Thursday, March 31, 2005

Gaudeamus igitur

Eilinen pankkikäynti sai taas ikipohtimaan opiskelun ja työelämän syvintä olemusta. Kun huomaa kauhukseen häpeävänsä sinänsä päivänvaloa kestävän ammattinsa kertomista, on joko kertojan korvien välissä tai yhteiskunnassa jotain vialla.

(Tässä tapauksessa molemmissa, luulen.)

Mutta mitä tuleekaan meistä humanisteista, filosofeista ja muista mietiskelijöistä, joita pusertuu koulutusputkesta laumoittain suoraan kortistoon? Kun pärjätäkseen ankarassa kilpailussa valmistuneella pitäisi olla plakkarissaan hyvien arvosanojen ja monipuolisten opintojen lisäksi roimasti työkokemusta - myös taloushallinnosta ja projektinjohtamisesta - loistavasta kielitaidosta puhumattakaan. Osaamisensa ja persoonansa pitäisi osata tuotteistaa ja myydä markkinoilla supliikisti kuin helppoheikki sukkasäkin. Yrittäjähenkisyys palkitaan, mutta kaikista ei ole yrittäjiksi sen enempää kuin opettajiksikaan.

Niinpä yhä useampi ryhtyy joutessaan jatko-opiskelijaksi työnäkymien ollessa mitä ovat. Kun lähtee sutta pakoon... Sama ralli on nimittäin edessä apurahahakemuksia täytettäessä. Hakeminen on täysin työnhakuun verrattavissa olevaa kilparynnistystä, joka saa valvomaan yöt tuskaisia riittävyyslaskelmia tehden ja euron venyvyyttä testaillen. Osaa onnistaa, mutta mitä sitten? Lisensiaattina tai tohtorina - kapean erikoisalansa asiantuntijana - on vain entistä ylikoulutetumpi useimpiin tarjolla oleviin töihin.

No, ainahan joskus jollakin tärppää. Siksi syöttejä kannattaakin heitellä väsymättä joka suuntaan.

- - -

Ei ongelma ole yksinomaan yliopistojen. Monen tutun kanssa on tullut ihmeteltyä, onko todella tärkeintä saada nuoriso ripoteltua siististi opiskelupaikkoihin työllistymisen ollessa sivuseikka? Ilmeisesti on, päätellen joka puskaopistossa tarjottavista kuvataiteilijan, medianomin, kuvaajan, kirjoittajan ja tekstiilisuunnittelijan trendiopinnoista.

Onkohan kaikilla noilla innokkailla, mutta usein varsin keskinkertaisilla taiteilijanaluilla mitään käsitystä ulkomaailman karuudesta? Siitä, että kaikenlainen rahoitus ja työpaikat ovat kiven alla jopa Taideteollisesta korkeakoulusta valmistuneille? Itsensä toteuttamisen opiskelu voi toki olla kivaa ja antoisaa, eikä se varmasti tyystin hukkaan mene. Mutta monelle tapaamalleni AMK:sta valmistuneelle on ollut suuri pettymys, kun kauan odotetun valmistumisen jälkeen saa hetimiten ryhtyä miettimään, mitä seuraavaksi ryhtyisi opiskelemaan - tällä kertaa "oikeasti".

Eräs tuttava kertoi pienessä maalaisopistossa radioalaa opiskelleesta ystävästään, joka valmistumisensa jälkeen haki töitä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Tutkintotodistuksen hän saattoi toki esittää, mutta työnantajat eivät olleet moisesta oppilaitoksesta kuulleetkaan. Niinpä paperi ei juuri vakuuttanut, semminkään kun valinnanvaraa oli.

- - -

Ja toisaalta. Olisiko järkevää kouluttaa itsensä loppuelämäksi töihin, jotka eivät kiinnosta vähän vähää ja joihin ei välttämättä ole edes taipumuksia? Jos jonkun mieli on aina palanut tutkimaan japanilaista kabukiteatteria, tulisiko hänen kouluttautua levyseppähitsariksi silkan työpaikan toivossa? Eikö siinä vain pedattaisi tulevaisuuden loppuunpalamisia, keski-iän kriisejä, huonoa työn jälkeä, perhetragedioita ja yleistä tyytymättömyyttä?

Enkä usko, että eläkevirka itsessään tuo onnen. Jos tietää, mitä haluaa tehdä ja missä on hyvä, siihen pitää uskoa, vaikka taloudellisesti tilanne voisi olla vakaampikin. Ehkä epävarmuuteen pitää vain oppia suhtautumaan oikein ja olla luovuttamatta, vaikka tie tuntuisi nousevan pystyyn joka puolella. Kaikkea ei voi saada.

Tai sitten on vaihdettava suuntaa. Eräs jatko-opiskelijatuttuni väsyi tuloksettomaan apuraharumbaan ja lähti poliisikouluun. Pari muuta on hakeutumassa kirjastoalalle kaivatessaan "oikeita töitä" ja vakautta elämäänsä.

Minä rimpuilen vielä. Ainakin jonkin aikaa. Ja lopetan jäkätyksen ja itseni toistelun nyt.

Wednesday, March 30, 2005

Milloin luulisit

Kävin kevätretkellä pankissa setvimässä opintolaina-asioita. Paljoa ei lainaa onneksi ole kertynyt, mutta hiukan kuitenkin. Kysymysmerkin aiheuttaa se, että minulla on kaksi erillistä lainaa, joita molempia pitäisi maksaa pois. Tällä hetkellä maksan uhkaavasti hupenevista apurahoistani vain yhtä sekä molempien korkoja.

Paperiin piti kuitenkin saada toisen lainan maksamisen arvioitu aloituspäivä.
- Se riippuu ihan työtilanteestani, huokasin ja virittelin naamalleni asiaankuuluvan surkeaa ilmettä.
- No, milloin luulisit tilanteesi muuttuvan, kysyi pankkivirkailija ystävällisesti.

Hah!

Papereita naputellessaan virkailija kysäisi ohimennen, millä alalla olen. Vastattuani hän päästi huvittuneen hirnahduksen ja kysyi, olenko ajatellut opettajan hommia. Sijaisistahan on aina kysyntää.

