Friday, April 29, 2005

Kansantuotetta

jätepaalitBussi kipuaa yhä ylemmäs mäkeä lokkiparven keskellä. Ympärillä aukeaa huhtikuinen metsämaisema.
- Kohta ollaan korkeimmalla kohdalla, sanoo oppaamme.

Luontoretkelläkö? Niinkin voinee sanoa. Eilisillan juttukeikka vei tutustumaan Tarastenjärven jätteenkäsittelykeskukseen, suomeksi sanottuna kaatopaikkaan. Tampereen ja lähikuntien jätteet muodostavat laakean vuoren, joka, toisin kuin luonnonmuodostelmat, elää ja kasvaa. Nykyisellään korkeutta on noin 150 metriä.

Keskuksessa käsitellään vuosittain parisataa tonnia ihmiselosta jäänyttä ryönää. Noin 20 000 tonnia yleisjätettä kulkee käsittelylaitoksen kautta päätyen kuivapaaleiksi (kuvassa). Ne voidaan käyttää lämpökeskusten polttoaineena.

Biojäte kompostoidaan aumoissa ja käytetään multana maanparannukseen. Lämpöä hohkavien umpiaumojen tuntumassa haju on varsin muheva. Avoläjistä kurkistelee iloisenvärisiä appelsiininkuoria, asfalttia peittää liukas liete.
- Kotona saattavat kengät haista, varoittaa opas.

Suurin osa jätteistä päätyy kuitenkin perinteisesti "loppusijoitukseen" eli vuorta kasvattamaan. Läjän tuottama metaani otetaan talteen ja käytetään biokaasuna keskuksen polttoaineeksi.

Me suomalaiset olemme kuuliaisia lajittelijoita. Oppaamme kertoi tutustuneensa lontoolaiseen kaatopaikkaan, jonne kärrättiin miljoonia tonneja jätettä viikossa kauas horisonttiin ulottuvan kasan jatkeeksi sen kummempia käsittelemättä. Brasilialaiset hoitavat roskaongelmiaan polttamalla jätteet kuin jätteet metalliroskiksissa, kun taas säntilliset saksalaiset kierrättävät kaiken mahdollisen.
- Euroopan yhteisenä tavoitteena on saada hyvinvointi ja jätemäärät erilleen toisistaan. Nykyisellään lihavat ajat näkyvät varsinkin rakennusjätteen määrän kasvuna.

Kotiovella jynssään kenkiä kynnysmattoon. Pitkään. Ja mietin, miten vuokralaisena saisin vakuuteltua taloyhtiön hallitukselle, että sen ainokaisen, kaikkiruokaisen roskalaatikon viereen kannattaa hankkia pari muutakin.

Itse asiassa sitä vaatisi jo lakikin.

- - -

Näihin kuviin, näihin tuoksuviin tunnelmiin. Paginoissa on tiedossa taas parin päivän tauko, kun päivittäjä kasaa koiransa ja kamppeensa ja painuu suolle vappuneniä ja valkolakkeja pakoon.

Pitäkäähän lippu korkealla, oli se väriltään mitä tahansa.

Thursday, April 28, 2005

Hyvä jätkä

sandyKoirani Sandy on hyvä jätkä. Narttukoiruudestaan huolimatta se on jostain syystä tuntunut aina viihtyvän miesten kanssa. Se hakeutuu kyläillessäkin mieluiten miesseuraan katsomaan telkkaria tai seuraamaan tietokonepelejä. Se jaksaa äristä kepin toisessa päässä loputtomiin väsyttäen sitkeimmänkin leikittäjän (ehkä siinä onkin syy mieltymykseen: miehet innostuvat riehumaan sen kanssa useammin kuin naiset minua lukuun ottamatta).

Siinä, missä toinen koirani ja minä elelemme enimmäkseen tyytyväisinä ilman miestäkin, Sandy tuntuu kaipaavan kovasti kaksilahkeisten seuraa. Toisinaan lenkillä se syynää vastaantulevat miehenpuolet niin toiveikkaana, että remminjatketta nolottaa. Joskus mietin, etsiikö se jotakuta elämänsä ihmismiehistä. Ja jos, niin ketä? Entistä isäntäänsäkö, jota se ei ole nähnyt kolmeen vuoteen, ja jonka paluuta se jaksoi odottaa kuukausikaupalla? Vai lyhytaikaista asuinkumppaniamme? Isääni? Lankoani? Miespuolisia ystäviäni yleensä?

Sitäkin pohdin, miten pitkään kestää koiran ikävä. Voiko susien ylipäänsä sanoa ikävöivän kadonneita lajitovereitaan, vai onko ikävä ihmisen omaa kokemusta ja tulkintaa? Ehkä neutraalimpaa voisi olla kysyä, kauanko koira muistaa ihmiset, erityisesti entiset laumanjäsenet.

Varsin kauan, luulen. Sen sijaan aktiivisen kaipaamisen uskon laantuvan melko pian. Koirat eivät tuhlaa aikaansa tuijottelemalla haikeina valokuvia tai kaivelemalla muistojaan itseään kiusatakseen, kuten moni viisaaksi väitetty ihminen tekee.

En juurikaan ihmettele, että ihmiset riitelevät erotessaan koiran tapaamisoikeuksista, niin naurettavalta kuin se lemmikittömistä saattaakin kuulostaa. Mutta miten asianlaita lienee koiran kannalta? Jos laumaeläimen lauma hajotetaan, onko parempi, ettei se enää näe lainkaan entisiä laumanjäseniään? Ovatko lyhyeksi jäävä jälleennäkemisen ilo ja lähdön aiheuttama ahdistus suurempi stressin aihe kuin tapaamattomuus? Hetkessä elävälle eläimelle kun ei voi selittää kuten lapselle, että seuraavakin kerta tulee taas.

Oli miten oli, on hyvä muistaa, että kaikista veikeistä ja petollisen helposti inhimillistettävistä piirteistään huolimatta koira elää tuhansien vuosien jälkeenkin koiran - suden - maailmassa, ei ihmisten solmuisessa yhteiskunnassa sosiaalisine monimutkaisuuksineen.

Wednesday, April 27, 2005

Sata prosenttia


Sinä olet.. Land Rover!

Jaahas. Vai Lanikka. No mikä ettei. Testi löytyi täältä Marleenan kautta.

Kroonista identiteettikriisiäni helpotetaan tänään joka taholta. Kohta ei tarvitse huutaa eksistentiaalista angstiaan taivaalle nyrkkejä puiden ja parkua tuskaisena, kuka oikein olen ja mikä on elämän tarkoitus.
- Sinä olet kyllä sataprosenttisesti lyhyttukkaista tyyppiä, totesi kampaaja tukanruokkoamisen jälkeen.

Mukavaa olla kerrankin sataprosenttisesti jotakin.

(Tämä on sitä haircut-bloggausta kai sitten.)

Tuesday, April 26, 2005

Nuoruus ei ole syy

Äkkäsinpä joululahjalipun olevan menossa vanhaksi ja katsastin saman tien lehdestä kaupungin elokuvatarjonnan. Hitlerin Saksan viimeisistä päivistä kertovan Perikadon katsominen oli jäänyt toistaiseksi aikomuksen asteelle, joten päätin viettää illan keskimääräistä synkemmissä merkeissä.

