensa ääreen tunniksi toisensa perään. Aamullakin vain pistäydyttiin ulkona, jossa tutkittavia tuoksuja olisi riittänyt parin tunnin tarpeiksi.

Jos hyvin käy, illansuussa käydään lenkillä. Mutta silloinkin jumputetaan pää kolmantena jalkana, eikä tienpenkkojen iltalehtiä ennätä vauhdissa kuin vilkaista. Vapaana päästään juoksemaan vain, jos ensin mennään autokyydillä pois kaupungista ja metsään. Kuulemma meitä ei voi pitää kahdestaan irti järven jäälläkään, kun siellä on niin paljon väkeä liikkeellä. Kamikaze-kaksikoksi tuo hihnanjatke meitä väittää, kun mieluusti käymme laukomassa valittuja totuuksia lajitovereille niiden koosta ja massasta riippumatta. Joukossa tyhmyys muka tiivistyy. Sitä selitellään vain omaa raukkamaisuuttaan, kun ei uskalleta liittyä rintamaan.

Mutta kuulisittepa, millainen meteli kersantti karoliinasta lähtee, kun me siskon kanssa vilkaisemme toisiamme ja otamme yhteistuumin lentävän lähdön kohti suuria haasteita. Annamme sen riehua jonkin aikaa höyryjään ulos, ennen kuin pysähdymme - ja silloinkin vain ja ainoastaan omasta tahdostamme. Jotain huviahan meilläkin pitää olla. Ei ole nimittäin kaupunkikoiran virassa kadehtimista. Kaiken päälle saa vielä sietää tällaista inhimillistämistä, aivan kuin ihminen muka voisi tietää, mitä koiran päässä liikkuu.

Älkääkä naurako siellä, vaan katsokaa peiliin. Typeriltä näytätte taatusti tekin.

Marilynista mallia

2005-03-08T23:08:00.001+02:00

Jopas jotakin. Aamulehti katsoi hyväksi muistaa kansainvälistä naistenpäivää sivun kokoisella Marilyn Monroen kuvalla.

Eikö nyt ketään tai mitään muuta olisi voinut kuvaan keksiä? Oliko aivan välttämätöntä valita jokseenkin onnettoman elämän elänyt ja surullisen lopun saanut ulkonäkönsä vanki, miesten katseiden kohde ja seksisymboli? Malliako meille tarjottiin, vai varoittavaa esimerkkiä?

Sisäinen pieni feministini havahtui, mutta verraten kilttinä yksilönä ei yltynyt riehumaan, katsoipa vain aiheelliseksi ilmaista huolestumisensa. Luultavasti kuvavalinnalla ei ollut mitään piilomerkityksiä, mutta erityisen tarkkaan harkituksi sitä ei kyllä voinut sanoa.

No, tanssitunneilla sentään miehet laitettiin kiertoon. Yleensä he ovat paikallaan ja paria vaihtavat naiset. Tasaisen arvokkaita naistenpäivän rippeitä!

Hölmö nuori sydän

2005-03-08T09:37:00.000+02:00

"Hei missä sä oot
mun hölmö nuori sydän
nyt kun sinua tarvitsen",
lauloi J. Karjalainen radiossa tänä aamuna.

Aina toisinaan sitä katsoo elämäänsä taaksepäin ja miettii, onko matkan varrella viisastunut yhtään. Aina toisinaan sitä kuvittelee niin (tässä vaiheessa kuvittelen myös kuulevani kunnioitettavampaan ikään ehtineiden lukijoiden ymmärtäväisen hymähdyksen, hohhoo jaajaa).

Enimmäkseen ei edes kuvittele, ellei viisastumiseksi lasketa jonkinlaista silmien aukeamista sille, etteivät maailma, elämä tai ihmiset toimikaan sääntöjen mukaan. Ja että ainoa, mitä tässä hulinassa voi yrittää hallita, on oma päänsä ja se, mihin seinään sitä milloinkin hakkaa. Se siitä muodikkaasta elämänhallinnasta.

"Sankareista laulettiin
en edes tiennyt et mulle naurettiin
vuoksi jonkun naiviuden
ja hölmön nuoren sydämen"

Alle kaksikymppiselle idealistille kaikki oli kovin selvää. Sitä tiesi, mikä on oikein ja väärin ja oli innokas jakamaan tietoaan pyytämättä muillekin. Silloin uskoi, että idea on yhtä kuin todellisuus, aate yhtä kuin käytäntö. Ja rakastikin niin kauhean tosissaan, kirkasotsaisesti ja kaikin voimin. Tai ainakin yritti. Sen uskoi riittävän mihin tahansa osaamatta kuvitellakaan kaikkia niitä mutkallisuuksia, joita ihmisten välinen kanssakäyminen voi pitää sisällään.

Noista ajoista on vain kymmenkunta vuotta, mutta se tuntuu paljon pidemmältä. Ovathan nuo kaksi- ja kolmekymppistä erottavat vuodet aina suurten muutosten aikaa, ja yhteen voi mahtua paljon. Jotkut omista solmuista ovat matkan varrella löystyneet, toiset kiristyneet entisestään. Päivittäiseen sanavarastoon ovat vakiintuneet nuo monikäyttöiset toisaalta ja mutta, ehkä ja entä jos. Sitäkö kutsuisi viisastumiseksi?

Yhä nuoremmat sanovat vuosien tuoneen mukanaan kyynisyyttä ja näyttävät olevan jopa ylpeitä siitä. Suomalaista - ja ylipäänsä länsimaista - kulttuuria onkin arvosteltu siitä, että täällä kyynisyys katsotaan älykkyyden ja viisauden osoitukseksi. On nokkelaa nolata muut, pessimismi on realismia. On antoisaa olla se, joka sanoo, ettei siitä kuitenkaan mitään tule. Etenkin, kun silloin saa usein nähdä olleensa oikeassa.

Minä en haluaisi kyynistyä. En, vaikka siitä merkkejä onkin ajoittain nähtävissä. Mutta miten ihmeessä voisi säilyttää edes osan hölmöstä, nuoresta sydämestään ja olla silti tarjoamatta sitä hymyillen kaikkien ohikulkijoiden käpälöitäväksi - not to wear one's heart on one's sleeve, kuten englantilaiset sanovat? Miten voi yhdistää elämän opettaman varovaisuuden nuoruuden luottavaisuuteen? Kumpaakin kun tarvitaan, luulen.

Kertokaa, jos tiedätte.

(Aikuistumista lienee sekin, ettei enää edes kuvittele voivansa sanoa aikuistumisesta ja viisastumisesta mitään, mitä ei olisi sanottu tuhansia kertoja ennenkin. Tai ylipäänsä juuri mistään. Hybris hiipuu ja hyvä niin.)

Kiireelliset ja tärkeät

2005-03-07T10:01:00.000+02:00

Lauantain Aamulehden yleisönosastokirjoituksessa valitettiin ilmastonmuutoksen torjumisen aiheuttamia kustannuksia. Kirjoittaja Jouni Koivisto ehdottaa, että "jätettäisiin tutkijat hankkimaan varmempaa tietoa ilmastokysymyksistä ja panostettaisiin tällä erää ilmastopolitiikasta vapautuneita voimavaroja sellaisiin kiireellisiin ja tärkeisiin asioihin, kuten kulkutautien ja nälän estämiseen ja vapaakaupan edistämiseen".

Näinpä juuri. Ainahan on olemassa pieni mahdollisuus, että todennäköinen syöpäkasvain ei olekaan syöpäkasvain, joten miksi suotta nähdä vaivaa ja laittaa rahaa hankaliin hoitoihin? Voihan olla, että suurin osa asiaan kantaa ottaneista lääkäreistä onkin väärässä. Parempi hoitaa ensin liikavarpaat ja närästys pois.

Jos ilmastonmuutos on tosiasia, silloin kulkutautien ja nälän kanssa vasta ollaankin helisemässä.

Suomen Luonnon haastattelussa Ilmatieteen laitoksen pääjohtaja Petteri Taalas muistuttaakin, että "ilmasto lämpenee seuraavat 30 vuotta joka tapauksessa, vaikka lopetettaisiin heti kaikki kasvihuonekaasupäästöt. Nyt voidaan vaikuttaa siihen, millainen ilmasto on vuoden 2050 tienoilla".

- - -

Jälkimmäisen lehden Kysy luonnosta-palsta kertoi mielenkiintoisen asian linnuista, kun lukija ihmetteli talviaamuna kuulemaansa mustarastaan laulua. Monet linnut - esimerkiksi rastaat - aloittavat laulukautensa hiljaa hyräilemällä. Ne istuvat paikoillaan nokkaansa tuskin avaten ja tapailevat ns. puolilaulua (engl. subsong). Laulun laukaisee usein lämmin ilmavirtaus.

Pitäähän sitä ennen konserttia avata ääni ja harjoitella.

Matoja päässä

2005-03-06T12:20:00.000+02:00

Azúcarin salsafiestasta luikahti mukaan korvamato. Jokainenhan tietää ne sävelmänpätkät, jotka myllyävät päässä joskus vuorokausia yhteen menoon.