En ole. Ties kuinka monennen kerran selitin, että ensinnäkään en ole suorittanut aineenopettajan pätevöittämisopintoja. Toisekseen, olisin kyllä hakenut niihin, jos olisin halunnut opettajaksi. Kolmanneksi, vaikka olisin hakenut, ei ole sanottua, että olisin päässyt soveltuvuustesteistä läpi.

Jokaisesta akateemisen tutkinnon suorittaneesta ei ole teini-ikäisten opettajaksi. Tämä tiedoksi myös työvoimaneuvojille. Minusta ei olisi. Olen kansankynttilöiden täplittämästä sukupuusta hyvin kauas pudonnut omena. Sitä paitsi on opettajan työn vähättelyä olettaa, että siihen pystyisi kuka tahansa. Seurattuani sivusta äitini hienoa elämäntyötä luokanopettajana olen vakuuttunut, että lasten ja nuorten opettaminen jos mikä vaatii synnynnäisiä lahjoja ja sopivan persoonan. Ei se ole mikään vasemmalla kädellä sinne päin tehtävä homma.

Olen valmis melkein mihin kunniallisiin töihin tahansa itseni elättääkseni. Noin periaatteessa. Mutta älkää hyvät ihmiset tulko jatkuvasti tuputtamaan minulle opettajansijaisuuksien hakemista. Niihin riittää kyllä päteviä hakijoitakin pilvin pimein, mikäli lukuisia aineenopettajatuttuja on uskominen.

Kiitos.

P.S. Samainen kiltti pankintäti muistutti, että ongelma ei ole yksin minun. Yhteiskunta - mukaan lukien pankkien lainajärjestelmät - kun on rakennettu oletukselle, että ihmisillä on vakituinen työpaikka. Ja nykyäänhän sellainen alkaa olla harvinaisuus.
- Eikä vakituinen työkään mitään takaa, kun irtisanomisia on niin paljon. Joskus tuntuu, että pätkätyöläinen on jopa paremmassa asemassa - hänellä on töitä edes tiettyyn päivämäärään asti, hän kärjisti.

(ja yhä vain yleisönosastoissa kehdataan ihmetellä, kun opiskelijat ovat niin nihkeitä nostamaan opintolainaa elämiseen, vaan menevät, kurjat, ennemmin opintoja hidastaviin töihin...)

Ääniraitaa

Tämä on taas näitä kiertolaisia, joiden alkuperästä ei ole hajuakaan. Muutenkin olen tapojeni mukaisesti niin myöhäjunassa liikkeellä, etten edes muista, missä kaikkialla listoja olen nähnyt. Marjutilla ainakin, ja Kiltillä ihmisellä.

Paremmuusjärjestystä ei ole. Mukana on sekä kestosuosikkeja että viime aikoina taustalla soineita - ja moni helmi putosi arvonnassa pois.

Vol. I

1. YUP: Paha vaatturi
2. Queen: I'm Going Slightly Mad
3. CMX: Arkangel
4. Kate Bush: Wuthering Heights
5. Revolver: Pocemu?
6. Ramones: Do You Remember Rock'n'Roll Radio?
7. Hassisen Kone: Tällä tiellä
8. Akvarium: Goluboj Ogonjok
9. Andrea Bocelli: Con Te Partiró
10. Hector: Mandoliinimies

Vol. II

11. Blondie: Denis
12. Kumikameli: Tuhkavuoren huipulla
13. Myllärit: Saaren synty
14. Andy Montanez: Amame Otra Vez
15. Edith Piaf: Mon Dieu
16. Enya: Anywhere Is
17. Folkswagen: Murmansk
18. Maija Vilkkumaa: Hiuksissa hiekkaa
18. Pogues: Hell's Ditch
19. Värttinä: Outona omilla mailla
20. Leevi and the Leavings: Teuvo, maanteiden kuningas

Tuesday, March 29, 2005

Ne tulevat taas

Kaipailemani keväthulluus on palannut pölyävistä kaduista ja kahdeksasta kuraisesta koirankäpälästä huolimatta. Olo on hetkittäin euforisen hilpeä ja optimistinen, kuten tähän vuodenaikaan pitääkin.

Osansa mielialan kohoamiseen lienee muutaman päivän rauhoittumisella ja sillä, että lintujen kevätmuutto on pikku hiljaa alkamassa. Tänään asuintaloni edessä pyöri hieman epätietoisen näköinen kottarainen. Teki mieli mennä kysymään, voinko jotenkin auttaa. En olisi ihmetellyt yhtään, jos se olisi silmäillyt pientä karttaa lasit nokalla.

Jotkut ovat ehtineet pesänrakennuspuuhiin asti. Seurailin aamulenkillä varista, joka kokoili toimessaan heinää ja risunpätkiä. Nokka oli jo täynnä, mutta vielä tuo, ja sitten vielä yksi... Harakka puolestaan lensi vaikean näköisesti ylitseni nokassaan huonosti tasapainotettu oksa. Piti pysähtyä jännittämään, putoaako löytö vai ei.

Ei pudonnut.

Puhua heille lakkaamatta

omakuvaSuomenruotsalainen kirjailija ja taiteilija Henrik Tikkanen sanoi kaikessa ärsyttävyydessään ja sovinistisuudessaankin sattuvan rehellisesti asiasta jos toisestakin. Voihan kaikenlaisen "julkaisemisen" yleviä päämääriä luetella katse korkeuksiin suunnattuna, mutta...

"Minuun oli jo tarttunut aidon sanomalehtimiehen pahe nauttia mitattomasti nähdessään omia tuotteitaan julkaistavan. Ensi hetkestä alkaen rakastuin nukkaisen haperoon sanomalehtipaperiin, joka muistutti puupiirrosten japaninpaperia. Tärkeää ei minulle ollut, leikkasivatko ihmiset piirustukseni lehdestä ja ripustivat ne seinälleen, tärkeää oli, että he halusivat nähdä seuraavan piirustukseni lehtensä seuraavassa numerossa. Minulla oli into puhua heille lakkaamatta, elää ja kasvaa heidän silmiensä edessä. Olin selvästi ekshibitionisti, näytteillepanija, halusin olla näytteillä jatkuvasti."
(kirjassa Majavatie 11, 1976)

Monday, March 28, 2005

Rajankäyntiä

hankiainenOlen viime vuosina kovasti harmitellut, kun murrosikä jäi aikanaan väliin. Älkää kysykö, miksi jäi. Kai se vain unohtui. Sitä oli niin tottunut olemaan se kiltti ja kiukuttelematon lapsi, joka luotaa muiden mielialoja unohtaen opetella, miltä omakohtainen suuttuminen ja puolensa pitäminen tuntuu.