On vaikeaa sanoa toisesta maailmansodasta kertovasta elokuvasta mitään, mikä ei kuulostaisi lattealta. Tässä tapauksessa huomionarvoista on toki elokuvan saksalaisuus. Kuusikymmentä vuotta on näemmä riittävä aika siihen, että kansakunnan suurimmat traumat tohditaan tuoda käsiteltäväksi valkokankaalle.

Lopputulos on kaikessa tylyydessään vaikuttava. Ei puhettakaan muusta. Eurooppalaisilla on taito kuvata sodan totaalista karmeutta ilman turhaa korostuskynän käyttöä ja romanttista paatosta, joka taas tapaa olla tähtilipun alla tehtyjen sotadraamojen tavaramerkki.

Kaksitoistavuotiaat Berliiniä puolustamassa, omat lapsensa tappava Magda Goebbels. Valtakunnankanslian bunkkerin klaustrofobinen tunnelma. Alleviivaamista ei tarvita.

Näkökulman hullun unelman luhistumiseen antaa Hitlerin viimeinen sihteeri Traudl Junge, joka kuoli vuonna 2003. Junge saa haastattelun myötä myös elokuvan viimeisen sanan. Hän kertoo puolustelleensa pitkään omaa tietämättömyyttään kokien, etteivät juutalaisten joukkomurhat ja muut Kolmannen valtakunnan aikaansaannokset koskeneet millään tavoin häntä.
- Sittemmin ymmärsin, että nuoruus ei ole mikään syy olla ottamatta asioista selvää.

Elokuvan kotisivut löytyvät täältä.

Monday, April 25, 2005

Aina liian pian

leppäPyöräillessäni Kalevankankaan hautausmaan ohi tuli mieleen, että ensimmäistä kertaa pariinkymmeneen vuoteen asun paikkakunnalla, jonne ei ole haudattu sukua. Vieraiden kaupunkien kalmistot ovat mielenkiintoisia käyntipaikkoja, mutta niillä ei ole sijaa omille kynttilöille.

Ajatus johti toiseen, ja kävin muistelemaan kolme vuotta sitten tuonilmaisiin siirtynyttä isotätiäni. Jos elän vanhaksi, haluaisin olla kuin hän. Yhtä viisas ja ystävällinen, mutta samalla lujatahtoinen ja huumorintajuinen.

Tavoite tuntuu kovin kaukaiselta.

Sukupolvensa edustajista isotäti oli ainoa, johon pääsin tutustumaan kunnolla aikuisiällä. Ehkä siksi hän tuntui läheisimmältä. Piparinleivonnassa, mullanvaihdossa ja siivouspuuhissa auttamisen lomassa sain kuulla monenmoista tarinaa Parppein opettajaperheen vaiheista rajantakaisessa Karjalassa. Kahvipöydässä tuli monet kerrat vaihdettua kuulumisia ja pohdittua elämänmenoa yleensä.

Menetettyä Karjalaa - erityisesti Suistamoa ja Soanlahtea - isotätini kaipasi koko ikänsä. Kun harrastin puoliteholla kanteleensoittoa, hän toivoi, että soittaisin hänelle joskus Karjalan kunnailla-kappaleen.

Sitä en koskaan ehtinyt tehdä. Rakkaiden ihmisten lähtö tulee aina liian pian.

- - -

Olen usein miettinyt, mitä isotätini olisi tuuminut päätöksestäni ottaa avioeron jälkeen äidinäitini tyttönimi, kun en tahtonut pitää vaikeasti tavattavaa ulkomaalaista sukunimeä, enkä toisaalta palata lähtöruutuunkaan ottamalla takaisin entistä nimeäni.

Luulen, ettei hän olisi pannut pahakseen.

Sunday, April 24, 2005

Omaa vauhtia

Kuka välttelee kaikenlaisia urheilukilpailuja (itse urheiltuja, ei sohvalta katseltuja)? Käsi ylös!

Niin minäkin. Jonkin verran hevosen selässä kilpailleena muistan ikävänä jännityksen, joka edelsi pieniä puskakisojakin. En oppinut koskaan rentoutumaan ja nauttimaan touhusta, vaikkei varsinaisia pärjäämispaineita ollutkaan.

Minulta kai puuttuu kilpailuvietti, halu voittaa tai saada edes suoritukseni suhteutettua muiden suorituksiin. Miksi pitäisi?

Ikävä hytinä kulkeekin selkäpiitä pitkin saadessani käteeni kilpailunumeron, sellaisen kankaisen retaleen, joka on tarkoitus kuroa nauhoilla kiinni kroppaansa. Siinä on sitä paitsi ruosteenpunaisia tahroja. Joku edellisistä numeron kantajista näyttäisi todella antaneen kaikkensa. Verta, hikeä ja kyyneleitä.

Lupaavaa.

- Mutta, otan itseni puhutteluun.
- Eihän täällä olla kilpailemassa. Lenkki kuin lenkki, miksei joskus näinkin.

Niinpä annan numeroidun biisonilauman rynnistää matkaan laskematta ohittajia. Nautin harjumaisemista, männyistä ja juoksemisesta, vaihdan pari sanaa matkatoverin kanssa. Näkötornille vievässä, pitkässä ylämäessä huomaan puhtia olevan enempäänkin. Lisään varovasti vauhtia hengästymättä. Sora ratisee, tornin terassi on täynnä väkeä. Kuusi kilometriä jäljellä.

Olo on hyvä, aurinko paistaa ja Pyhäjärvi välkehtii jäistä vapaana. Jo vain kelpaa hölkötellä!

Viimeisillä kilometreillä ennen Ratinan stadionia lisään yhä kierroksia. Tätähän jaksaisi vielä pidempään. Kroppani ja minä olemme sovussa ja yhtä mieltä kaikesta. Odotin kai lenkiltä jotain pahempaa. Mitä, sitä en tiedä. Ehkä numerolappu rinnuksissa ahdisti.

Jo ajatuksena.

Maalissa kaikki saavat mehua, pullan ja Pyynikkijuoksu-mitalin.

Saturday, April 23, 2005

Tulee tuottaa

Tampereen taidesuunnistus ulottui myös entiselle Pyynikin Trikootehtaalle, missä lukuisilla taiteilijoilla ja käsityöläisillä on vuokrattuna työhuoneita. Valoa, väljyyttä, moniruutuisia ikkunoita ja suuria pintoja - on varmasti ylen inspiroivaa tehdä taidetta tuollaisissa tiloissa. Oikein kuulee luovuuden humisevan rakennuksen käytävillä.

Niin kauan kuin kuulee.

- Tännekin on kaavailtu asuntoja. Eläkevakuutusyhtiön omistamien tilojen tulee tuottaa, eikä taiteenteko tuo rahaa. Pikemminkin vie, totesi muuan töitään esitellyt pitkän linjan graafikko.