Levottomasti nukutun loppuyön katselin sitten uniani yhden ja saman salsakappaleen reippaassa tahdissa. Aina uudestaan. En osaa espanjaa, joten sanat olivat hämärän peitossa. Rytmin ja sävelen yhteispeliä se ei kuitenkaan häirinnyt. Aamulla tuntui kuin olisin pyörinyt rumpukuivaajassa koko yön.

Mutta kammottavin matoni kautta aikojen on ollut Popedan "Kaasua, komisario Peppone". Siitä raakkui päässä vain ja ainoastaan tuo kolmen sanan säe. "Kaa-aasua, komisario Peppoo-one". Koko päivän ja yön. Aamusta iltaan ja illasta aamuun. Kokemus oli niin traumatisoiva, että sen jälkeen olen kiireesti kääntänyt radion toiselle asemalle kappaleen osuessa kohdalle. En halua, että komisario ryömii taas korvaani.

Sitten on näitä kestomatoja. Omalla kohdallani ne ovat Internationaali ja Marseljeesi, jälkimmäinen eritoten savolaisittain ("lyyvvä mutjauttakkee näen, poes valta riähkijäen"). Internationaalia huomaan usein vihelteleväni jopa julkisilla paikoilla varsinkin, jos syystä tai toisesta olen epävarma tai hämmentynyt. Kommunistiksi en tunnustaudu, mutta ilmeisesti aivoissani on pieni punainen piste, joka nostattaa hädän hetkellä rohkeutta ja kapinahenkeä kaikenlaista sortoa vastaan.

- - -

Pahimmillaanhan kaikenlaiset aivoissa pyörivät uusinnat ovat silloin, kun yrittää nukkua kuumeessa. Onnekseni olen säästynyt kunnon kuumeiluilta niin pitkään, etten omalta kohdaltani muista yhtään houreunta. Mutta eräs tuttavani kertoi katselleensa kerran koko yön Martti Vainion juoksua. Hidastettuna, niin että jokainen askel juoksun tahdissa heiluvine poskineen jysähti yksitellen tajuntaan.

Kokemus oli kuulemma ikimuistoisen, yksiselitteisen kamala.

Sokerista tehty

2005-03-05T21:02:00.000+02:00

"Kesken kilpailun alkanut sade koitui Räikkösen kohtaloksi..."
- Urheiluruudun toimittaja (YLE1)

Eläköön ylisanojen elämää sulostuttava vaikutus!

Kevään alku

2005-03-05T11:48:00.000+02:00

Kevät julistetaan täten virallisesti avatuksi. Kasveille on vaihdettu mullat.

Urakka oli paljon pienempi kuin joskus menneinä vuosina. Silti mukana on kulkenut joitakin rakkaita kasveja, jotka yleensä ovat jostakin pistokkaina saatuja, eivät ostettuja.

Komeaksi ja runsaasti kukkivaksi köynnökseksi on kasvanut se posliinikukanruipelo (Hoya carnosa), jonka sain entisen mieheni amerikkalaiselta isoäidiltä ja salakuljetin Suomeen repussani. Soihtuköynnöksen (Aeschynantus speciosus) pistokkaan sain entisiltä appivanhemmiltani. Uljas apostolinmiekka (Neomarica northiana) ja pikkuinen kääpiösitrus (Citrofortunella microcarpa) ovat peräisin mainiolta metalligrafiikanopettajaltani, joka jaksoi innostaa harrastelijoita tekemään parhaansa ja yllättämään itsensäkin lopputuloksella.

Väitetään, että varastetut pistokkaat kasvavat parhaiten. Mutta kyllä luvan kanssa otetutkin näyttävät kukoistavan kiltisti vuodesta toiseen.

- - -

Multia levitellessäni tuumin, että on oikeastaan hyväkin, ettei minulla ole omaa pihaa kaiveltavana. Tähän aikaan vuodesta kevään tuoksu alkaa nimittäin nousta päähän siinä määrin, että pihanomistajana päivät tahtoivat kulua Maatiaisen ja Hyötykasviyhdistyksen siemenluetteloita kuumeisesti selatessa. Varsinkin vanhat pensasruusut ja maatiaisperennat saivat sykkeen nousemaan: akileijat, kurjenmiekat, harmaamalvikit, harjaneilikat... Vanhan puutalomme pihassa kasvoi jos jonkinlaista vanhaa kasvikantaa jo ennestään, ja parin kesän aikana ennätin istuttaa sinne koko joukon lisää. Ja uskomattoman tuotteliaasta kasvimaasta näen vieläkin unia: hiekalla terästetty savimaa ja kivinavetan lämpöä hohkava eteläseinä olivat yhdistelmä, joka sai niin kurkut kuin härkäpavutkin hihkumaan riemusta. Maaperässä riitti kosteutta niin, ettei lisäkastelua tarvittu edes kovimmilla helteillä.

No, ehkä aika kultaa muistoja. Ei se porkkanoiden harventaminen hyttysten armoilla pitkän työpäivän päätteeksi aina silkkaa euforiaa ollut. Ei tosiaankaan.

Mutta onneksi talon uudet asukkaat ovat innokkaita puutarhanhoitajia - olisi ollut sääli jättää huolella vaalitut kasvit sellaiselle, jonka käsitys kauniista pihasta on golfkenttänurmi ja pari tiukasti asennossa seisovaa havupuuta.

Ja toki kaupunkiyksiönkin pöydällä lojuu muutama pussillinen yrttien siemeniä kylvöä odottamassa. Basilika, oregano ja minttu viihtyvät onneksi ikkunallakin, ja kasvun seuraaminen on aina yhtä mukavaa paikasta riippumatta.

Ehdoton kirjavinkki helppohoitoisista maatiaiskasveista sekä puutarha- ja viherkasvien historiallisista taustoista kiinnostuneille on Pentti Alangon ja Pirkko Kahilan kirjoittama "Ukonhattu ja ahkeraliisa - perinteiset koriste- ja hyötykasvit".

Avara luonto

2005-03-04T11:49:00.000+02:00

Ihmisen (Homo sapiens) pesäkomplekseja. Tämä suurikokoinen kädellinen sietää lajitovereitaan verraten hyvin, mutta yksilökohtaiset erot ovat suuria.

Etenkin nuoret, lisääntymisiässä olevat yksilöt majoittuvat usein kekomaisiin joukkopesiin. Jälkeläismäärän kasvaessa hakeudutaan mielellään yksittäisasumuksiin, jotka voivat sijaita hyvinkin syrjässä suurista yhdyskunnista.

Ylisuurissa ja ahtaasti asuvissa yhteisöissä aggressiot lisääntyvät, millä saattaa äärimmillään olla yksilömäärää säätelevä vaikutus.

Maaliskuun valoa

2005-03-03T18:35:00.000+02:00

On arkipäivän ylellisyyttä, kun keskellä kaupunkia voi hypätä suksille melkein kotioveltaan. Kun voi aamuaurinkoisen hiihtolenkin jälkeen palata kotiin, venytellä, käydä suihkussa ja keittää kaurapuuron kaikessa rauhassa. Kun keskiaikainen kertomus herää kertasilmäyksellä eloon ja vie mennessään moneksi tunniksi niin, että aika katoaa ympäriltä. Kun voi palata silmiään räpytellen takaisin nykypäivään, joka on edelleen yhtä ystävällinen kuin aamulla. Kun voi lähteä ulos ja kohdata uusia ihmisiä, jotka uskovat samojen asioiden tärkeyteen kuin itsekin.

Kun huomaa päivän valon riittävän yhä pidemmälle iltaan. Kun huomaa kaiken riittävän, kerrankin.

Kun on kaikkea eikä mitään

2005-03-02T20:59:00.000+02:00

Vaihtaessani kuulumisia kaukaa lämpimästä kotoisin olevan ystävän kanssa hän kertoi kuluneen talven ottaneen koville. Oli pimeää ja oli yksinäistä. Töistä tultua hän ei jaksanut tehdä mitään, ei tavata ketään. Kuulostanee tutulta useimmista pohjolan asukeista.

Lääkärissä käydessään ystäväni oli maininnut alakulostaan - ja saanut suureksi hämmästyksekseen käteensä masennuslääkereseptin.
- Silloin tuli raja vastaan. Miksi söisin lääkkeitä, vaikka en ole sairas? Päätin potkia itseni ulos ja liikkeelle. Eihän minulla ollut mitään syytä olla masentunut!

Hyvin toisenlaisessa yhteiskunnassa kasvanutta ihmetytti muutenkin suomalaisten sairaalloinen synkkyys.
- Miten on mahdollista, että ihmisillä on kaikkea, ja silti joka toinen valittaa masennusta? Yhteiskunta pitää huolta terveydestä, koulutuksesta, toimeentulosta. Kenenkään ei tarvitse kuolla nälkään tai lääkkeettömyyteen. No, onhan teillä kaamea ilmasto, mutta mikään ei ole täydellistä.
Hän oli kuullut entisen naapurinsa, kolmen pienen lapsen äidin kuolleen äskettäin syöpään. Kalliisiin hoitoihin ei ollut rahaa, ja kun ei ole rahaa, ei hoitoa saa. Ei ole mitään pelastavaa tahoa, joka ojentaisi auttavan käden.