Harmitellut asiaa olen siksi, että nyt aikuisena rajankäynti on kahta vaikeampaa. Niin suhteessa omiin vanhempiin kuin muihinkin ihmisiin. Minkä verran minun tekemisiini saavat muut puuttua? Keiden hyväksyntää tarvitsen ja missä asioissa? Putoaako taivas niskaan, jos en anna muiden kävellä itseni ja mielipiteideni ylitse? Nieleekö minut maa, jos en aina olekaan lempeän ystävällinen ja loputtoman joustava? Katoavatko ihmiset ympäriltäni, jos en kannakaan seurassa viihdytysvastuuta ja pakonomaisesti yritä täyttää hiljaisia hetkiä? Tuotanko muille pettymyksen, jos näytän tarvittaessa myös vähemmän paraatikelpoiset piirteeni?

Huomaan itsessäni merkkejä siitä, että kiltteyden mitta on tulossa vähitellen täyteen. Parempi toki se, kuin odottaa sairastuvansa kroonisesti nieltyään kaiken kiukkunsa vuosikaudet sisäänpäin. Mutta kysymys kuuluukin, miten suhtautuisin ajoittain hankalaan, itsepäiseen ja äkäiseenkin itseeni? Huomaan tekeväni ylilyöntejä ja väärintulkintoja; varjelen vastalöydettyjä reviirinrajojani kuin vahtikoira näyttäen hampaitani ja muristen heti, kun joku näyttää ylenkatsovan niitä.

Ja vanhat mallit istuvat lujassa. Muiden seurassa ilmaistu oma tahto saa aikaan kiristelevän syyllisyydentunteen, huolen toisten mielen pahoittamisesta ja pelon "epäkohteliaisuudesta". Ulos karanneet kielteiset tunteet, säännöstellytkin, kääntyvät helposti bumerangina takaisin tuttuun kohteeseensa.

Ja soitan hetimiten perään pyydellen anteeksi.

Yksi hyvä syy teiniangstailla ajallaan on myös se, että viidentoista ikävuoden molemmin puolin ihminen on luonnostaan mustavalkoinen ja melkoisen itsekeskeinen. Silloin on helpompaa repiä itsensä irti vanhempien vaikutusvallasta; nämä voi yksiselitteisesti leimata mistään mitään tajuamattomiksi tyranneiksi, paukutella ovia ja sääliä itseään väärinymmärrettynä marttyyrina. Elämänkokemuksen myötä ihmisiä taustoineen - myös ikääntyviä vanhempiaan - alkaa ymmärtää paremmin, eikä etäisyys muiden ajatuksiin ja arvoihin olekaan enää niin helposti otettavissa. Tunteen rinnalle on tullut järki - onneksi ja epäonneksi. Samaten syyllisyyden, hylätyksi tulemisen ja kiittämättömyyden pelkojen versot ovat ehtineet kasvattaa sitkeät juurensa syvälle mielen uumeniin.

Pirullista. Tältäköhän Jekyll-Hydestä tuntui? Olisi niin paljon helpompaa päättää olla epäsosiaalinen erakko; silloin ei tarvitsisi edes koettaa pitää kurissa sisäistä hirviötään (joka tuskin muiden mielestä on lähimainkaan yhtä kartettava ja kamala kuin minusta).

Sunday, March 27, 2005

Tarpeeseen

koiranelämääkoiranelämääkoiranelämääkoiranelämää
Paginat täten palaavat pääsiäistauolta, joka oli kaikkinensa sitä, mitä tässä huushollissa tarvittiinkin. Nelijalkaiset pääsivät riehumaan vapaana ja kaksijalkainen rauhoittumaan ulkoilun, kirjojen, laajakaistattomuuden ja autuaallisen velvollisuudettomuuden parissa.

Mökki nukkui vielä talviunta lumen keskellä, vain tiaisten kevätäänet säestivät kirkkaita pakkasaamuja. Heti auringon noustua rapea hanki kantoi hyvin hiihtäjää pehmeten päivän mittaan raskaaksi ja sohjoiseksi. Välillä taivaalta ripeksi jo vettä, ei enää räntää tai lunta. Ilmassa tuntui aavistus heräävän maan ja märkien havujen tuoksusta.

Tähtikirkkaita, hiljaisia öitä valaisi täysikuu barokkipilvineen. Maalla asumisen hyvät puolet muistuivat taas elävinä mieleen.

- - -

Muutaman päivän aikana hanget olivat haihtuneet Hämeestä lähes tyystin. Ikkunani alta - ohikulkijan hylkäämän kaljapullon vierestä - näkyi nousevan sinnikkäitä sipulikasvin piippoja, joiden lajista ei vielä saa selvää. Kevät yllätti kotiinpalaajan.

Tuesday, March 22, 2005

Lähiruokaa

nekalaTakanapäin on muutama suurempi kirjoitusurakka, joten lienee hyvä aika suoda itselleen hiukan lomaa kaupungista, pakata mukaan sukset, koirat ja kamera ja suunnata muutamaksi päiväksi susirajalle hankien keskelle.

On mukavaa päästä hetkeksi kauas arkiaamujen autonäänistä kuuntelemaan yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Väistyvä talvi saa vähän jatkoaikaa.

Mielessä kangastelee myös vanhempien pääsiäispöytä, joka saanee allekirjoittaneen ryömimään sunnuntaina kolostaan ihmisten ilmoille. Puoliksi ortodoksisessa kodissa kasvaneelle pääsiäinen on aina ollut lähes joulun veroinen juhla. Lapsena kohokohtana oli suklaamunien etsiminen, nyt aikuisena kulinaariset mieltymykset ovat hieman laajentuneet. Luomulammas minttukastikkeella, rahkapiirakka ja pasha tuovat kielelle kevään.