- - -

viivijawagnerYksi tehdasrakennuksen vuokralaisista on saksalaisyrittäjä, joka tekee suosittuja sarjakuvapatsaita. Kolmisen vuotta sitten siskoni ja lankoni tilasivat häneltä häihinsä kaikkien aikojen ensimmäiset Viivi ja Wagner-aiheiset hääkakunkoristeet, joista sittemmin tuli yksi yrityksen myyntihiteistä.

Yrittäjän tapaamisen myötä selvisi - siskoni riemuksi - sekin merkittävä seikka, että vain heillä ja Juballa itsellään on koristeet, joissa Viivillä on vaaleanpunainen puku. Tavallisella rahvaalla on valkopukuiset Viivit.

- - -

Suomalainen ei usko, ennen kuin maistaa. Pyynikin näkötornin kuuluisat munkit ovat syntisen hyviä. Painavia, rasvaisia, sokerisia ja ennen muuta tuoreita. Kahvila oli täyteen ahdettu, kuten aurinkoisena lauantaina odottaa saattaa.

Mutta huomenna ei syödä munkkeja. Huomenna juostaan, tosin samoissa maisemissa.

Friday, April 22, 2005

Errare humanum est

Melkein koko päivän olen käännellyt ja väännellyt virstan pituista lausetta, jonka nimetön venäläismunkki raapusti puoli vuosituhatta sitten Herransa kunniaksi. Se saattaa olla aiheeni kannalta tärkeä, tai sitten ei. Pystyn kääntämään jokaisen sanan erikseen, mutta yhdessä niissä ei tunnu olevan mitään tolkkua.

Itse asiassa koko tekstin rakenne on keskiaikaisen mittapuunkin mukaan omituinen. Olikohan luostarin sahti käynyt hieman liian kauan, veli hyvä? Vai olenko minä kerta kaikkiaan metsässä alanvalintani suhteen?

Samaa lausehirviötä veivasin vielä ruokakaupassakin. Tiedättehän, tuttu kauppa, tutut viikonloppuostokset. Sitähän saattaa olla varsin ajatuksissaan. Niin ajatuksissaan, että alkaa lykkiä salaatinkeriään väärään kärryyn ja vieläpä lähtee lykkimään mainittua kärryä kassalle päin.
- Tyttö hei! Mihinkäs sää mun kärryä viet?
Kiukkuinen pappa hölkkäsi perääni heilutellen astalonaan kotimaista kurkkua. Hän tempaisi kärryn itselleen ja alkoi kaivella sen sisältöä.
- Mitä kaikkee sää tänne olet ehtinyt pistellä?
Siinä vaiheessa allekirjoittanutkin havahtui takaisin nykypäivään, naurahti hämillään ja pyyteli kovasti anteeksi. Pappa ei siitä leppynyt, vaan jatkoi ojentamistani vielä mennessään (tässä vaiheessa äänekäs kohtaus kiinnosti jo koko asiakaskuntaa).
- Vois pikkasen kattoo mitä tekee. Ettei vaan mennä touhottas.

Ihan totta. Voishan sitä. Ettei vaan. Tunnustan hetkittäisen haahuamisen helmasynnikseni. Mutta miehen käyttäytymisestä olisi voinut luulla, että olisin pihistänyt kärryn ja tunkenut sinne kaikkea epäilyttävää tahallani ja kunniallista seniorikansalaista kiusatakseni, minä huligaani.

Luulen, että samaa lajia oli se tamperelaismies, joka Veeran kertoman mukaan oli tuikannut kävelysauvansa ohiajaneen polkupyöräilijän pyöränpinnojen väliin. Seurannut ilmalento oli tarkoitettu pieneksi muistutukseksi siitä, ettei jalkakäytävällä saa pyöräillä.

Molemmat palautteet annettiin toki asiasta. Mutta asian kuin asian voi esittää kovin monella tavalla, ja kenties säädellä valinnoillaan myös oman verenpaineensa nousua.

Se, joka jää

oregonOutoja, harmaita unia. Yhteisenä nimittäjänä ulkopuolisuus, syrjästä katsominen. Olin se, joka tulee paikalle, kun muut ovat jo lähteneet. Se, joka katsoo etääntyvää ihmisjoukkoa takaapäin. Se, joka jää luodolle, kun nousuvesi estää pääsyn rantaan. Se, joka muistaa jokaisen, mutta jota kukaan ei muista.

Olin, mutta en ollut. Olo oli rauhallinen, aineeton ja kevyt.

Unet eivät liittyneet millään tavoin päiväsajan mietteisiini. Mistä mielen syvistä vesistä lienevät nousseet.

Thursday, April 21, 2005

Technicolor

Iltalenkillä silmä sattui ohimennen eräässä pihassa töröttävään, harvinaisen karmeaan puutarhakoristeeseen. Urosfasaania jäljittelevä patsas päihitti kirjavuudessaan koreimmatkin pihatontut. Kulottunut ruohikko vielä korosti sen muovista ulkonäköä.

Mutta rumiste lähtikin liikkeelle. Käheä rääkäisy vahvisti, etten nähnyt harhoja.

Onko ihme, että fasaanin sanotaan istuvan huonosti suomalaiseen luontoon?

- - -

Eilen katsottuani Hitleristä kertovaa minisarjaa jäin miettimään, mitä kaikille noille pahamaineisille, ikuisen leiman saaneille sukunimille on tapahtunut. Vieläkö Keski-Euroopassa on Hitlereitä tai Mengeleitä? Vai ovatko ihmiset vaihtaneet nimensä? Ja jos ovat, niin milloin - heti sodan jälkeenkö?

Kaikkea sitä joutessaan pohtii.

Wednesday, April 20, 2005

Varhaiset linnut

käpytikkaAamuaurinko kurkki ikkunasta petollisen lempeänä, mutta jo ulko-ovella pohjoistuuli hönkäisi täyslaidallisen päin näköä. Koirat ehdottelivat pikaista takaisin kääntymistä, mutta ei auttanut.

Jäistä vapautuneen järven takkuisella rantaniityllä rapisteli räkättiparvi. On aina hilpeää seurata, miten vimmaisesti rastas heittelee kuivia lehtiä evästä hakiessaan. Aivan kuin se olisi myöhässä jostakin, eikä avaimia tai lompakkoa tai tärkeää paperia löytyisi mistään.

Tutun näköistä touhua.

Aamutoimissaan oli myös yksinäinen käpytikka, joka kierteli tervalepän runkoa hyönteisten toivossa.

Tuesday, April 19, 2005

Ruoskaa vai leivoksia

Veloena esitti taannoin mielenkiintoisen toteamuksen: "Kas kummaa kun se, että pätevyys ja sympaattisuus korreloivat negatiivisesti, aina tuppaa unohtumaan omia suorituksia arvioidessa."

Samaa sitä on ihmetellyt itsekin. Että miksi ihmisillä on niin kovin usein taipumus arvioida itseään ja omia tekemisiään aivan eri mittapuulla kuin toisten? Kun kaverilla menee huonosti, häntä haluaa lohduttaa - "kyllä se siitä, ota leivos". Mutta kun itse on samassa tilanteessa, alkaa itsesyytösten ruoska heilua - "punnerra, kurja". Samaan tapaan on niin luonnollista laittaa toisen epäonnistuminen huonon onnen tai sattuman piikkiin, mutta omat mokailut johtuvat yhtä luonnollisesti siitä, että on syntynyt umpitolloksi ja saa mitä ansaitseekin. Luuseri!