On toki niinkin, että masentunutta harvoin piristää muistutus siitä, että toisilla on vielä kurjempaa. Päin vastoin. Se saattaa vain ruokkia itsesyytösten kierrettä. Eihän Afrikan nälkäänäkeviä lapsiakaan auta se, että pikku-Matti syö puurolautasensa tyhjäksi vastoin tahtoaan. Kyse on niin suurista kuvioista, ettei niitä yhden ihmisen kannata omille hartioilleen ottaa saati syyllistää itseään elämänsä hyvistä asioista.

Mutta silti.

Mikähän meitä oikein vaivaa? Onko masentuminen silkkaa luksusta, diabeteksen kaltainen elintasosairaus? Jos ei ole omaa tai läheisten olemassaoloa välittömästi uhkaavia ongelmia, onko niitä kehitettävä vaikka elämän tarkoituksettomuudesta ja kaikesta siitä, mitä itseltä tuntuu puuttuvan? Mikä siinä on, että me elämänkokoisista huolistakin vapaat ihmiset käperrymme niin helposti itseemme ja alamme kehrätä ympärillemme kurjuuden koteloa? Miksi niin monilla on paha olla ilman näkyvää syytä? Mistä se kertoo?

Eikä siitä suosta pääse helpolla ylös, kun sinne kerran humahtaa. Sen kertoi ystävänikin huomanneensa.

Ja uskokaa pois, en ole saarnaamassa sormi pystyssä asiasta, josta en itse mitään tietäisi. En ole myöskään syyllistämässä mielialalääkkeitä nieleskeleviä. Been there, done that. Mutta pohtiahan aina voi, ja miettiä asioita eri näkökulmista. Toisesta kulttuurista katsoen suomalaisten masennustilastot ja lääkeuskovaisuus voivat todella näyttää käsittämättömiltä.

Oli niiden perimmäinen syy mikä tahansa.

Jälkipuheita

2005-03-02T16:09:00.000+02:00

Talven selän taituttua kaupunkirusakoillakin alkaa olla kevättä rinnassa. Aamuisin hangella näkyvistä jäljistä päätellen käpäläkansan aika on kulunut kuin iltamissa. Riiaamisen lomassa on sentään ehditty haukata puisevaa välipalaa ja jättää pyöreä käyntikortti järvenrannan lepikkoon.

Rusakonjälkien lisäksi lumessa mutkittelee pikkujyrsijöiden koristeellisia tikkauksia. Säntillinen jälkijono kertoo, että öistä ojanviertä on kulkenut myös kettu, saalistaja.

- - -

Maaliskuun tähdet ovat suotuisat muillekin kuin rusakoille. Pitkä odotus on päättynyt, ja pöydällä jököttää uudenkarhea Nikon D70. Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen päätin sittenkin hankkia uuden kumppanini Suomesta. Eteen sattui sen verran hyvä tarjous, ettei riskiä takuiden ja maahantuonnin kanssa viitsinyt ottaa. Samalla sain karsittua vaihdossa turhia päällekkäisyyksiä vanhasta filmikamerakalustosta, josta en toki kokonaan luopunut enkä luovu.

Humanistin budjetille jo tuon hintaluokan kamera on iso asia. Mutta on sitä pitkään harkittukin ja pantu rahaa sivuun. Tästä ilosta voisi elää kesään saakka vaikka perunoilla ja turnipseilla ja pukeutua säkkiin. Ja laulaa kadulla slaavilaisia romansseja epävireisellä mandoliinisäestyksellä. Ainahan joku piinattu sielu voisi maksaa siitä, että lopettaa.

Raaskiiko

2005-03-01T20:31:00.000+02:00

Tulipa mieleen ostaa postimerkkejä varastoon, kun kaikenmoisia hakemuksia tulee suollettua maailmalle lähes viikoittain. Postin täti - onko se nyt myyjä vai virkailija - esitteli oitis kuuden merkin teemasarjoja kertoen Viivin ja Wagnerin olevan oma suosikkinsa.
- Raaskiiko noin hienoja merkkejä viralliseen kirjeeseen laittaakaan, epäröin.
- Mutta ajattele, miten se virallinen vastaanottaja ilahtuisi, myyjävirkailijatäti vastasi.

Niinpä. Kun hinta on kuitenkin sama kuin niissä tavallisen tylsissä kulleromerkeissä, niin enkö soisi huojuvan kirjepinon avaajaparalle pientä ilon hetkeä uurastuksen keskellä?

Itaruus iskee ihmispoloon mitä merkillisimmissä asiayhteyksissä.

- - -

Apropos kuolemansynnit. Pakkasilta kului lämpimästi naapurikunnassa melkein pyyteettömän aatehistoriallisen kansanvalistustyön parissa. Julkinen puhuminen ei ole omin lajini, mutta pääsinhän samalla esittelemään lempikuviani kadotettuja sieluja kiusaavista piruista, tanssivista luurangoista ja tuomiopäivän pasuunoista vastaanottavaiselle ja vastaan väittäväiselle tai ainakin kovin kyseleväiselle yleisölle.

Keskiajan eurooppalainen maailmankuva on aihe, johon allekirjoittanut ei hevillä kyllästy. Etenkään, kun sen vaikutus nykypäivän maailmanpolitiikkaan on paljon suurempi kuin ensisilmäykseltä arvaisi.

Mutta ei nyt mennä siihen. Nyt pyyhitään vaahto suupielistä ja mennään jääkaapille.

Kalevalainen pitoteippi

2005-02-28T22:09:00.000+02:00

Mielin, laiska, latusille
himoittelin hiihtämähän
viilettämään valkohanget,
kahlomaan kevätkinokset.

Mutta mistä pidon saisi,
luiston lylyyn lipsumatta?
Tervata on liian työläs,
vaivalloista voitelukin.

Lätkin pohjiin liimaraidat,
ihmeteipit taputtelin -
jopa luisti laiskan suksi,
piti pintansa mäessä.

Kiitos kuuluu Kesportille!

- - -

Koskahan kehitetään Kalevalanpäivän nimikkoleivonnainen runebergintortun ja laskiaispullan tapaan? Syitä kakunsyöntiin kun ei ole koskaan liikaa.

Jos asiasta järjestettäisiin kansanäänestys, ehdottaisin reilua, puolukkatäytteistä ruisrönttöstä tai vaihtoehtoisesti mustikkakukkoa. Suomenruotsalaiset pitäkööt suklaiset kustaa aadolf-paakelssinsa.

Tosin vaaleanpunaisessa, kreemitäytteisessä marsipaaniväinämöisessä strösseliparrassaan olisi jotain riehakkaan dadaistista, ei käy kieltäminen.

Harittava katse menneeseen

2005-02-28T09:27:00.000+02:00

Olipa neronleimaus ryhtyä poistamaan suksista vanhoja voiteita juuri ennen nukkumaanmenoa. Yksiössä. Bensiinipohjaisella poistoaineella.

Liuotinhöyryinen dagen efter sai minut muistamaan tämän blogistaniaa ahkerasti kiertävän retrospektion. Niin moni on sen jo tehnyt, että alkuperäinen lähde on hämärän peitossa, pahoittelen.

10 vuotta sitten
Välivuosi lukion jälkeen. Maailmanparannusta Venäjällä ja Euroopassa. Junia ja merkillisiä majapaikkoja. Lehdenjakoa. Unelmia ja toimistohommia. Pääsykokeet siinä sivussa, syksyllä yliopistoon. Uutta ja hienoa. Loppuvuodesta puolivahingossa kihloihin.

5 vuotta sitten
Paluu Englannista upean syksyn jälkeen. Takaisin arkeen ja keskelle Joensuuta. Naimisissa neljättä vuotta. Kesällä ensimmäistä kertaa toimittajantöihin. Loppuvuodesta muutto vanhaan taloon suurten mäntyjen alle. Tulen humina ja narisevat lattiat, lumiset omenapuut. Ei katuvaloja enää. Rauha.

3 vuotta sitten
Graduahdistus ja lehtitöitä. Lumihangessa ratsastusta ja vedenkantoa. Revontulia. Lintuisa kevät - kaulushaikaroita ja taivaanvuohia. Kesä, joka pakotti aikuistumaan - muistissa pelkkää mustaa. Yksin takaisin kaupunkiin, pimeä syksy ja kiiltävä asfaltti. Loppuvuodesta valmistuminen, paperit vain paperia.

Viime vuonna
Maalla taas, vanhan kyläkoulun yläkerrassa. Lehtitöitä ja apuraha. Kevätsadetta ja kävelyä ilmassa. Hienoja ihmisiä. Pelkäsin ja opettelin luottamista. Jätin varman työpaikan ja muutin toiselle puolelle Suomea, ei katumusta. Lentämistä ja laivoja, merta ja vuoria. Mutkikas syksy, elämän oppimista juosten ja tanssien kantapäät kolhuilla. Halusin olla kiltti ja hukkasin itseni.