Lampaasta puheenollen. Viime pääsiäisenä pöydässämme toteutui jonkinlainen poetic justice. Silloisen asuinpaikkani naapuriin oli nimittäin edelliskesänä tullut hoidettavaksi orpo karitsa. Eikä siinä mitään. Mutta karitsa sattui olemaan pässi. Ja se kasvoi. Ja pässiytyi. Ei aikaakaan, kun suloisesta pikku-Simosta oli tullut koulutien kauhu. Se oleili yleensä irrallaan tienposkessa kuin kerberos uhkaillen ohikulkijoita. Voimainsa tuntoon sen saivat varsinkin pikkulapset ja koirat. Toinen koiristani sai kerran uhoajalta pahanlaisen tällin ja olisi saanut lisääkin, jos en olisi mennyt väliin ja ajanut sankaria tiehensä.

Pässipojan kohtaloksi oli alun perinkin kaavailtu pääsiäispöytää. Yllätyin silti melkoisesti, kun kyläkaupalta luomulammasta kysellessäni tuttu kauppias kertoi pakastimessa köllöttävän kenenpä muun kuin Simo-vainaan, josta heltisi parin viulun verran myös myyntiin.

Mikäpä siinä. Simohan oli elänyt antoisan ja virikkeellisen nuoruuden. Uroshormoneita tihkuvan, yksinäisen pässin elo olisi kuitenkin pian käynyt turhauttavaksi, joten ehkä minttukastike ei ollut sille kurjin mahdollinen kohtalo.

Entinen naapuri maistui oikein hyvältä. Myös koiristani.

Monday, March 21, 2005

Vavahduttava kokemus

Horteisen iltapäivän päätteeksi satuin katsomaan peiliin ja ratkesin vilpittömän riemukkaaseen nauruun. Että voi ihminen näyttää kissannuolemalta kaksien flunssantorjuntanokosten jälkeen.

On mukavaa olla huumorin suhteen omavarainen. Aina silloin tällöin.

- - -

Pää auki mainitsi inhoavansa vinkata-sanaa.

Minullakin on inhosanoja. Kernaasti, rieha, paituli. Hulvaton, rouskuttaa. Enkä taatusti tahdo katsoa elokuvaa tai lukea kirjaa, jota mainostetaan vavahduttavaksi. En halua, että minua vavahdutetaan. Onko vavahdus toistuva ilmiö, vai tapahtuuko se vain kerran elokuvan aikana? Miltä vavahtuva ihminen näyttää?

Missähän kuumemittarini on?

Ylpeys ja lankeemus

Taas kerran se nähtiin, minkä edellä mikäkin käy. Olen viime vuosina onnekseni sairastellut melko vähän ja ehtinyt kehua mystisesti parantunutta vastustuskykyäni lähimmäiselle jos toisellekin. Tänäkin talvena olen kulkenut pystyin päin ja vuotamattomin nenin niiskuttavien lajitoverien keskellä aina vain vakuuttuneempana siitä, että minuun eivät pöpöt pysty. Antaa tulla, härifrån tvättas!

No, tässäpä ollaan kurkkukipuisena ja nöyrtyneenä, nuha tekee tuloaan hiljakseen mutta väistämättä. Onneksi tänään ei tarvitse lähteä liikkeelle koirien ulkoilutusta lukuunottamatta, voi kupsehtia hiljakseen kotosalla kirjoitushommia tehden.

- - -

Kirjastossa olisi kyllä tehnyt mieli käydä. Luettava alkaa olla vähissä, semminkin, jos tässä asiakseen päätyy sairastamaan.

Niin merkilliseltä kuin se saattaa kuulostaakin, olen aina kaupungissa asuessani kaivannut maalaispitäjien pieniä kirjastoja. Uudet kirjat saa niissä jonottamatta käsiinsä uutuushyllystä, josta mukaan tarttuu joka kerralla sellaistakin, jota ei ole tiennyt edes etsivänsä. Tutut kirjat - ne vanhat luottoystävät - taas löytyvät samoilta paikoilta.

Suurten maakuntakirjastojen labyrinteissa en osaa suunnistaa. Niissä on liikaa tilaa, liikaa hyllyjä, liikaa kirjoja, jotka kilpailevat huomiostani. Mukana pitäisi olla tarkasti laadittu kauppalista samaan tapaan kuin hypersupermarketissa, jossa ylenpalttinen määrä pakasteita, puolivalmisteita, leikkeleitä ja oudonnimisiä kasviksia hyökyy päälle tyrmäävän leiväntuoksun siivittämänä.

Kumpaankaan ei pidä mennä nälkäisenä ja tietämättä, mitä hakee.

Sunday, March 20, 2005

Ei enää alle

Alle kolmekymppisyys jäi allekirjoittaneen osalta historiaan eilen. Naama näytti tänä aamuna osapuilleen samalta kuin ennenkin, joskin keskimääräistä ränsistyneemmältä. Olotilan varovainen arviointi hervantalaiselta sohvalta heräillessä osoitti flunssanpoikasen saaneen seurakseen lievän dagen efterin, mutta onneksi vain lievän. Ja mitäpä ei olisi parantanut aamukahvin höysteenä nautittu Bride of the Monster, yksi elokuvataiteen kirkkaimmista helmistä.

Eilinen piti sisällään nopeasti kerrattuna ainakin laskettelua (edellisestä kerrasta olikin kulunut viitisen vuotta), mukavaa seuraa, kinuskikakun kuorruttamista, siskon tekemiä zakuskoja, kanssapäivänsankarilangon paistamia blinejä asiaankuuluvine mäti- ja smetanalisukkeineen, liikasyömistä, hieman thaimaalaista rommiksi väitettyä ainetta, tilkan calvadosta menneelle, Rammsteinia, säkkipillejä sekä Woodstock-tallenteen hiljalleen hyytyvää tuijottamista joskus kahden aikaan yöllä.

Pidot olivat kuulemma jatkuneet Doors-elokuvan merkeissä aamuviiteen.

Saturday, March 19, 2005

Kaninraatoja ja kestovaippoja

Eilen Aamulehdessä oli ikävä paikallisuutinen: kolme kania oli löytynyt jäätyneenä keskeltä metsää, ränsistyneen vajan vierestä. Merkeistä päätellen niitä oli pidetty vajassa ja käyty hoitamassakin siellä, mutta joko nälkä tai pakkanen olivat lopulta tappaneet eläimet. Joku oli nostanut kaninraadot vajasta ulos, josta leikkimässä olleet lapset ne löysivät.