Eihän siinä ole mitään järkeä. Ei kerrassaan mitään.

Yhtä vähän on tolkkua siinä, että olettaa oman pidettävyytensä ihmisenä liittyvän siihen, miten pätevä, itsevarma, tasapainoinen ja kaikin puolin täydellinen onnistuu olemaan. Sulaa hulluutta! Pitääkö kukaan ystävistään sen vuoksi, että he ovat hyviä kaikessa, eivät koskaan tee erehdyksiä ja sanovat aina oikeat lauseet oikeaan aikaan? Asiahan on aivan päin vastoin. Sympaattisuus kun syntyy juuri epätäydellisyydestä, pienistä omituisuuksista, hassuista ja ärsyttävistäkin tavoista, pässinpäisyydestä, epävarmuudesta. Ja kyvystä nauraa elämälle ja itselleen.

Ne ovat juuri niitä asioita, joita ihmisissä lämmöllä muistaa.

Hukataan siis lapasia, ollaan hajamielisiä, ajatellaan liikaa, saadaan huonoja arvosanoja ja hylkääviä vastauksia, sanotaan ja tehdään typeryyksiä, kävellään päin liikennemerkkejä, kun taivaalla lentävä varis vie kaiken huomion.

Jos joku sen takia kääntää selkänsä, onko sillä mitään väliä?

Ei ole. Ota leivos.

- - -

"that I would be good even if i did nothing
that I would be good even if i got the thumbs down
that I would be good if I got and stayed sick
that I would be good even if I gained ten pounds

that i would be fine even even if I went bankrupt
that i would be good if I lost my hair and my youth
that i would be great if I was no longer queen
that i would be grand if i was not all knowing

that i would be loved even when i numb myself
that i would be good even when i am overwhelmed
that i would be loved even when i was fuming
that i would be good even if i was clingy

that i would be good even if i lost sanity
that i would be good
whether with or without you"


Alanis Morissette: That I would be good

Monday, April 18, 2005

Kasvun ihmeitä

tulppaanitAamulehdessä oli juttua yhä sitkeämpien sairaalabakteerikantojen muodostumisesta. Lääkärit ovat helisemässä, kun muuntuneiden pöpöjen aiheuttamiin haavatulehduksiin eivät pure enää mitkään tunnetut lääkkeet.

Kun olin puolenkymmentä vuotta sitten opiskelijavaihdossa Englannissa, uusille opiskelijoille jaettiin syksyn alkajaisiksi itsehoito-opas. Sitä selaillessa huomio kiinnittyi siihen, että antibiootteihin suhtauduttiin viimeisenä keinona, kun mikään muu ei enää auta. Esimerkiksi virtsatietulehduksen hoitoon neuvottiin sivun verran kotikonsteja karpalomehusta lämpötyynyyn, ja vasta kuumeen noustessa tai tulehduksen kestäessä päiväkausia ohjattiin ottamaan yhteyttä lääkäriin. Suomessahan samaan vaivaan saa lääkityksen vaikka päivystyksestä, ettei se vahingossakaan leviä munuaisiin.

Sitä paitsi kiusasta kärsineet tietävät, että päivänkin kärvistely jalat ristissä on silkkaa kidutusta.

Vaikka saarivaltakunnan tiukka linja hieman arveluttikin, niin luulenpa, että kokonaisuudessaan se on viisaampaa kuin antibioottien kylväminen joka pikkutulehdukseen. Onhan selvää, että luonto koventaa keinoja samassa suhteessa ihmisten kanssa, ja kierre on valmis.

- - -

Keväällä kasvavat toki muutkin kuin bakteerit. Naapurin mummon hyvinhoidettua kukkapenkkiä koristavat kirkkaanpunaiset tulppaanit. Minunkin pitäisi kunnostaa ikkunanaluspenkkini, kun vain saisin aikaiseksi hakea vähän ostomultaa.

Sieltä muuten nousee myös pioneja. Odottamaton onnenpotku!

Apropos kukkapenkin kunnostus. Aikanaan omassa pihassa tuli kokeiltua maanmainiota lannoitusreseptiä koristekasveille. Suosittelen lämpimästi niille, joilla on mahdollisuus hankkia mainittuja tarveaineita.

Ensin kukkamaa kitketään, minkä jälkeen mullan pinnalle levitetään reilu kerros - viidestä kymmeneen senttiä - palanutta hevosenlantaa. Lopuksi haetaan puu-uuneista talven mittaan kertyneet tuhkat ja levitetään ne lannan päälle. Koko komeus harataan kasvien juurille. Haraus toistetaan muutaman kerran kesässä rikkakasvien kurissapitämiseksi. Nautitaan kasvun kohinasta ja kasvien riemunkiljahduksista.

Sama viritys sopii myös kasvimaalle, jolla kannattaa muutenkin suosia kateviljelyä. Sen avulla kosteus pysyy maassa paremmin, ja laiska pääsee kitkemisessä vähemmällä.

Sunday, April 17, 2005

Etäällä Pohjan mailla

Väite 1. Tequila ei ole niin pahaa kuin sanotaan. Kohtuudella ja oikeaoppisesti nautittuna.

Väite 2. Ei ole juuri mitään apeampaa kuin hervantalaisen lähiöpubin karaokessa aamuyöllä soiva "Inarinjärvi", jota kukaan ei edes laula.

Väite 3. Tappajatomaattien hyökkäys horteisena sunnuntai-iltapäivänä on ajanvietteenä huomattavasti kehittävämpää kuin mainittu hervantalainen lähiökapakka hieman ennen valomerkkiä.
Tämä oli yksi niistä surrealistisista viikonlopuista, jolloin uni korvautuu syömisellä, juomisella ja jutustelulla.

Nyt väsyttää.

- - -

Ystävä totesi joskus aamun sarastaessa, ettei voimavarojaan kannata hukata liikaa tulevaisuudesta huolehtimiseen ja erilaisiin vaihtoehtoihin varautumiseen.
- Elämä ei kuitenkaan mene juuri siten, kuin sen on mielessään kuvitellut.

Mikä on niin kovin totta.

Saturday, April 16, 2005

Tennissukat kirjahyllyssä

kasojaKuka täällä oikein sotkee? Antaa tulla! Tunnustakaa!

Koirat katselevat seiniä viattoman näköisinä, joten alan kallistua epäilemään näkymätöntä kämppäkaveriani.

Alle 30 neliön asunnossa sotkun siemen on aina itämässä. Jokainen tavara pitäisi laittaa aina paikalleen saman tien (ja minähän yleensä laitan). Kirjoja ei pitäisi levitellä pitkin poikin (en levittele niitä juuri koskaan). Yhtään vaatetta ei voi jättää tuolinselkämykselle lojumaan ilman, että se huutelee puolenkymmentä kaveria kaapista seurakseen (laskostankin ne melkein aina suoraan komeroon).

Mutta heti kun selkäni käännän, kämppä on kuin vetypommin jäljiltä. Tai poliittisesti agitoituneen räyhähengen.