Tänä vuonna
Muutto Tampereelle. Väsymys. Ikkunasta näkyvä koivumaisema ja ohiajavat bussit. Pohdiskelua ja hitaita päiviä. Peiliin katsomista. Vuosisatoja sitten eläneiden ihmisten mietteitä, talvirauhaa.

Viime viikolla
Synkkää mieltä. Mistääneituleikinämitään, sitten niskasta itsensä nostaen ylös kaivosta. Uusien polkujen etsimistä. Aloitin taas maailmanparannuksen. Ihailin osaajia. Tein lehtijutun retkiluistelusta. Kokosin esitelmää ja keitin papuja.

Vielä olisivat hahmottelematta eilinen, tämä päivä ja huominen. Mutta antaa olla. Ne ovat liian lähellä paitsi huominen, joka on vielä tyystin olematta, eikä onnettomuuksia pidä manata päälleen luettelemalla kevytmielisesti huomisen tekemisiään. Suistokaisviisautta (engl. marshwigglism).

Turkista ja kameleista

2005-02-27T17:42:00.000+02:00

Miksi, oi miksi muuten näppärälle koiralle on pitänyt kehittää niin tuskastuttava, takkuuntuva ja hurjaa vauhtia kasvava turkki? Iltapäivä meni kaksikkoa hartiavoimin ruokotessa, mutta nyt niiltä näkyvät taas silmät (tarjoaisin tuoreemman kuvan, ellei digikamerani olisi edelleen ison veden takana kuriiria odottamassa ja lainakamera omistajallaan).

Ja miksi minun on niin vaikeaa kuvitella 1800-luvun pohjoisenglantilaista kaivosmiestä pikku sakset punakoissa kourissaan siistimässä salametsästyskaverinsa turkkia? "Aye, just a wee bit more..."

Ei, luulenpa, että siinä vaiheessa kun koira on näyttänyt kompastuvan omaan karvoitukseensa, isäntä on hakenut vajasta lampaankeritsimet. Pitäisi ehkä kokeilla. Minusta bedlingtoninterrierin kuuluukin näyttää säänkestävältä käyttökoiralta, ei pumpuliselta näyttelypuudelilta.

- - -

Monituntista trimmausurakkaa siivitti tällä kertaa joensuulaisnostalgia. Kumikameli on aina ollut paitsi pienen hyönteisen asialla, myös katajaisen kansan syvimpien tuntojen tulkki ("Sukupuu, kuka siinä seuraavaksi roikkuu? Latva laho, ydin mätä, juuret syvällä vetelässä"). Pyhän kyttyrän veljeskunnan uusinta, helmikuussa ilmestynyttä Kinahmo-levyä en ole vielä kuullutkaan. Mutta suivaantuneet kinahmolaiset olivat Karjalaisen yleisönosastossa huomauttaneet, että nimikappale antaa heidän paikkakunnastaan liian synkän kuvan ollen silkkaa herjausta.

Onhan aina hienoa, jos taiteellinen tuotos aiheuttaa keskustelua.

Ja jos nyt joku onneton ilkeää ihmetellä, että mikä Kinahmo, niin se on polvijärveläinen kylä. Polvijärvi taas on pohjoiskarjalainen maalaiskunta Joensuun kupeessa. Sivistykäätte!

Nuo rakkaat naapurit

2005-02-26T22:51:00.000+02:00

Sisko kysyi eilen, miten ruotsalainen ratsuväki pysäytetään.
- Kerro.
- Katkaistaan karusellista virrat.

No, nauravathan nekin meille.

Vähemmän ja parempaa

2005-02-26T14:58:00.000+02:00

Tunnustan. Olen huono ihminen - tai ainakin huono kuluttaja. En kanna korttani kekoon kansantaloustalkoissa. Olen vähävarainen, pihi, laiska, nirso ja ennemmin ympäristö- kuin muotitietoinen. En edes erityisemmin pidä shoppailusta. Kiinnyn naurettavasti vanhoihin vaatteisiini ja tavaroihini, enkä halua luopua niistä vain ostaakseni uusia. Vaikka joskus olisi ehkä syytäkin. Ihan yleisen esteettisyyden nimissä.

Hakiessani korjattavana ollutta reppuani suutarilta kiittelin taas mielessäni, miten hyvälaatuiset tavarat maksavat itsensä takaisin käyttövuosina ja korjauskelpoisuutena. Tuokin reppu - opiskelijalle kovin kalliilta tuntunut - on kulkenut mukana kymmenkunta vuotta niellen päivästä toiseen kilotolkulla tenttikirjoja, eväitä ja mitä sitä milloinkin on mukanaan joutunut kuljettamaan.

Ei ihmekään, että vetoketju väsyi. Sen sai kuitenkin vaihdettua parillakymmenellä eurolla, ja reppu on taas lähes uuden veroinen. Elämän pieniä iloja!

Köyhän ei kannata ostaa halpaa, sanotaan. Se pitää totta vieköön paikkansa. Halpoja muotivaatteita ei ole edes tehty kestämään yhtä kautta pidempään - englannin sanasta flimsy tulee aina mieleen vinoon ommeltu trikoopaita, josta koristepaljetit rapisevat lattialle jo kaupassa - eikä niistä juuri ole korjattavaksi. Tavaranhan pitää liikkua, että tulos kasvaisi! Mutta hyvää t-paitaa pitää ja pesee vuosikaudet, kun viisi kertaa halvemmalla ostettu näyttää jo parin pesun jälkeen lattialuutulta. Ja taas harmittavat hukkaan menneet rahat.

Liian monien susiksi osoittautuneiden herätehankintojen jälkeen päätinkin ostaa vähemmän, mutta parempaa (ja parempihan ei useinkaan tarkoita kalleinta merkkituotetta, päin vastoin). Enkä ole katunut. Kun erinäisiä hyödykkeitä on kuitenkin aika ajoin ostettava, niin miksi ei ostaisi sellaista, josta on pisimpään iloa ja hyötyä?

Laihalompakkoisen onneksi myös laatua saa joskus käsiinsä halvalla ja jopa ilmaiseksi. Lukiolaisena löysin vanhempien kesämökin vintiltä isän ruskean mokkatakin, jonka hän oli hankkinut joskus 60-luvulla eli silloin, kun vaatteet vielä tehtiin kestämään. Tuolloin hän oli ollut hoikka poika, joten takki istui jälkikasvullekin kuin valettu.

Siitä on nyt kolmisentoista vuotta. Koko tuon ajan mokkatakki on ollut kolmen vuodenajan tiiviissä käytössä. Nyt sen vuorikangas alkaa olla aikansa elänyt, eivätkä kaikki elämän jäljet lähteneet viimesyksyisessä pesetyksessäkään. Karu totuus on, että rakas takkini taitaa olla täysin palvellut. Siitä luopuminen tuntuisi kuitenkin kirjaimellisesti nahanluonnilta. Ja mistä löytäisin vastaavan tilalle? Tuskin mistään, paitsi hyvällä onnella kirpputoreilta, jotka ovatkin edullista laatua etsivälle ehdottomia paikkoja. Hieman sillä silmällä olen jo alkanut kirpparirekkejä vilkuilla, totutella vastenhankaisesti luopumisen ajatukseen.

Mökkivintin löytöjä on myös 70-luvun harmaa lammasnahkaturkki, joka on ollut lukuisten pakkastalvien pelastus. Sen sijaan muutama vuosi sitten superhalvalla hankittu untuvatakki kärsii jo nyt sulkasadosta. Hihansuiden ja helman huononlainen kangas on kulunut auttamattomasti puhki, vaikka käyttö on ollut vähäistä.

Pyhästi olen luvannut itselleni hankkivani uuden vasta, kun on varaa hyvään. Jos sitä enää silloin tarvitaan.

Netistä löytyy koko Suomen kattava, epävirallinen kirpputorilista. Esimerkiksi Tamperelaisen ympäristöopas ottaa paasaamatta kantaa myös kulutusasioihin.

Pensastuulikansaa

2005-02-25T15:55:00.000+02:00

Outi Heiskanen (1937-), "Merikäärme". Etsaus, kuivaneula, akvatinta 1980.

Akateemikko ja taidegraafikko Outi Heiskasen näyttely Tampereella on visiitin väärti taidemakuun, ikään ja kromosomikoostumukseen katsomatta. Omaperäisen taiteilijan tähänastisesta urasta on koottu Sara Hildenin museoon hieno läpileikkaus, johon syventymiseen kannattaa varata aikaa.

Heiskasen töille on ominaista perinteisen kuvailmaisun ja itsestäänselvyyksien välttäminen. Näyttelyssä herääkin eloon alkuvoimainen, rujonkaunis mielikuvituskansa (Heiskanen itse on nimennyt luomansa olennot "pensastuulikansaksi"), jossa on sekä ihmisten että eläinten piirteitä. Katsojalle ei tarjoilla valmiita näkökulmia, hiottua täydellisyyttä ja sieviä kuvia, vaan omalle mielikuvitukselle ja huumorintajulle jää herkullisen paljon työskentelytilaa.