Surullisen usein lehdistä saa lukea tapauksista, joissa ihminen on tavalla tai toisella laiminlyönyt vastuunsa hänestä riippuvaisten olentojen hyvinvoinnista. Hyviä selityksiähän aina löytyy jopa tietoiselle kiduttamiselle saati passiiviselle hoitamatta jättämiselle, jos tekemisiään tai tekemättä jättämisiään joutuu perustelemaan raastuvassa.

Kanitapausta tuskin saadaan koskaan selvitettyä. Suomessa tapahtuu kuitenkin aivan liikaa eläinsuojelurikkomuksia, joiden oikeudelliset seuraamukset ovat reilusti omaisuusrikosten alapuolella. Myös eläintenpitokiellot ovat usein nimellisiä ja lyhytaikaisia. Oikeustajuni mukaan se on huutava vääryys.

Välillä asiaa ihmetellessäni mielessä on käynyt, josko eläinsuojelurikosten vähättely johtuisi osaltaan siitä, että ankarampi suhtautuminen saattaisi koko yhteiskunnan ikävään tilanteeseen. Tosiasiahan on, että tuotantoeläimiä usein pidetään olosuhteissa, jotka eivät kestäisi kriittistä tarkastelua. Eläinten kärsimystä ei kannata liikaa tapetille nostaa, koska silloin jouduttaisiin avaamaan silmät myös sille, mistä, miten ja keiden hyvinvoinnin kustannuksella ruoka pöytäämme tulee.

En itse ole kasvissyöjä saati vegaani. En lue itseäni eläinoikeusaktivistiksi, vaikka yritänkin aina tehdä niin kutsuttuja eettisiä valintoja. Mutta minusta yhdelläkään ihmisellä ei oman ihmisyytensä nimissä olisi varaa jättää ajattelematta asiaa.

(Joskus tuntuu, että eläinoikeusasiassakin on jakaannuttu turhan jyrkästi kahteen leiriin. Ne, jotka eivät itse käytä eläinperäisiä tuotteita, pitävät usein eläinten hyvinvoinnin puolesta puhuvia lihansyöjiä tekopyhinä. Omia, "oikeita" valintoja alleviivataan osoitellen sormella muiden syntejä. Silloin kuitenkin syntyy tilanne, jossa eläinten oikeudet katsotaan pienen aktivistipiirin vouhkaamiseksi. Sillä ei nähdä olevan mitään tekemistä todellisuuden kanssa, jossa eläimet syövät toisia eläimiä - ja silmien sulkeminen on helpompaa.)

- - -

Hyviä uutisia löytyi puolestaan pari viikkoa sitten Kelan sanomista. Jätehuoltotahot ovat julkaisseet tietopaketin nimeltään "Opas uuteen vaippakulttuuriin". Jos oikein muistan, kestovaippojen käyttöä käsittelevä opas on tarkoitus liittää kaikkiin äitiyspakkauksiin. Uutisessa muistutettiin, että kertakäyttövaipoista on tullut yksi suurimmista jäteongelmista. Vaippavuoret kun eivät maadu, vaan mätänevät satojen vuosien kuluessa anaerobisesti tuottaen samalla metaania ilmakehään.

Siinä ei paljoa lohduta edes sitruunantuoksuinen vaipparoskis, joka toki hoitelee ongelman sujuvasti aistien ulottumattomiin. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Minusta jätehuollon tempauksessa on hienoa se, että siinä puhutaan nimenomaan uudesta vaippakulttuurista. Ei siis mistään vihreiden hippien marginaalitouhuilusta tai pyykkilauta-ajan jäänteestä. Tämäkin asia kun on kaikkien yhteinen ja koituu viime kädessä vaipankäyttäjien itsensä eduksi.

Tiedän, helppoa se on lapsettoman paasata. Mutta aikoinaan kestovaipoilla kuivitettuna voin sanoa, että ihmisestä kasvaa jotakuinkin kunnollinen ilman muovisia muumivaippojakin. Ja kolmenkymmenen vuoden takaisen vaippavastaavan mukaan kestovaippojen käyttö ei vaatinut yli-inhimillisiä ponnistuksia tai suuria uhrauksia vanhemmiltakaan.

Friday, March 18, 2005

Kauppaa hallissa

Tampereen kauppahalli on mukava paikka, kuten kauppahallit yleensäkin. Se on täynnä herkullisia tuoksuja, veden kielelle nostattavia myyntitiskejä ja varsinkin lounasaikaan tampereenkiälistä puheenpulinaa. Sen lukuisissa ruokapaikoissa hörpitään soppaa, noukitaan sushia tai syödään reilusti mustaamakkaraa. Kahviloissa laitetaan maailmaa järjestykseen kahvikupin äärellä.

Herkkuhetken ja samalla päivän naurut tarjosi leivosvitriinin munaton Napoleon.

Thursday, March 17, 2005

Siunattu hulluus

osmankaamiYleensä se on jo iskenyt tähän aikaan, tuo jokavuotinen keväthulluus. Läpitunkeva valo ja elämisen vipinä, joka saa hetken aikaa näkemään kaiken uutena ja kirkkaana. Henkinen matonpesu. Mielen vuodevaatteiden tuulettaminen.

Tänä vuonna huomaan ikkunalasieni - siis oikeiden ikkunoiden - olevan samean pölyiset. Pitäisi pestä. Vanhassa talvikengässä on reikä, josta märällä kadulla livahtaa vettä sisään. Pitäisi käydä suutarissa. Valo käy silmiin, mutta onneksi on sälekaihtimet.

En jaksa riehaantua, en innostua, tarkkailen kevättä varovasti sivusilmällä tohtimatta mukaan.

Oikeastaan jo muutaman vuoden se on mennyt tähän suuntaan. Keväätkin ovat saaneet vuosien myötä painolastia, kuvia, joita ei olisi väliksi muistaa. Maaliskuun puhtaus on vähitellen kadonnut - mutta mistä löytyisi edes kerran vuodessa, edes hetkittäin se silmitön, järjetön, perusteeton elämisen ilo ja pelkän olemisen aikaansaama huimaus?

Silkkaa ahneutta. Aivan kuin ei riittäisi se, ettei ole paha olo. Pitäisi olla hyvä. Ja onkin. Enimmäkseen. Mutta.