Friday, April 15, 2005

Hölmölässä

Naamioiden takana pohdittiin tänään julkista yksinpuhelua.

Minäkin puhun toisinaan itsekseni - kotosalla enemmän, yleisillä paikoilla vähemmän. Oikein pohtiessani ja pyöritellessäni jotakin asiaa saatan ärähtää itselleni ääneen, että "anna nyt jo olla". Tai muuta vastaavaa.

Yleensä olen jokseenkin tietoinen siitä, onko lähettyvillä ketään, jos alan ojentaa itseäni. Mutta muistan elävästi, kun ala-asteikäisenä harjoittelin kadulla koulunäytelmää luullessani, ettei kukaan ollut kuulemassa. Meille oli juuri puhuttu äänenkäytön tärkeydestä, joten lausuin kuolemattoman avausrepliikkini "Paljon on taas tapahtunut Hölmölässä" erityisen antaumuksella, äänekkäästi ja painokkaasti. Se olisi varmasti kuulunut juhlasalin takariviin.

Voi kymmenvuotiaan nolostusta! Taakseni olikin ilmaantunut joukko nuoria miehiä. En jäänyt kuuntelemaan heidän kommenttejaan, vaan viipotin menemään naama punoittaen. Tapaus jäi yhtä kaikki mieleen.

- - -

Uudissanat ovat toisinaan perin omituisia. Tutkaillessani lehdestä oppilaitosten koulutustarjontaa osui silmiini askarruttaja. Se osoittautui aikuisten askarteluohjaajan ammattinimikkeeksi.

Mutta eihän siinä ole mitään järkeä. Jos joku opastaa allekirjoittanutta tekemään pääsiäistipuja massapalloista, niin hänkö muka askarruttaa? Kyllä minua askarruttaa monikin asia, mutta yksikään niistä ei saa siitä palkkaa.

Askarruttaja kuulostaa pikemminkin henkilöltä, joka ajaa ihmiset puolihulluiksi saamalla heidät pohtimaan arkipäivän kannalta toisarvoisia asioita, kuten sitä, montako paperiliitintä tarvitaan Kiinan muurin pituiseen ketjuun tai että onko muurahaisilla korvat.

(Onko niillä?)

Thursday, April 14, 2005

Eläviä kuvia

Tänään tulee ykköseltä hyvä italialaiselokuva. Mukava uutinen oli, että kevään torstai-illoissa YLE näyttää muitakin eurooppalaiselokuvia. Niitä ei ole koskaan liikaa tarjolla ainakaan tolkulliseen katseluaikaan, eli muulloin kuin keskipäivällä tai puoliltaöin (älkää sanoko, että videot on keksitty - minulla kun ei sellaisia tällä hetkellä ole).

Myös muiden ei-amerikkalaisten maanosien elokuvatarjonnasta kelpaisi nautiskella useamminkin. Ei-amerikkalainen on ehkä epätäsmällinen ilmaisu, koska Keski- ja Etelä-Amerikkahan ovat aivan oma maailmansa myös elokuvien suhteen. Mutta ei nyt ryhdytä halkomaan hiuksia.

Italialaisista puheen ollen, enpä pistäisi pahakseni sitäkään, jos maanmainiot Isä Camillo-elokuvat näytettäisiin taas uusintoina. Pienen kylän katolisen papin ja kommunistijohtajan kilpalaulannasta kertovat kirjat ovat allekirjoittaneella taattua sairastamislukemistoa: mieliala nousee ja olo paranee niiden myötä monta astetta.

Suosittelen.

Wednesday, April 13, 2005

Sinkkubaari

sorsatHuhtikuu on saanut Viinikanojan sorsat hajaantumaan. Ne vaappuvat pareittain rannoilla ja lähipuistoissa tonttitarjontaa tutkaillen. Osa on jäänyt vielä talvehtimispaikalleen, missä tarjoilu pelaa ja aurinko lämmittää.

Sulissa rantavesissä vilahtelee myös telkkiä.

Roopet ja Akut

Kaupallistumiskommenteissa tuli laskettua leikkiä muun muassa Sediksen valinnasta ottaa mainoksia blogiinsa. Täten tarkennettakoon, että virnistely oli ehdottoman hyväntahtoista eikä sisältänyt arvolatausta. Kuulunhan itse niihin lukuisiin keikkatyöapurahahumanisteihin, jotka pohtivat suuren osan ajasta sitä, mistä vielä voisi yrittää raapia rahaa kasaan - ei rikastumisen toivossa, vaan jokapäiväisen elämisen tarpeisiin. Onhan se mielikuvitusta kehittävää aivotoimintaa, jollei muuta.

Harrastuksia ja elannon tienaamista on joskus vaikeaa erottaa toisistaan, vaikka oman mielentasapainon vuoksi raja on syytä pystyä vetämään johonkin. Ja toisaalta (minun ja mateenliukkaiden poliitikkojen lempisana) - mikä on suurempi etuoikeus kuin saada edes osa toimeentulostaan siitä, mitä tekisi ilmaiseksikin?

- - -

Mistä tietää, että on tuijottanut 1600-luvun käsinkirjoitettuja sielunmessuluetteloita liian pitkään ilman taukoa?

Kun @-merkin näköisen koukeron nähdessään ajattelee hajamielisesti, että kas, siinähän on sähköpostiosoitekin.

Silloin mennään kahville.

Tuesday, April 12, 2005

Lokkaillaan

naurulokkiKaupunkijärvelle on asettunut naurulokkiyhdyskunta odottelemaan jäidenlähtöä. Entree ei liene jäänyt keneltäkään huomaamatta.

Seurailin joukkion puuhia yrittäen löytää jonkinlaista logiikkaa tauottomasta kailotuksesta. Ei sitä ihminen keksi. Aina on osa lokeista äänessä, ja lintukohtainen inspiraatio näyttää iskevän täysin summittaisesti.

- - -

Kaupunkiin pyöräillessäni kuulin kurkien huutoja suoraan yläpuoleltani. Sinisellä keskitaivaalla kaarteli noin neljänkymmenen linnun parvi, jolla näytti olevan huomattavia päätöksentekovaikeuksia.

- No niin, kaverit, kuka menee kärkeen?
- Minä johdin teitä puolen Latvian poikki. Jomppa menee!
- Mene itse, minulla on koivessa kramppi ja päähän koskee.
- Ellua ei ainakaan, viimeksi oltiin päätyä Siperiaan.
- Kukahan kananpää lähti Unkarissa väärään suuntaan?

Lopulta yhteisymmärrys löytyi ja kurjet järjestäytyivät auraan suuntanaan pohjoisen suot.

Matkaa jatkaessani lensi kevään ensimmäinen kärpänen silmään.

Monday, April 11, 2005

Suomen Helsinki

Terveisiä Suomen Helsingistä. Kun kerran on Suomen Turkukin.

Jälleen kerran sain todeta, että yliopiston slaavilaisessa kirjastossa on oikeasti hyvä palvelu. Siellä tuntee itsensä aina tervetulleeksi asiakkaaksi, vaikka kuinka kyselisi hankalia ja tilailisi homeisia opuksia varastojen perimmäisistä nurkista.