Ja joskus kokonaiseen tarinaan riittää yksi viiva.

Rouva on hyvä ja maistaa

2005-02-24T23:47:00.000+02:00

Kartettavien toimien listani (puhelinmyyjä, possujunan kuljettaja, plussapiste) sai jatketta tavaratalon luontaistuoteosastolla. Laihdutusvalmisteen maistattaja! Siis sellaisen synteettisen keitontapaisen, jolla on kai tarkoitus korvata aterioita.

Kalaöljykapseleiden lomasta yritin kurkkia, millä perusteilla aurinkoinen konsultti ojenteli kippojaan ohikulkijoille. Puuhahan on jo perusluonteeltaan tulenarkaa. Jos liemiä tarjoaa vain ylipainoisille, on se kovin osoittelevaa. Jos taas laihalle ojentaa maistiaista, hän voi joko hikeentyä tai ahdistua. Herkempi voi mennä tyystin tolaltaan ja kehittää itselleen ties minkä oonksmänoinläski-kitureksian. Ja konsultinko tehtävä on muka arvioida, kuka valmistetta tarvitsisi ja kuka ei?

Juuston- tai pullanpalojen maistatukseen verrattuna touhusta löytyikin se ero, että konsultti näytti odottavan ihmisten tulevan tutkimaan tarjoilua. Hän ei juuri hosunut käytävällä kippoineen saati huudellut ihmisten perään. Asiakkaat saivat itse tehdä ensiarvion, kiinnostiko myyntiartikkeli vai ei. Hienovaraista.

Niin ratkesi sekin maailmanrauhan kannalta merkittävä arvoitus.

- - -

Eilen Aamulehden alakertakirjoittaja kertoi nähneensä Moskovassa tv-ohjelman, jossa venäläinen haastattelija kyseli New Yorkissa ohikulkijoilta, mitä nämä tekisivät, jos heidän sukulaisensa olisi homo sapiens. Vastaukset olivat olleet asiaankuuluvan suvaitsevaisia: kyllähän se aluksi järkyttäisi, mutta...

Tavallaan ymmärrän venäläisiä hyvin. Heitä on katsottu niin pitkään lännestä päin pitkin nenänvartta, reppanoita vessapaperijonoissaan. Nyt on näemmä tullut aika näyttää, kuka opettaa kenelle ja mitä.

Eikä ylimielisyys ole tyystin vailla pohjaa. Mitä yleiseen lukeneisuuteen tulee, keskivertovenäläinen hakkaa mennen tullen niin amerikkalaisen kuin monen suomalaisenkin. Varsinkin kirjojen maailma on perusduunareillekin tuttua tutumpi.

Ihmekös tuo. Hehän lukevat koko ajan. Metrossa, jonoissa, puistonpenkeillä.

Tietysti voi kysyä, onko toisten tietämättömyyden avoin pilkkaaminen sivistynyttä käytöstä. Hauskaa se toki on - itsekin tyrskähdin riemukkaasti tuota kolumnia lukiessani, ja monesti olen ollut ensimmäisenä kuuluttamassa jenkkien typeryyttä milloin missäkin asiassa.

Yleistäminenhän se vasta oppineisuutta osoittaakin.

Hieman ristiriitaista on myös se, että kirjoittajan mukaan venäläiset - etenkin nuoret - ihailevat yhä estottomasti kaikkea amerikkalaista. Esimerkiksi venäläiset musiikkivideot käydään kuvaamassa rapakon takana pilvenpiirtäjien katveessa, koska se on coolia. Prohladno!

Täysikuu

2005-02-24T10:25:00.000+02:00

Pitkä ja kylmä talviyö, kirkas ja armoton. Huone täynnä linnunvarjoja.

Liikaa unia. Liikaa eläviä ja kuolleita (kuu paistaa heliästi, kuollut ajaa keveästi, etkös elävä pelkää -)

Aamu tuli ystävänä.

Definitions.com

2005-02-23T13:56:00.000+02:00

Veloena ja Kokoonpanolinja olivat jo repineet huvia tästä. Sopivaa jatkoa Aamulehden kolumnistille, joka sangen osuvasti luonnehti meitä nettikirjoittajia pääosin "taviksiksi, joilla on liikaa aikaa ja latteaa sanottavaa". Aamen!

Ensinmainitun tapaan minäkin löysin tuolta monta omiin jaarituksiini sopivaa. Ainakin nämä:

IAmBoringAndIfYouAreReadingThisSoAreYou.com
PuttingMyLiberalArtsDegreeToSomeUse.com
FailedJournalist.com
BourgeoisBohemianHipster.com
PompousRuminationsOnMinutia.org

Lisäksi mieleen tulivat kuin itsestään seuraavat vaihtoehdot:

DesperatePostponingofMoreImportantThingsToDo.com
TiredOfTalkingtoDogs.net
WritingInAnyFormIsGoodExercise.com
SworeIWillNeverKeepaPublicDiary.net
PitifulAttemptsofSelfIrony.org

When you look at it

2005-02-23T13:29:00.006+02:00

Oikullisten ihmissuhteiden, autojen ja polvien, hylättyjen apurahahakemusten, menetettyjen työtilaisuuksien ja synkkien itse-epäilysten kaaoksesta alkaa kuin varkain kaikua tuo tuttu sävelmä. Ensin hiljaa, mutta asteittain volyymi kasvaa.

Tidi tiditidi tidi...

Always look on the bright side of life

Some things in life are bad,
They can really make you mad,
Other things just make you swear and curse,
When you're chewing life's gristle,
Don't grumble,
Give a whistle
And this'll help things turn out for the best.
And...

Always look on the bright side of life.
[whistle]
Always look on the light side of life.
[whistle]

If life seems jolly rotten,
There's something you've forgotten,
And that's to laugh and smile and dance and sing.
When you're feeling in the dumps,
Don't be silly chumps.
Just purse your lips and whistle.
That's the thing.
And...

Always look on the bright side of life.
[whistle]
Always look on the right side of life,
[whistle]

For life is quite absurd
And death's the final word.
You must always face the curtain with a bow.
Forget about your sin.
Give the audience a grin.
Enjoy it. It's your last chance, anyhow.
So,...

Always look on the bright side of death,
[whistle]
Just before you draw your terminal breath.
[whistle]

Life's a piece of shit,
When you look at it.
Life's a laugh and death's a joke it's true.
You'll see it's all a show.
Keep 'em laughing as you go.
Just remember that the last laugh is on you.
And...

Always look on the bright side of life.
Always look on the right side of life.
[whistle]

Repeat to fade...

Ei ikinä tiedä

2005-02-22T23:10:00.000+02:00

Liikennevaloissa tahattomasti kuultua, keskustelijoina kaksi noin kolmekymppistä naista:

- Siis omakotitalohan olis ihana, mutta sen hankinta tuntuis jotenkin niin lopulliselta.
- Niin, siksi sen olis oltava tosi loistava. Kaikin puolin täydellinen.
- Eikä silti ikinä tiedä, jos ihan nurkan takana oliskin ollut vielä parempi.

Saman dilemman olen ollut kuulevinani ja lukevinani ja itse kokevinani jos jonkinlaisten valintojen yhteydessä. Enkä taida täälläkään jupista asiasta ensimmäistä kertaa. Mutta minkäs teet, kun siihen törmää joka käänteessä.

Voi meitä universumin suureen supermarkettiin eksyneitä. Milloin tyytymisestä tuli niin vaikeaa? Minne katosi tarpeeksi hyvä? Miksi meitä sähköjäniksiä seuraa sitkeä epäilys, elänkö minä parasta mahdollista elämänvalintaa juuri nyt? Kuuluisiko minulle jotain vielä parempaa? Jäänkö minä ehkä kenties jostain paitsi? Minäminäminä!

Piruko meistä näin ahneita teki? Vai geenit? Vai markkinatalous? (Mieleen nousevat kädelliset sukulaisemme ja banaaniterttu häkin katossa. Se kaikkia saatavilla olevia moninkertaisesti maukkaampi.)

Joku on joskus sanonut elämän olevan jotakin, joka tapahtuu meidän tehdessämme muita suunnitelmia. Senpä kun muistaisikin. Aina. Myös silloin, kun nykyhetki pienine tai isompine murheineen muistuttaa lähinnä vaaleanpunaista mukamansikanmakuista lasten penisilliiniä. Nieltävä oli, vaikka kuinka olisi kuvottanut.

Älköönkä yksikään kerettiläinen sielu vesittäkö vertauskuvaani väittämällä, että se oli muka hyvää.

Polvi parane(e)

2005-02-22T09:56:00.000+02:00

Uusi asuinseutuni on edellistä mäkisempää, mikä on juoksuharrastuksen kannalta mukavaa. Vaihteleva maasto antaa lenkkeihin ihan uutta potkua.