Vai - mieleen juolahtaa kaamea ajatus - onko kevääntulon muuttuminen pölyiseksi ikkunalasiksi jälleen silkkaa aikuistumista? Ei kai? Eihän? Missä on hätäjarru? Missä on se pieni vasara, jolla hätätilanteessa rikotaan ikkuna? Pysäyttäkää!

"Tyttö tahtoo lentää
antakaa jo sille siivet
tyttö tahtoo lentää
rukoilkaamme valmistajaamme
tyttö tahtoo lentää
lääkitään se lintuseksi
illoin
onko parempi luovuttaa
onko parempi unohtaa
ettemme koskaan saa
lapsena leikkiä?"

- Ismo Alanko: Liikaa

Oppia kestävään arkeen

mahnalaKöröttelin aamupäivällä pyryn läpi juttukeikalle Hämeenkyröön, tarkemmin sanottuna tutustumaan Mahnalan ympäristökouluun. Olen aina ollut heikkona kyläkouluihin, vaikka omat hankaluutensa niilläkin toki on. Uskon kuitenkin, että ala-asteikäisille kotoisa ja turvallinen kouluympäristö on sata kertaa tärkeämpi kuin valinnaisaineiden määrä tai omanikäisten luokka yhdysluokkien sijasta. Siksipä jokainen uutinen lakkautettavasta kyläkoulusta surettaa, etenkin jos kylällä olisi riittänyt oppilaita tuleviksikin vuosiksi.

On vaikeaa uskoa, että opetuksen laatu paranisi taajamakoulujen oppilasmäärien kasvaessa niin, että luokkahuoneet nitisevät liitoksissaan. Puhumattakaan siitä, että lakkauttamisesta saadut säästöt saattavat jäädä melko vähiin koululaajennusten, kuljetuskustannusten ja erityisopettajan virkojen myötä.

Pienissä kouluissa voi myös tehdä muita kuin massaratkaisuja. Niinpä esimerkiksi Mahnalan koulun pääajatuksena on tuoda ympäristötietoisuus luontevaksi osaksi arkipäivää. Ekoasioilla ei vouhoteta, vaan ne näkyvät pienissä asioissa, kuten jokaisen oppilaan omana käsipyyhkeenä sekä lähi- ja luomuruokana. Koululla on puutarha, jota hoidetaan yhdessä. Lähiseudun luontoon ja kulttuurimaisemaan tutustutaan ahkerasti juuria ja paikallishistoriaa painottaen.

Noin sadan oppilaan Mahnalan ei haluta olevan mikään idyllinen kuriositeetti, vaan antavan esimerkkiä luonto- ja ympäristöasioiden soveltamisesta normaaliin opetussuunnitelmaan (itse asiassa sitä edellyttäisi lainsäädäntökin). Samaa voi tehdä kaupunkikoulussa, vaikka kasvimaa puuttuukin.

Tärkeää on myös se, ettei oppilaille tuputeta valmiiksi pureskeltuja viheraatteita. Pikemminkin tavoitteena on tarjota kestäviä ajattelutapoja kertakäyttökulttuurin vaihtoehdoksi - paineet yltiöpäiseen kuluttamiseen kun ovat lapsillakin aina vain kovempia, eikä omien valintojen pitkäkestoisia vaikutuksia juuri kannusteta miettimään.

Tällaisia kouluja soisi löytyvän tulevaisuudessa yhä enemmän. Myös kaupungeista.

Wednesday, March 16, 2005

Lusikka monessa sopassa

Mistä johtunee, että viime aikoina kirjoitukseni ovat olleet tavallista ruokakeskeisempiä? On aikoja, jolloin ei juuri tule miettineeksi, millä itsensä tankkaa, välillä hellan ja maustehyllyn ääressä vierähtää useampikin tovi.

Ehkä näin keväällä vain kiinnittää tavallista enemmän huomiota kaikkeen ympärillään olevaan. Myös siihen, mitä syö.

Kuten arvelin, Valamon tarjoilut olivat taas vertaansa vailla. Ilmeisesti herkuista tarttui hiven inspiraatiota myös mukaan, koska tänään kotikeittiössä kohdalle osui yksi harvinaisista napakympeistä. Parhaitenhan ruoanlaitossa onnistuu yleensä silloin, kun siihen ryhtyy hieman hajamielisesti muiden puuhien lomassa asenteella "otetaan mitä on". Etenkin keitot ovat kiitollisia improvisoitavia, koska niihin voi tehdä erilaisia korjaavia toimenpiteitä lähes loputtomiin.

Esimerkiksi näin. Tyhjänlaisesta jääkaapista löytyi neljä naattia kasvattavaa punajuurta, jotka näyttivät perin juurin kyllästyneiltä vihanneslokeroon. Niinpä raastoin ne, samoin kuin kaksi kärsivän näköistä porkkanaa. Lisäksi silppusin sipulin. Nämä kippasin kattilaan tomaattimurskapurkillisen seuraksi. Koska viritys selvästi kaipasi lisää juoksevuutta, kaadoin sekaan puolisen litraa vettä kasvisliemikuution kera.

Kiehautin riemunkirjavan sotkun ja jätin sen hautumaan noin puoleksi tunniksi. Sillä aikaa muistin kaivaa pakastimesta erän keitettyjä kidneypapuja, jotka heitin kasvisten kaveriksi. Kun olin lisännyt pehmennykseksi vajaan purkillisen kevyttä (5%) creme fraichea, soppa näytti jo turhankin juoksevalta. Kaapista löytyi onneksi monikäyttöistä soijarouhetta, jota laitoin pari kourallista suurusteeksi. Maustoin vielä keiton yrttisuolalla, oreganolla ja ripauksella lipstikkaa - ja voilá. Lopputulos oli punaista kuin pohjoiskorealainen radioasema, mutta käsittämättömän herkullista, vaikka omia tekemisiään ei pitäisikään kehua retostaa.

Vaan arvatkaapa, mitä tapahtuisi, jos yrittäisin valmistaa samaa evästä muille tarjottavaksi? Etenkin, jos mainostaisin sitä etukäteen?