Pääkirjastossa on muuten lokakuuhun saakka Aarteet-näyttely, joka esittelee Kansalliskirjaston arvokkaimmat palat 2100 vuoden ajalta egyptiläisistä papyruksista ABC-kiriaan. Allekirjoittanut suosittelee lämpimästi.

Kiitos valistuneen ystävän, nyt on myös käyty ensimmäistä kertaa hotelli Tornin Ateljee Barissa. Aurinko paistoi, vettä satoi ja kaupungin yllä kaartui kirkas sateenkaari. Kamera ei tietenkään ollut mukana, mutta hetki oli hieno ilmankin.

Sunday, April 10, 2005

Kaikki virtaa

joutsenetYksi jos toinenkin on pohtinut, mihin suuntaan suomalainen bloggaajayhteisö virtuaalivirrassa kelluu. Pyörteitä on ymmärrettävästi lisännyt blogilistan kaupallistuminen ja sen seurauksien miettiminen.

Aika varmasti näyttää suunnan, mutta omaa suosikkilistaani värkätessäni minuakin hämmästytti kummastutti uusien blogien valtaisa määrä. Itsekin aloitin vasta vuodenvaihteessa, mutta ei silloin tällaista sähköisten hengentuotteiden vyöryä ollut. Mistä johtunee moinen? Lisääntyneestä julkisuudestako?

Huomasin senkin, että lähes kaikki uudet suosikkini - joista osan laitoin sivupalkin listaan - ovat oikeastaan vanhoja, eli konkareiden joukosta poimittuja. Sitkeästi olen kahlannut läpi myös uusia yrittäjiä, mutta monissa tapauksissa back-napin painamiseen riittää muutaman ensimmäisen rivin silmäily. Sitä kukin lukekoon, mistä tykkää. Ja rajansa on ajalla, jonka netissä lorvehtimiseen ehtii käyttää edes kaltaiseni parantumaton lykkääjä.

Mikä allekirjoittaneen saa palaamaan samalle sanaiselle lähteelle yhä uudestaan? Asiaa mietittyäni totesin - luullakseni useimpien muiden lukijoiden tavoin - että siihen tarvitaan sekä kiinnostavaa sanottavaa että sanomisen taitoa. Harvoissa tapauksissa jompikumpi riittää. Päiväkirjamaisia tilityksiä sellaisenaan en juuri jaksa lukea. En myöskään itseisarvoista huumorivääntelyä, joka saattaa naurattaa pari kertaa, mutta alkaa virtuoosimaisenakin helposti toistaa itseään.

Ja tamperelaisuus tai pohjoiskarjalaisuus kiinnostavat aina. Meissä kaikissa kai asuu pieni paikallispatriootti.

- - -

Päivitetystä sivupalkista - katse oikeaan päin - löytyy nyt myös linkki, josta pääsee lukemaan tietoa metsävetoomuksesta ja halutessaan allekirjoittamaan sen. Ottamatta kantaa ikäviä piirteitä saaneeseen pohjoisen metsäkiistaan olen vakaasti sitä mieltä, että eteläisemmän Suomen metsistä pitäisi olla varaa suojella enemmän kuin vaivainen prosentti. Retkeily täkäläisissä kansallispuistoissa on näyttänyt myös käytännössä, miten pieniä ja repaleisia saarekkeita harvat suojelualueet ovat. Monien poikki patikoi parissa tunnissa hankalakulkuisissa oloissakin.

Toisin kuin moni ehkä luulee, vetoomuksessa ei ole kyse millään tavoin metsätalouden vastustamisesta tai todellisuudelle vieraasta viherhörhöilystä.

Saturday, April 09, 2005

Kolme olomuotoa

haukkajarvihaukkajarvihelvetinkoluhaukkajarvi

Jos metsään haluat mennä epäsovinnaiseen vuodenaikaan niin takuulla yllätyt. Ei koskaan tiedä, mitä eteen sattuu. Ei tietysti tiedä silloinkaan, kun on auringonpaiste ja kuivat polut ja mäkäräiset. Siksi metsään kannattaakin mennä. Aina.

Miten monella tavalla lumi ja jää voivatkaan sulaa. Haihtuen sumuksi, vähitellen vedeksi muuttuen, kohisten kalliorinnettä voimalla alas. Ja miten monenlaista jalansijaa kevääseen heräävästä metsästä löytyy. Umpihankea, havupolkua, jäistä pitkospuuta, vetistä suota, liukasta kalliota.

Korvissa kurkien huudot, teerien varovainen pulputus, riemukas peipponen (jotenkin väärässä paikassa keskellä kylmyyttä hohkavia hankia). Toisiaan sättivät tiaiset, korpin ronkunta. Hiljaisuus.

Kuusimetsän tummankostea tuoksu ja sulavan suon makea lemu.

Kaikkea tätä tarjosi pilvisenä huhtikuun lauantaina Helvetinjärven kansallispuisto.

Friday, April 08, 2005

Verenpunaista

unikotKävi käsky verikokeeseen.
- Pistäydy täällä heti aamusta ennen kymmentä, neuvoi YTHS:n vaihde.
- Sopiiko mikä tahansa aamu, varmistelin minä.
- Kyllä, labra on auki joka arkiaamuna kahdeksasta kymmeneen.

Koskapa tunnen kirotun taipumukseni lykätä asioita, päätin hoitaa kiusan alta pois jo tänään. Olin pyrkimässä verenimijöiden vastaanotolle heti kahdeksan jälkeen verevänä ja pyöräilystä piristyneenä. Suonetkin olisivat olleet houkuttelevasti pinnassa, mutta kuinkas kävi.
- Voi, koko terveysasema suljetaan puoliltapäivin, kun tietokonejärjestelmää muutetaan. Labrassakin hoidetaan vain äkilliset tapaukset. Tule ensi viikolla uudestaan!

No, ei se mitään. Tulipahan noustua hyvissä ajoin, nuuhkittua kosteanraikasta aamuilmaa – yöllä oli satanut – ja ihailtua auringon kumotusta pilvien takaa paluumatkalla. Työmatkalaisia ja koululaisia oli liikkeellä paljon. Hetken toivoin, että minäkin olisin ollut menossa jonnekin muualle kuin hiljaiseen yksiööni koneen ja alati kasvavien kirjakasojen ääreen. Yksinäinen puurtaja kaipaa aika ajoin työpaikan hälinää, keskeytyksiä ja seurallisia kahvitaukoja.

Ja kun ihmisluonto on mitä on, vakituisessa työpaikassa vinkuisin tietysti työrauhan puutetta ja ainaista kiirettä. Jos ei ole maa jäässä, niin on kärsä kipeä.

- - -

Inkeriläismummon kukkapenkistä nousee näemmä ainakin lehtoakileijoja, saksankurjenmiekkoja ja joitakin pieniä narsisseja. Havainnoista riemastuneena ostin aukkopaikkoihin kylvettäväksi kesäkukkien siemeniä – punasävyisiä silkkiunikoita ja taivaansinistä tarhaneitoa.

Unikot ovat koreasta ulkoasustaan huolimatta vaatimatonta väkeä. Ne kasvavat ja kukkivat melkein missä vain ilman sen kummempia lannoituksia tai kastelua. Jos siemenkodat jättää paikalleen, kasvit hoitavat siementämisenkin omin nokkineen.