Nyt tuo potku tosin tuntuu osuneen vasempaan polveeni, joka on muutaman päivän ajan huomautellut olemassaolostaan. Varsinaisen syynkin tiedän, eikä sen tiimoilta auta muu kuin katsoa peiliin. Nimittäin viimeksi uusia juoksutossuja ostaessani rahatilanteeni oli sen verran heikossa hapessa, etten raaskinut hankkia kunnon pronaatiotuella varustettuja, yksilöllisesti sovitettuja töppösiä. En sittenkään, vaikka yläasteajoistani saakka fysioterapeutit ovat antaneet asiasta tiukkoja ukaaseja. Jalkojen asentovirheet eivät ole leikin asia - niistä voi seurata jos jonkinlaista kroonista nivelvaivaa, kulumia ja muuta.

Mutta se tarjous oli aika hyvä.

Niinpä viimeiset puolitoista vuotta olen kerjäämällä kerjännyt itselleni juoksijan polvea. Nuo mäet taisivat olla se viimeinen tikki. Onneksi polvi ei ole kuitenkaan kipeytynyt vielä niin, etteikö pieni lepo luultavasti auttaisi. Ja ne paremmat kengät.

Sitä saa, mitä tilaa.

Tämä siis sormea heristäen esitettynä varoituksena kaikille juoksemista harrastaville, joita olen ollut havaitsevinani bloggaajakollegoidenkin joukossa. Missä ikinä säästättekin, niin älkää ainakaan juoksukenkien hankinnassa, etenkään jos jalkanne eivät rakenteeltaan ole ihan priimaa vaan pikemminkin talouslaatua.

Ylipronaatio eli nilkan liiallinen sisäänpäin taipuminen tai sen vastakohta jäykkä nilkka ovat muuten yllättävän yleisiä ongelmia.

Kasvuvoimaa

2005-02-21T12:32:00.000+02:00

Nekin, jotka eivät muuten juuri ympärilleen katsele, huomannevat lähestyvän kevään alati lisääntyvistä multa- ja kanankakkamainoksista. Alkaa olla mullanvaihdon aika, mistä muistutti myös aamuaurinkoa tervehtinyt kiinanruusuni.

Olisipa mukavaa, jos mullat voisi vaihtaa keväisin paitsi kukkaruukkuihin, myös päähänsä. Ainakin minulle kelpaisivat uudet, ravinteikkaat ja kasvuvoimaa uhkuvat aivot.

Vanhat voisi laittaa huoletta kompostiin.

- - -

Näin jälkikäteen tuli mieleen, että uudet mullat eivät tekisi pahaa muutamille muillekaan. Lienenkö ainoa, jolle muuan parhaillaan Euroopassa vieraileva valtionpäämies tuo mieleen hemmotellun ipanan, jonka ympärillä hyssytellään ja varotaan puheenaiheita, joista saattaisi seurata itkupotkuraivari ja silmitöntä leikkikalujen heittelyä?

Kukas se tänäänkin niin nätisti lehtikuvassa hymyilee? Tui tui!

No joo. Kyllähän minä ymmärrän. Politiikan realiteetit ja niin edelleen. Painun suosiolla takaisin pimeälle keskiajalle, jolloin hallitsija oli Jumalan valitsema kristikunnan puolustaja, pakanat ja toisuskoiset pahuuden kätyreitä eikä ilmastonmuutoksesta varsinkaan ollut tietoakaan.

Hämärän häviö

2005-02-20T18:19:00.000+02:00

Ikiaikaisten lakien mukaisesti se on pääsemässä jälleen voitolle. Aivan kohta. Enää hetki.

Eikä se koskaan ole niin pastellinsävyistä, niin puhdasta kuin maaliskuun iltoina, kun auringon lämmittämän päivän jälkeen tiet jäätyvät taas. Kun se antaa armollisesti tilaa häviäjälle - mutta vain hetkeksi, vallastaan tietoisena.

Maaliskuun voitonhuumassa lupaukset ovat suuria ja kaikki mahdollista. Hävinnyt poistuu nöyrästi takavasemmalle kenenkään huomaamatta.

Huhtikuussa voittajan ylpeys on jo liikaa. Räikeä kerskailu saa kääntämään pään pois, katsomaan mieluummin pölyistä katua mustien lasien läpi.

Ja pian kaipaus on unohtunut. Muutamassa vihreässä kuukaudessa kaivatusta on tullut elähtänyt itsestäänselvyys, vaativa ja rasittavakin. Kun heinäkuu vaihtuu elokuuksi, keväällä tappion kärsinyt otetaan vastaan odotettuna ystävänä, rauhallisena tunnelmantuojana. Lyhdyt ja kuunsilta. Punaviini ja ystävät.

Vain puoli vuotta, ja osat vaihtuvat taas.

- - -

Miksei lokakuussa koskaan muista, miten nopeasti pimeys on ohi? Jo vuodenvaihteen jälkeen tuntuu kuin tulisi tunnelista ulos, pelkkä tietoisuus päivän pitenemisestä saa hengittämisen - elämisen - tuntumaan kevyemmältä.

Eikä iltaisin tee mieli enää polttaa kynttilöitä.

Saturday Night Fever

2005-02-19T21:46:00.000+02:00

Orchestra of the dead. Woodcut by Michael Wolmegut, from Hartmann Schedel's Liber Chrnicarum, printed by Anton Koberger, Nuremberg, 1493.

Kitiiniä keittiössä

2005-02-19T11:02:00.000+02:00

Kipatessani koirille viimeisiä kuivaruoanmuruja kuppiin tipahti toukka. Säilytysastia on tiivis, joten otus lienee ollut salamatkustajana ruokasäkissä. Pitääkin syynätä seuraavan säkin sisältöä hieman tarkemmin kutsumattomien vieraiden varalta.

Koirankupissa kipristelevä toukka toi kuitenkin mieleen erään biologiantunnin lukiossa. Tuntisuunnitelmassa piti olla perinnöllisyysasioita tai solubiologiaa, kun opettajamme ilmoitti tunnin aiheen vaihtuneen.

Jo ensimmäinen piirtoheitinkalvo herätti iltapäiväväsymystään torkkuvan luokan. Siinä lueteltiin hyönteisruokavalion ravitsemukselliset edut; paljon proteiinia ja vähän rasvaa. Seuraavassa kalvossa esiteltiin syötäviä hyönteislajeja ja niiden valmistustapoja. Ja niin edelleen.

Tunnin lopuksi opettaja totesi lakoniseen tapaansa (jostain syystä muistan lausahduksen sanatarkasti): "Kun kesällä kuulette siritystä niityllä, niin suunnatkaa sinne vain. Siellä on safkaa". Ilman sen kummempia selityksiä hän keräsi kalvonsa ja lähti. Me jäimme katsomaan mykkinä hänen peräänsä - ja lukiolaisiahan ei ole kovin helppoa saada sanattomiksi.

Koskahan monien kansojen ruokavalioon kuuluvat hyönteiset saavuttavat länsimaiset gourmetkeittiöt? En pitäisi ollenkaan ihmeenä, että trendikkäimmissä ruokaohjelmissa paahdettaisiin kohta heinäsirkkoja. Jotain uutta, raflaavaa ja mielellään eksoottistahan on oltava aika ajoin tarjolla, että yleisön mielenkiinto säilyy.

Sitä paitsi kysehän on yksinomaan kulttuurisista tottumuksista. Yhden yökötys on toiselle herkkujen herkku, mikä on kohteliasta muistaa etenkin maailmalla liikuttaessa.

Pikainen nettihaku tuotti oitis viikonlopun lounasvinkin kokeilunhaluisille:

Sauteed Mealworms
In medium skillet, melt some butter or margerine. Chop several garlic cloves into large pieces and sautee in skillet for a few minutes constantly stirring and making sure not to burn the garlic...burnt garlic tastes horrible! Remove the garlic and place mealworms (the larvae of Tenebrio molitor) in the skillet and sautee til soft. Yummy and simple!

Lisää tietoa löytyy linkeistä, jos jotakuta kiinnostaa. Itse taidan, kiitos vain, jättää haavin kanssa kirmailemiset toistaiseksi väliin. Vaikka kieltämättä paahdetut ja hunajalla höystetyt termiitit kuulostavat... no, antaa olla.
Insect Recipes
Insects as Food

Väripulmia

2005-02-18T18:14:00.000+02:00

Yhden hengen tumpelo-ompelukerho Vikapiston keskiaikainen pukuprojekti on edennyt vaiheeseen, jossa aluspuvun pellavakangas on leikattu ja hakusessa on päällyspuvun eli surcot'n kangas.

Kun nyt jonkinmoiseen autenttisuuteen pyritään, kankaan tulisi olla niin ikään villaa tai pellavaa ja myös väreiltään aikakauteen sopiva. Ruskeat ja lämpimät vihreät tekevät allekirjoittaneesta kovin keuhkosairaan näköisen, mikä tietysti lisäisi autenttisuutta, turhamaisuudesta viis. Viileät värit taas olivat varsinkin tavallisen kansan keskuudessa harvinaisempia. Lähinnä kyseeseen tulisi morsingon- eli indigonsininen (tuolta sivulta on lainattu myös ylläoleva morsinkokasvin kuva).