- - -

Kun jostain harrastuksesta oikein pitää, on valmis keksimään luovia ratkaisuja päästäkseen sen pariin. Niinpä pidin eilisen symposiumpuheenvuoroni salsakamppeet tavallisten vaatteiden alla, koska sen jälkeen piti ehtiä junaan, joka oli puolestaan perillä vain kymmenen minuuttia ennen tanssituntien alkua. Olo ei silti ollut yhtään kinky ("jospa tietäisitte, mitä minulla on päällä"). Perin arkiset tanssihousut ja toppi tuskin aiheuttavat värinöitä kenessäkään.

Mutta kyllä se itseä hiukan nauratti. Monenlaista asiaa sitä onnistuukin samaan päivään ahtamaan. Ennen junamatkaa ehdin vielä juomaan kahvit ja vaihtamaan kuulumiset kyytinaiseksi lupautuneen ystävän kanssa.

Kerrospukeutuminen osui kuin osuikin tarpeeseen: kolmituntinen salsasessio toimi hyvänä nollauksena tiiviin ja monikielisen ohjelman jälkeen. Illalla ei tarvinnut pyöritellä niin sanottuja ammattiasioita mielessään unta odotellen.

Tuesday, March 15, 2005

Suomi-Finland

Kukahan ostaa niitä sekalaisia tuliaistavaroita, joita myydään rautatie- ja linja-autoasemilla kautta Suomen? Puolen tunnin odottelu Varkauden apaattisella rautatieasemalla sai ihmettelemään, minne päätyvät muoviin pakatut lastenlelut made in Hong Kong, kirkasväriset Varkaus-viirit, imelyydessään irvokas posliinikissa sekä kukkamaljakko, jonka kyljessä on Suomen kartta ja teksti Suomi-Finland. Eivätkö ne juorua silkalla olemuksellaan olevansa peräisin asemalta, jossa niiden ostaja (jostain syystä kuvittelen hänet keski-ikäiseksi tai vanhemmaksi) on tajunnut kauhukseen olevansa menossa kyläpaikkaan ilman tuliaista?

- Voi että... Ei meille mitään olisi tarvinnut!
- No eihän sitä nyt tyhjin käsin...

No niin. Tokitoki. Ajatushan on tärkein.

Sunday, March 13, 2005

Luostarin maalliset ilot

Niinpä vain tie toi taas kerran susirajalle, villiin mutta niin kovin kotoisaan itään. Farkkuja ei kuitenkaan vaihdeta verkkarihousuun eikä varsinkaan juoda kaljaa. Matka jatkuu nimittäin huomenissa Uuteen Valamoon Heinävedelle, jossa kansainvälinen tutkijameetinkimme pidetään. Paikkakunnalla asuva ystävä lupasi kyydin junalle tiistaina, joten paluu hämäläisten heimon keskuuteen on niin ikään mahdollisuuksien rajoissa.

Odotan seminaaria innolla ennen muuta siksi, että Valamossa saa syntisen herkullista ruokaa, niin paradoksaaliselta kuin se ehkä luostarin tapauksessa kuulostaakin. Varsinkin kalaruoat kirvoittavat kielen laulamaan suloäänin maallisten ilojen ylistystä. Käykää ihmeessä luostarin trapesassa syömässä lounasta, jos ohi satutte kulkemaan.

Saturday, March 12, 2005

Varokaa vihaista humanistia

seamonsterJoinakin aamuina sitä tietää heti herätessään olevansa huonolla tuulella. Silloin haluaisi vain pakkautua takaisin täkin ja painavan, romanialaisen villapeiton alle, vetää villasukat tiukemmin jalkoihinsa ja palata asiaan joskus viikon päästä. Sellaisina aamuina tietää jo valmiiksi, että jokainen kivenmukura on asettautunut asemiin ollakseen juuri minun varpaani tiellä ja kaapinovet tulevat avautumaan silkkaa pahuuttaan niin, että kolautan pääni niiden kulmiin.

Allekirjoittaneella tuollaista epämääräistä ärtymystä nostattavat paitsi erinäiset kestohuolenaiheet, myös arkipäivän tilanteet, joissa pitäisi tehdä selkeitä päätöksiä. Sellainen on esimerkiksi tämä: maanantaina minun pitäisi olla toisella puolella Suomea pohtimassa pyhimyskulttien pohjoista ulottuvuutta, enkä vieläkään osaa päättää, uskallanko lähteä seikkailemaan autonrohjolla vai järjestänkö itseni paikalle muulla tavoin. Autoilussa olisi se hyvä puoli, että oman puheenvuoroni jälkeen tiistaina ehtisin takaisin Tampereelle iltaharrastuksiini - siis sillä edellytyksellä, ettei vanha rouva sano taas yhteistyösopimusta irti matkan varrella. Ilmainen kyyti olisi puolestaan saatavilla menosuuntaan, mutta kotiinpaluu junalla viivästyisi iltamyöhään ja vaatisi muutaman muunkin mutkan.

Isot ovat ongelmat. Mutta minä ja päätöksenteko emme kerta kaikkiaan ole ystäviä. Toisaalta jos joku ulkopuolinen yrittää pyytämättä mestaroida minun päätöksiäni, hiillyn kahta pahemmin.

Suomenruotsalainen kirjailija Merete Mazzarella on todennut yksin asuvan voivan olla huonolla tuulella huomaamatta sitä itsekään. "Sitten kun joku muu huomauttaa happamuudesta, tuumii sen tuulen kelvanneen ihan hyvin omaan käyttöön."

Enpä tiedä. Minä kyllä huomaan oman pahantuulisuuteni liiankin hyvin. Hyvä puoli yksinasujan oikuissa on toki se, etteivät niistä joudu kärsimään muut. Ensimmäisen asuinkumppanini kanssa en juuri mielenliikkeitäni sensuroinut, seuraavan kanssa taas ajauduin vahingosta näennäisviisastuneena aivan toiseen äärilaitaan. Lopputulos oli molemmissa tapauksissa sama, joten helpoin vaihtoehto lienee kiukutella tai olla kiukuttelematta ihan vain keskenään.

Ollapa kasa koivupöllejä ja hyvä kirves!

- - -

Ei ollut pöllejä, mutta puolentoista tunnin juoksulenkki ja tappelun haast... siis lehtikuvauksen harjoittaminen asematunnelissa purkivat sisua siinä määrin, etten enää tunne tarvetta purra jokaista vastaantulijaa sääreen. Sitä paitsi jääkaapissa on vielä silakkapihvejä jäljellä, mikä osaltaan nostaa mielialaa tasolle, jolla pyhimystenkin kanssa seurustelu voisi taas onnistua (joskin keskiaikaiset pyhimykset vasta osasivatkin heittäytyä hankaliksi sekä elävinä että kuolleina, jos asiat eivät menneet heidän mielensä mukaan).