Muutettuani toissa keväänä pohjoiskarjalaiselle kyläkoululle heitin hetken mielijohteesta ylivuotiset unikonsiemenet pihan nurmettomalle soralämpäreelle. Sitten unohdin koko asian. Hietikolle kuin varkain noussut kukkaloisto sai ohikulkijatkin pysähtelemään.

Thursday, April 07, 2005

Omenapaistosta

Voivatkohan unet mennä sekaisin ihmisten välillä? Luulen, että viime yönä tämä mihinkään kirkkoon kuulumaton pakana katseli jonkun hurskaan katolisen unta.

Kävin nääs paavia tapaamassa. En ole ihan varma, vieläkö vanhus oli elävien kirjoissa vaiko jo toisessa hiippakunnassa (hän ainakin näytti samalta kuin kuolleena uutisissa, juhlapuku ja kaikki). Joka tapauksessa hän asui puulattiaisessa mökissä mäntyjä kasvavalla mäellä, jonne oli raskasta kiivetä auringon paahtaessa selkään. Surffattiin netissä - mökissä oli laajakaista - katselemassa eri maailmanuskonnoista kertovia sivuja, ja paavi neuvoi minua tekemään omenapaistosta.

Tarkemmin ajatellen hurskas katolinen tuskin olisi nähnyt unta jauhopeukaloisesta paavista, joten ehkä hyväntuulinen unenpätkä sittenkin oli ihan omani.

Wednesday, April 06, 2005

Syntymähumalaiset

omaMikä siinä on, että allekirjoittanut lähes aina näyttää valokuvissa juopuneelta? Eilen se tuli taas todistettua. Erään lehtiartikkelin kainaloon pyydettiin kirjoittajan kuvaa - sellaista perusotosta - joten pyysin omaista ottamaan muutaman. Asetuin pitkin hampain asemiin ja järjestelin naamalleni mahdollisimman asiallisen ilmeen.

Huh. Joskus herkkänä lukioikäisenä olisin purskahtanut lopputuloksen edessä itkuun, nyt vain nauratti makeasti. Onhan toki niin, että vasiten poseeraaminen harvoin tuottaa tolkullisen tuloksen. Mutta mitä virallisempi asiayhteys, sen varmemmin kuvani näyttävät jatkoilla otetuilta.

Jos keskityn olemaan ei-juopuneen näköinen, näytän pelästyneeltä rusakolta, kuten huvittuneisuutta lähimmäisissä herättävässä ajokorttikuvassani.

- - -

Valokuvaavan toimittajan hommissa ihmisten kamerakammo on tullut enemmän kuin tutuksi. "Eiiii! Onko pakko? Näytän aina kuvissa kamalalta! Ja tällaiset vaatteetkin..." Kovasti olen ihmetellyt, mikä asiassa oikein tökkii. Samaa naamaahan kanssaihmiset katsovat koko ajan, ei kai siinä suurta eroa pitäisi olla, onko naama vaihteeksi pysäytetty kuvaan. Mutta ei, saman itkuvirren saa kuulla melkein aina. Joskus on tehnyt mieli jakaa kuvanoton jälkeen kiitokseksi kiiltokuvia kuin hammaslääkäri. Katso nyt, ei sattunut yhtään.

Parasta onkin kaivaa kamera vähin äänin esiin ja jatkaa jututtamista kuvanoton aikana, että kuvattava saa muuta ajateltavaa. Tai pyytää häntä tekemään jotakin, mielellään tietysti asiaan liittyvää. Varsinkin vanhemmat ihmiset saattavat kuitenkin kieltäytyä tyystin puhumasta ja liikkumasta, kun kamera osoittaa kohti. He ottavat tiukan asennon ja vakavan ilmeen, eivätkä siinä maanittelut auta.

Ehkä tieto oman kuvan päätymisestä lehteen on se pelottavin ajatus. Mitä naapuritkin ajattelevat? Jos minulle nauretaan? Vai lieneekö kyse perisuomalaisesta pakkovaatimattomuudesta? Valokuvassa viihtyminenhän osoittaisi epäilyttävää itserakkautta ja pinnallisuutta, vähän niin kuin itsensä peilailu. Ei sellainen passaa, vaan ainakin muodon vuoksi on kursailtava ja venkoiltava.

- - -

Olen nykyisin mestari suostuttelemaan ihmisiä kuvaan. Mutta suutarin lapsilla ja niin edelleen. Jos joku alkoi aiemmin osoitella minua kameralla, hän olisi yhtä hyvin voinut kaivaa esiin haulikon. Alkoi huuto ja elämöinti, hyvä etten ryöminyt sohvan alle tai telkeytynyt vessaan. Eikä kuvan tarvinnut edes joutua lehden sivuille. Perhealbumi riitti.

Ankaran itsekasvatuksen ansiosta en enää karkaa, jos joku ottaa kameran esiin. Ja olen päässyt jotakuinkin sopuun oman naamatauluni kanssa. Mutta en edelleenkään pidä kuvattavana olosta. Ollenkaan. Kun en oikeasti ole juuri koskaan juovuksissa.

Tuesday, April 05, 2005

Ovien vaaroista

Minulla on ulko-ovi, jonka jousi pamauttaa sen usein vauhdilla kiinni. Toinen koiristani tuppaa aina hidastelemaan sisälle tullessa, ja monesti olen joutunut kiskaisemaan sen oven tieltä pois lempeää väkivaltaa käyttäen.

Tässä eräänä päivänä minulla oli kädet täynnä postia, ja perässäni vitkasteleva koira ehti saada ovesta takalistolleen. Se pelästyi ja kiljaisi kuin porsas, mutta mitään sille ei sattunut. Sen jälkeen se on kyllä livahtanut ovesta liukkaasti käytävään ja varonut varmuuden vuoksi muitakin ovia.

Tiedän, miltä siitä tuntuu. Kun on saanut muutamasta avaamastaan ovesta tällin, varoo varmuuden vuoksi kaikkia. Sitä ei ole erityisen mukavaa huomata, koska varautunut suhtautuminen vastaan tuleviin oviin tekee elämästä hieman hankalaa.

Me oppivaiset eläimet. Onneksi ihmisellä on myös järkeilyn mahdollisuus - ehkä kaikkea ei tarvitse eikä kannatakaan varoa aiemman perusteella.

Monday, April 04, 2005

Se oli harmaa

ransuOn ahdistavaa herätä varhain maanantaiaamuna hätkähtäen siihen, ettei muista, miltä Ransu näyttää. Siis Karvakuonojen Ransu. Muistin kyllä eno Elmerin ja Rikun naamat, mutta Ransusta en muuta kuin sen, että se oli harmaa.

Ja jostain syystä tuolloin, kello kuudelta, kyse oli elämää suuremmasta asiasta. Piti nousta ja tarkistaa.

- - -

Kuka muuten muistaa Käytöskukan? Hinkun ja Vinkun seikkailujen soisi tulevan uusintoina parhaaseen katseluaikaan. Uusitaan sitä turhempaakin.