Kierros kangaskaupoissa on osoittanut, että toivotun tuloksen aikaansaaminen voi vaatia omia värjäystoimia. Kasvivärjäys olisi tietysti oikeaoppisinta, mutta sen opettelemisen taidan tässä hankkeessa jättää väliin. Rajansa kaikella!

Vaan mitäpä ei verkosta löytyisi? Näin kertoo keskiajan värjäystavoista Coloria-net.

"Värimorsingosta saatava sininen edellytti värin kiinnittämistä kankaaseen jollakin tavalla, käytännössä väri usein kiinnitettiin virtsalla. Värin kiinnittymistä tehostettiin alkoholilla, usein niin, että värjärit joivat alkoholia ja käyttivät sitten alkoholilla rikastettua virtsaansa värjäämiseen. Usein kangas sai liota vähintään 12 tuntia värimorsingokylvyssä (usein sunnuntaina). Väri tuli esiin vasta, kun se oli ollut jonkin aikaa kosketuksissa ilman kanssa. Päihtyneet värjärit makailivat (usein maanantaisin) värjättyjen kankaittensa ympärillä."

Monesti olenkin pohtinut, tuntuuko kokeellinen arkeologia työltä ensinkään.

Hey babe, hey babe, hey babe

2005-02-17T22:51:00.000+02:00

Radiossa kerrottiin, että linnut ovat ryhtyneet etsimään reviirejä ja laulamaan täysipäiväisesti ruoanhaun lomassa. Leuto talvi on aikaistanut siivekkäiden soidinmenoja; voimainsa tunnossa olevat urostiaiset pitävät meteliä itsestään jo Lapissa saakka.

Talitiaisia kuulee kuuntelemattakin, mutta myös pöllöjen lemmenlauluille aika alkaa olla mitä otollisin. Jonain kirkkaana pakkasiltana pimeän tultua kannattaakin kammeta itsensä kotisohvalta, paketoitua lämpimästi ja ottaa suunta metsään. Hyvällä tuurilla hiljaisuuden keskeltä saattaa kuulla vaikkapa helmipöllön puputusta tai huuhkajan kumeaa HUU-uu-huutelua.

Eniten retkestään saa irti, jos opettelee etukäteen tunnistamaan kotiseudullaan esiintyviä lajeja. Tosin esimerkiksi kauempana huhuileva viirupöllö voi kuulostaa erehdyttävästi huuhkajalta, koska osa "säkeestä" jää välimatkan vuoksi kuulematta. Vipuun menevät kuulemma viisaammatkin, lohdutettiin joskus allekirjoittanutta tämän hälytettyä pöllöjä harrastavan tuttavan kesken saunaillan huuhkajaa kuuntelemaan.

Ja kevättalvisen metsän yötunnelma varsinkin kuutamolla on kokemisen arvoinen, vaikkei kaukaista liikenteen kohinaa kummempaa kuulisikaan.

Kuuloetäisyydelle päätyneet pöllöt on huomaavaista ilmoittaa paikallisille lintuharrastajille, jotka usein keräävät vuositilastoja havainnoista. Heihin saa yhteyden esimerkiksi Suomen luonnonsuojeluliiton paikallisyhdistysten kautta. Samaisilta yhdistyksiltä voi kysellä myös järjestettyjä pöllöretkiä.

(Onko muuten hullumpaa sanaa kuin "pöllö"? Jo on lintuparkoja nimellä heitetty.)

Ei lauleta

2005-02-17T09:22:00.000+02:00

Tiesittekö, että monia nykylapsia on melkein mahdotonta saada laulamaan? He eivät ole koskaan tajunneet, että voisivat itse tuottaa sellaista ääntä, kun kotona on vain kuunneltu artisteja levyltä. Näin kertoi Pirkanmaan kansan- ja maailmanmusiikin läänintaiteilija jututtaessani häntä eilen.

Työkseen kouluja ja päiväkoteja kiertävä etnomusikologi kertoi myös kuulleensa kolmivuotiaasta, joka oli ollut ällikällä lyöty kuullessaan tarhan tädin laulavan ensimmäistä kertaa. Tyttö ei ollut tajunnut, että laulaa voi kuka tahansa.

Eivätkä koulun musiikintunnit nykyisellään tule asiaa auttamaan. Kuinka moni - käsi ylös - pitää itseään epämusikaalisena penkin alle menneen laulukokeen takia? Tai ajatellut, ettei voi kokeilla jotain soitinta varsinkaan muiden kuullen, koska ei kuitenkaan "osaa"? Peläten, että nolaa itsensä?

Läänintaiteilijan mukaan koululaitos kaipaakin kipeästi uudistuksia musiikinopetukseen. Ongelmana on, että musiikkia pidetään yleissivistävänä tietoaineena. Suorittaminen ja sävellajien muistaminen ovat tärkeämpiä kuin musisoinnin helppouden ja ilon löytyminen.
- Länsimaissa musiikkia pidetään taiteena, jota musikaaliset esittävät ja loput kuuntelevat. Monissa muissa kulttuureissa se on osa viestintää. Kaikki laulavat ja soittavat tekemättä siitä sen kummempaa numeroa.

- Epämusikaalisia ihmisiä ei ole, vaan jokainen puhetta ymmärtävä on musikaalinen.

Kansan- ja maailmanmusiikin läänintaiteilijan toimenkuvaan kuuluukin auttaa sekä lapsia että aikuisia löytämään musiikin tekemisen rento hauskuus. Hän kannustaa kokeilemaan erilaisia etnisiä soittimia ja tuottamaan yhdessä musiikkia.

Miltä kuulostaisi aikuisten musiikkileikkikoulu? Sellaisiakin pidetään.

Rumpukuva ja paljon muutakin löytyy suomalaisten soitinrakentajien sivuilta. Maailmanmusiikin keskus tarjoaa linkkikaupalla lisätietoa aiheesta.

Nimittäin

2005-02-16T12:42:00.000+02:00

Wavy pohti bloggaamisen syviä kysymyksiä ja sivusi myös omalla nimellä kirjoittamista. Itsekin olen miettinyt kerran jos toisenkin, olisiko juputukseni kovinkin erilaista nimimerkin takaa. Häiritseekö minua se, että kirjoituksiani lukevat myös masokismiin mieltyneet tuttavat nimettömien bloggaajatovereiden lisäksi?

Jonkin verran lehtitöitä tehneelle omalla nimellä kirjoittaminen on ehkä keskimääräistä helpompi valinta. Sitä on ikään kuin kasvattanut itselleen suodattimen, mitä ja millaisia asioita voi kaikelle kansalle kertoa, eikä kysymystä tarvitse varta vasten puntaroida aina tekstiä suoltaessaan.

Kirjoitustyöläiselle verkkokirjoittamisessa on myös hyötynäkökohtia. Etenkin silloin, kun toimittajantyöt joutuvat sivuosaan muiden hommien alta, omaa kirjoittamistaan haluaa pitää terässä ja kehittää yrittämällä kyhätä edes periaatteessa julkaisukelpoisia tekstejä. Vaikka sitten jaaritella joutavia tai verbaaliverrytellä nautinnollisesti venytellen, hakea sanankäytön rajoja ja muotoja.

Nimellä kirjoittaminen tuntuu jollain tapaa kurinalaisemmalta. Se pitää ruodussa.

Joskus mietin sitäkin, että nimimerkin käyttäminen jokapäiväisessä kirjoitusannoksessa tuntuisi hajottavan omaa olemista liikaa. Asiaa on vaikea selittää. Luulen, etten halua kantaa mukanani "sivupersoonia", kun monissa arkirooleissa ja oman pään mutkissakin on riittävästi tekemistä. Ehkä pelkään, että nuo kuvitteelliset persoonat alkaisivat elää omaa elämäänsä. Tehdä ja sanoa asioita, joita en omana itsenäni allekirjoittaisi. Suhtautua totuuteen aina vain luovemmin astumatta kuitenkaan rehellisesti fiktion leiriin.

Mitä pahaa siinä olisi, on tietysti hyvä kysymys. Sehän voisi olla mitä terveellisintä terapiaa itseruoskintaan taipuvaiselle täydellisyydentavoittelijalle. Mutta itseterapointiin voi käyttää yksityistä päiväkirjaakin astumatta kenenkään varpaille.

Joku pitää karvalakista, toinen kukkahatusta. Tilaa löytyy onneksi kaikille, jotka haluavat jäsentää maailmaansa latomalla kirjaimia riviin. Ja itselleni lukijana on aivan sama, onko kirjoittaja liikkeellä nimellään vai nimimerkillä. Tekstistä joko pitää tai ei riippumatta siitä, onko sen kirjoittanut Minna vai Pölypussi.

Kuvia ja kuvia

2005-02-16T09:16:00.000+02:00

Innokkaalle luonto- ja kameraharrastajalle Vuoden luontokuva oli pitkään jotakin, jota sai katsoa vilpittömästi ihaillen ylöspäin. Saavuttamatonta. Parhaista parhaiden joukosta valittu. Kuvien kermaa. Sama päti kaikkiin finalisteihin, joiden otoksilla jaksoi herkutella kerta toisensa jälkeen.