Käytöskukka sopisi niin ikään lakisääteiseksi kertauskurssiksi kaikille päättäjille ja yritysjohtajille. Ja lopuksi tentti.

"Osa 4: Ahneus
Hinku ja Vinku kiipeävät puuhun ahmimaan löytämiään omenoita. Metsän Pöllö ajaa heidät alas puusta, mutta samalla putoavat kaikki omenat. Suursyömäri ryntää paikalle ja ahnehtii suuhunsa koko saaliin. Joukossa on kuitenkin jättiläisomena, joka ei mahdu Suursyömärin kitaan, ja se jää Hinkun ja Vinkun leikkikaluksi. Ahneudellakin on rajansa."

Sunday, April 03, 2005

Hervannan kuuluisa

sinililjaAamulenkin alussa tuntui kuin ilkeä tonttu olisi yöllä paketoinut jalkani tiukasti jeesusteipillä ja tunkenut lenkkareihini lyijypohjalliset. Viisi ensimmäistä kilometriä ennen koipien vertymistä olivat niin tukkoiset, että harkitsin jo takaisin kääntymistä.

Syypääksi epäilen perjantaista pyörämatkaa Hervantaan. Suunnitelmissa oli tehdä leppoisa lepopäivän verryttelylenkki, mutta tulos oli jotain vallan muuta. Matka ei ollut pitkä, mutta fysiikan lait tekivät siitä hikisen ja tuskallisen.
- Taisit tehdä tuttavuutta Hervannan kuuluisan ylämäen kanssa, tuumasi siskoni, kun hoipuin läähättäen ja jalat täristen heidän eteiseensä.
- Olisit varoittanut, vikisin minä.

- - -

Mutta tänään peltojen yllä lauloi kiuru ja ihmiset olivat ryömineet talvipesistään pihatöihin. Muuan pappa oli kantanut jakkaran järvenrantaan ja istui jouten nauttimassa auringosta, joka paahtoi kuin kesällä.

Viinikanojan sorsatkin olivat kevätpuuhissaan nyhtäen laiskasti edellisvuotista heinää rantapenkereeltä. Osa linnuista torkkui auringon lämmössä levittäytyneinä pyöreiksi kuin limput. Urosten päät hohtivat spektroliitin sinivihreissä sävyissä, siipipeileissä välkkyi syvä koboltinsini.

Suomen linnut ovat kauniita. Eivät ne jää jälkeen eksoottisista serkuistaan.

Kaunis on myös eteläseinustalla kukkansa avanneiden idänsinililjojen (Scilla sibirica) väri. Niistä puuttuu jalostettujen puutarhakasvien huomiota huutava prameus, mutta minusta ne ovat kevään sipulikukista viehättävimpiä.

Saturday, April 02, 2005

Mapittajat ja kasaajat

Elämän pieniä iloja on avata verhot aamulla ja muistaa saman tien pesseensä edellisenä päivänä ikkunat.

Ikkunanpesun lisäksi pyyhin, imuroin, luuttusin, jynssäsin, tamppasin. Kiikutin tavaroita varastoon. Haravoin oven edestä vanhat lehdet ja edellisen asukkaan tupakantumpit pois. Lakaisin ja moppasin pienen käytävänpätkäni. Selätin koko vaivihkaa syntyneen kaaoksenalun.

Pölyä kertyy nurkkiin uskomattomaan tahtiin varsinkin nyt, kun kevättomu vääjäämättä tunkeutuu ulkoa ensimmäisen kerroksen kadunvieriasuntoon. Kaksi koiraa ja kohtalainen kirjamäärä eivät juuri asiaa auta. Samaten kaikkien elämisen toimintojen keskittyminen samaan, pieneen tilaan tuntuu innostavan villakoirat sikiämään holtittomasti.

Tänään pitäisi vielä mapittaa talven mittaan kertyneet paperit. Inhoan mapittamista. Luulen, että ihmiset voi jakaa kahteen alalajiin. On mapittajia ja kasaajia. Ensin mainitut nauttivat järjestämisestä ja rei'ittävät tunnollisesti jokaisen saapuneen asiapaperin saman tien asianmukaiseen kansioon (jossa eri osiot on aakkostettu ja vähintäänkin numeroitu).

Jälkimmäiset taas nimensä mukaisesti kokoavat kasoja eli läjiä. Kerran puolessa vuodessa kasat käydään kovan nurinan säestyksellä läpi ja sullotaan paperit pullisteleviin kansioihin, joiden sisältö voi paukahtaa levälleen hetkenä minä hyvänsä. Erityisesti kasaajia kiukuttaa mapittajien joutilaisuus ja omahyväinen ilme tilanteessa, jossa he haluaisivat tulla kohdelluiksi työn sankareina.

- - -

Eilen olin vähällä syyllistyä tahattomaan tappoon. Vessaa imuroidessani en ollut huomata kylpyhuonelukkiani, joka istui pahaa-aavistamattomana nurkkaan kutomassaan verkossa. Lukki on kaikkinensa sympaattinen otus, joka löytyy milloin mistäkin nurkasta tai ylittämässä itsevarman näköisenä lattiaa. Sokeritoukat tulevat ja menevät, mutta lukilla on persoonallisuus. En tiedä, millä se oikein elää. Niillä sokeritoukilla ehkä.

Kerran pelastin sen juuri ajoissa hukkumasta vessanpönttöön. Sen jälkeen olen pitänyt kannen visusti kiinni. Asuintovereistaan on pidettävä huolta.

Friday, April 01, 2005

Talvi varastoon

kääpäValoisat illat aurinkoisten päivien jälkeen maksavat pois vetisen talven velkoja. Tänään aion minäkin siivota talvenkuvatuksen jäljet nurkistani ja pakata vähälle käytölle jääneet pakkasvällyt kesäsäilöön. Sukset vein jo varastoon ja otin pyörän käyttöön.

Huhtikuun puuhia.

Eilen hämärän tultua lännessä huutelivat joutsenet. Ikkunani alta paljastui oikea kukkapenkki, josta nousee ainakin tulppaaneja ja idänsinililjoja. Lumen alta löytyi myös akileijan kuivuneita varsia ja somia lehtiruusukkeita, joita en tunnistanut.

Asunnon omistaja, inkeriläismummo, on kai ne tässä asuessaan istuttanut. Saan sittenkin käteni multaan.

- - -

Keskiaikainen pukuprojekti alkaa olla, ihme kyllä, voiton puolella ja hyvä niin, koska kurssikertoja on kolme jäljellä. Aluspuku on enää viimeistelyä vailla, päällyspukukin jo leikattu. Ylellisen pehmeä, morsingonsininen täysvillakangas löytyi pitkän haeskelun jälkeen joensuulaisesta, toimintansa lopettavasta kangaskaupasta 70 prosentin alehintaan. Uskoin melkein johdatukseen.

Seuraavaksi pitäisi hankkia villalangat ja koettaa kutoa oikeaoppinen pirtanauha puvun vyöksi. Ja miettiä, millä kolttuni muuten koristelisin. Ollapa nyt käytössä ruuvipenkki, veivi, metallilankaa ja lehtisaha, niin voisin iltapuhteena pyöritellä renkaita tai -spiraaleja päällyspukuun ommeltaviksi...