Kuten sanottu, on toki hienoa, että välineet, ikä tai ammattinimike eivät ratkaise. On hyvä, että luontokuvauksen snobistinen mystiikka karisee sen verran, että uudet harrastajat taskukameroineen uskaltautuvat mukaan. Mutta allekirjoittaneen mielipide ei muuttunut miksikään kohutun valinnan myötä.

Jotain on kyllä muuttunut. Pysyvästikö?

Haluamiset

2005-02-16T00:29:00.000+02:00

"Nykyihminen elättää illuusiota, että hän tietää mitä haluaa, kun hän itse asiassa haluaa sitä, mitä hänen halutaan haluavan."
- Erich Fromm

Kerjuulla

2005-02-15T21:50:00.000+02:00

Tunnollisuuden perikuvana kelpo tutkija toimittaa apurahahakemukset aina hyvissä ajoin perille. Niinpä tänäänkin hän oli liikkeellä puoli tuntia ennen hakuajan päättymistä.

Kyseessä oli tällä kertaa kauppaneuvos Emil Aaltosen säätiö, jonka pesäpaikka on Tampereella uljaassa Pyynikinlinnassa. Tutkijan ehättäessä rakennuksen jyhkeälle pääovelle paikalle tuli toinenkin hakija, sosiaalipolitiikan jatko-opiskelija maiharissaan ja villapipossaan. Ovi oli lukossa, joten kaksikon piti soittaa ovikelloa. Raskaan, narisevan oven avasi virallisen näköinen nainen, jolle tutkijat viimasta vuotavia neniään niiskuttaen ojensivat rahankerjuukuorensa. Armollisesti nainen otti repuissa rutistuneet kuoret vastaan ja sulki oven. Tuntemattomat kohtalotoverukset toivottivat toisilleen onnea ja jatkoivat matkaa omiin suuntiinsa aurinkoisessa pakkassäässä.

Tilanteessa oli jotain herkullisen historiallista - tai ehkä pikemminkin sosiaalipoliittista. Monikohan Aaltosen kenkätehtaan työläinen on aikanaan kolkutellut samaista ovea arkana lakki kourassa, kun on ollut asiaa itse tehtailijaherralle? Ei mitään uutta auringon alla.

Mutta onneksi on säätiöitä ja rahastoja. Ylen kiitollisia olemme me, jotka leipämme niiltä saamme. Jos saamme.

(Keskustan länsiosissa on upeita rakennuksia, jugendkerrostaloja ja kauniita puuhuviloita. Tampere yllättää moni-ilmeisyydellään kerta toisensa jälkeen.)

Paikkaharhanolostus

2005-02-14T21:24:00.000+02:00

Kylläpä tulee ihmisrievulle hölmö olo joskus. Itse asiassa aika usein.

Tänään ajoin seniorijaostolta lainassa olevalla autolla tavaratalon parkkipaikalle. Kulutuskeitaasta ulos tullessani katsoin hajamielisesti, että jopas - siinähän on ihan isän auton näköinen auto. Sehän on isän auto. Mitä ihmettä se täällä tekee?

Vähän sama juttu on joskus junassa, kun se menee puomillisten tasoristeyksien yli. Sitä saattaa havahtua matkanuokkumisestaan risteyksen varoituskilkutukseen ja hätääntyä, kun tässä mennään vain eteenpäin, vaikka puomit ovat alhaalla.

Onkohan tuollaiselle ilmiölle oma nimensä? Mieli reagoi johonkin tuttuun havaintoon sinänsä luonnollisella tavalla, ennen kuin järki ehtii mukaan huomauttamaan, että paikka ja tilanne eivät täsmää.

Avainasiakas

2005-02-14T11:28:00.000+02:00

Houston, meillä on ongelma. Tai ainakin oli.

Kotiavaimellani pääsee talon kaikkiin muihin yleisiin tiloihin, paitsi saunaan ja pyykinkuivatushuoneeseen. Seesam ei aukene.

Niinpä soitin vuokraisännälle.

Vuokraisäntä lupasi soittaa lukkosepälle.
Mitään ei tapahtunut kolmeen viikkoon. Soitin vuokraisännälle.
Hän pahoitteli ja soitti isännöitsijälle.
Isännöitsijä neuvoi vuokraisäntää soittamaan huoltomiehelle.
Vuokraisäntä pyysi minua soittamaan huoltomiehelle.
Huoltomies kehotti soittamaan isännöitsijälle.
Isännöitsijä tuli, katsoi ja lupasi soittaa lukkosepälle.

Ken söi kesävoin missä kissa aitan alla. Ehkä jussina pääsen jo saunaan.

Aisopoksesta ja uravalinnoista

2005-02-13T19:08:00.000+02:00

On ollut mielenkiintoista lukea ihmisten listoja toiveammateistaan elämän varrelta. Ne kun kertovat tekijästään paljon enemmän kuin pelkkä nykytoimi.

Tässäpä vastavuoroisesti allekirjoittaneen vakavasti harkitsemia uravaihtoehtoja. Siis sellaisia, joihin kouluttautumista on tullut selviteltyä ihan tosissaan.

- biologi
- rajavartija
- koristemaalari
- restaurointikisälli
- valokuvaaja
- arkeologi

Ja tässä muita, vähemmän vakavasti haikailtuja.

- eläinlääkäri
- ihmislääkäri
- psykologi
- metsänhoitaja
- kondiittori
- näyttelijä
- kansanmuusikko
- luomuviljelijä
- puutarhuri
- eräopas
- ratsastuksenohjaaja
- kuvataiteilija
- sanataiteilija

Merkillepantavaa on, etteivät historiantutkijuus ja vapaa kirjoittajuus ole tiukasti ottaen kuuluneet toivelistalleni. Kiikkerähköt nykytulonlähteeni ovat siis silkan ajelehtimisen tai hetkellisten mielenviirausten seuraus, vaikkakaan eivät ollenkaan hullumpi sellainen.

Mutta tunnustan minäkin kuuluvani niihin tuulellakäypiin, jotka kestopuhteenaan selvittelevät lisä- ja uudelleenkouluttautumisväyliä. Suunnitelmat muuttuvat harva se viikko.

Myönnettävä on sekin, että tällä menolla allekirjoittanutta kaltaisineen odottaa jos ei muu niin ikivuokralaisuus ja - mikäli vuosia riittää - rutiköyhä kansaneläkeläisyys. Se muistui taas mieleen eilen rautakaupassa, jossa elämänuskoa hehkuvat nuoretparit parveilivat talopakettiosastolla ja vertailivat tohkeissaan keraamisten takkojen ja poreammeiden ominaisuuksia.
- Teknisten alojen edustajia, yleisti kierrätyspesukoneelleen poistoletkua etsivä apurahatutkija boheemissa humanistinmielessään (jonka porvarillisemmissa sopukoissa elää kuitenkin sitkeä haave ikiomasta, vanhasta puutalosta perinnekasveja tursuavine pihoineen).

Ihanpa totta. Taivaanrannanmaalarikollegoiden kanssa tutkittiin taannoin apein mielin yliopiston uralehteä. Tekijöitä ja työpaikkoja naittavassa, pulleassa julkaisussa ei ollut tarjolla yhtään pestiä, jota humanistiksi hairahtunut olisi voinut hakea. Sama huomio toistuu useimpina sunnuntaina Aamulehteä selatessa.

Insinöörit perivät maan ja ehkä hyvä niin, sillä mikäänhän ei ole niin viisas kuin. Kyllä he ovat ammeensa ansainneet, nuo yhteiskunnan uutterat, veroja maksavat muurahaiset. Me heinäsirkat olemme niin ikään oman kohtalomme valinneet.

Sälönokkaiset

2005-02-13T13:31:00.000+02:00

Tampereen Viinikanojassa, kuten monissa muissakin sulapaikoissa, viettää talvea vireä heinäsorsayhteisö. Päivisin linnut uiskentelevat vedessä, hämärän tullessa ne nousevat jäälle nukkumaan pää siiven alla. Varsinkin pakkasella näky saa hyytävät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin. Miten ne oikein tarkenevat?

Tänä aamuna hölköttelin pitkin rantatietä kohti seurueen ajanviettopaikkaa, kun huomasin siipien läpsytyksestä ja metelöinnistä jotain kuohuttavaa olevan tekeillä. Ensin ajattelin irtokoiran tai -kissan olevan asialla, mutta lähempänä tapahtuma osoittautui ranskanleipäbrunssiksi, jonka joku oli juuri sorsille tuonut. Lieneekö ollut kaupungin edustaja - käsittääkseni ainakin keskustan sorsia ruokitaan viran puolesta - vai tuntematon hyväntekijä?

Joka tapauksessa sopuisaa joukkoruokailua ja siihen liittyvää hiljaista vänk vänk vänk-rupattelua oli seesteistä seurata. Koiriakin kiinnosti, tosin leipä enemmän kuin linnut, luulen.

Kuvan sorsat eivät kuitenkaan ole Viinikanojan asukkeja, vaan kuvattu Yorkshiressa syksyllä 1999.