Friday, March 11, 2005

Neula silmässä

solkiNo niin. Pellavakangasläjä alkaa vähitellen saada keskiaikaisen aluspuvun muotoa. Kunnianhimoisena tavoitteenani oli ommella koko kauhtana käsin, mutta pitkien, näkymättömien saumojen osalta mukavuudenhalu ja ajanpuute pääsivät ajanmukaisuuden edelle.

Vaikka ompelukonetta lienen käyttänyt viimeksi viisitoista vuotta sitten, sain väsättyä eilisillan väsäämiseni kunnialla läpi lukuun ottamatta melkein silmään singonnutta, katkennutta neulanpäätä ja pari kertaa koneen lampussa palanutta sormea. Edes ratkojaa ei tarvittu.

Hidas kyllä olen. Joudun korvaamaan puuttuvan rutiinin erityisellä huolellisuudella, tyhmillä kysymyksillä ja lähes neuroottisilla tarkistuksilla yksi toisensa perään.

Päällyspuvun kangas on edelleen haussa - vaihtoehtoja on muutama - mutta aluspuvun etuhalkioon löytyi antiikkikaupasta kaunis kupurasolki. Puvun vyöksi ja mahdollisesti helman ja hihansuiden koristeeksi haluaisin värkätä pirta- tai vielä mieluummin lautanauhaa, mutta se projekti saattaa jäädä kesään.

Thursday, March 10, 2005

Piirakoita

piirakatVanhemmat tulivat kaukaa idästä käymään ja toivat mukanaan oikeita karjalanpiirakoita. Niitä kauniita ja käsinleivottuja, joissa on ohut ruiskuori ja kohtuullisesti täytettä. Täällä päin Suomea karjalanpiirakan nimellä myytävät pulleat kakkarat... no, jätetäänpä etnis-kulinaristinen snobbailu sikseen.

Kyseiset piirakat olivat peräisin kotileipomosta, josta itsekin toissa syksynä hain töitä. Kun leipomon omistaja lopulta uskoi, että kyllä, olen filosofian maisteri, ja kyllä, haen siitä huolimatta töitä piirakkaleipurina, pääsin antamaan työnäytteen. Aamukuudesta puolille päivin kaulitsin piirakankuoria kuin viimeistä päivää - ja läpäisin kuin läpäisinkin testin (!). Lupaavasti idullaan ollut leipomoura tyssäsi kuitenkin puolen vuoden toimittajanpestiin, joka tuli tarjolle samaan aikaan.

Viime viikolla lehdessä kerrottiin, ettei Tampereen seudulla työvoimapulasta ole tietoakaan, ja että "maistereita hakee jopa liittymämyyjiksi". Jutun mukaan ylikoulutettuja työnantajat eivät kuitenkaan palkkaa.

Minusta niin kutsuttujen hanttihommien hakemisessa ei ole sinänsä mitään kummallista, koska hyviäkään tutkintotodistuksia ei voi syödä. Koulutusta vastaavista työpaikoista taas jatkuu armoton kilpailu jopa teknisillä, saati humanistisilla tai yhteiskuntatieteellisillä aloilla. Meitä on kai yksinkertaisesti liikaa.
Itsekin hain kesätöitä muun muassa puutarhamyymälästä nenä kronikassa istumisen vastapainoksi, mutta pahalta näyttää. Lehtitöiden saamisen kannalta seutu on toivotonta, jollei ole toimittajan muodollista pätevyyttä tai ainakin pitkällä olevia opintoja työkokemuksen lisäksi - valmistuuhan toimittajia Tampereelta omastakin takaa. Joihinkin hakemiini työpaikkoihin taas tarvittaisiin venäjän kielen osaajaa, mutta kansainvälisen projektinhallinnan kokemus puuttuu. Ja yliopistojen vähäisiin virkoihin on sellainen tunku, että niistä en edes puhu.

Tällaistahan tämä. Onneksi on piirakoita.

- - -

Filkkareiden lippujonosta poimittuja:
- Siis mihin me ollaan nyt menossa?
- Ollapa nuori ja humalassa!


Tämänvuotiseen Kuuba-sarjaan kuulunut keskiviikkoillan elokuva Música Cubana liimasi hymyn naamalle pitkäksi aikaa. Värikäs dokumentti kertoi kuubalaisen yhtyeen perustamisesta keskushahmonaan 85-vuotias muusikkokonkari Pío Leiva. Musisoinnin iloa ja salsarytmejä sykkivä elokuva - ja kenties koko karibialaisen musiikkikulttuurin olemus - tiivistyivät nuoren laulajan toteamukseen: "Tanssin aloittamiseen riittää jo se, kun joku alkaa taputtaa käsiään".

Wednesday, March 09, 2005

Kieltä keskiviikolle

sandynkieliSiitäs saat, tylsä päivä. Pelkkää makoilua taas luvassa, kun tuo hirmuvaltias ja styranki on juurtunut rakkaan koneensa ja kirjojensa ääreen tunniksi toisensa perään. Aamullakin vain pistäydyttiin ulkona, jossa tutkittavia tuoksuja olisi riittänyt parin tunnin tarpeiksi.

Jos hyvin käy, illansuussa käydään lenkillä. Mutta silloinkin jumputetaan pää kolmantena jalkana, eikä tienpenkkojen iltalehtiä ennätä vauhdissa kuin vilkaista. Vapaana päästään juoksemaan vain, jos ensin mennään autokyydillä pois kaupungista ja metsään. Kuulemma meitä ei voi pitää kahdestaan irti järven jäälläkään, kun siellä on niin paljon väkeä liikkeellä. Kamikaze-kaksikoksi tuo hihnanjatke meitä väittää, kun mieluusti käymme laukomassa valittuja totuuksia lajitovereille niiden koosta ja massasta riippumatta. Joukossa tyhmyys muka tiivistyy. Sitä selitellään vain omaa raukkamaisuuttaan, kun ei uskalleta liittyä rintamaan.

Mutta kuulisittepa, millainen meteli kersantti karoliinasta lähtee, kun me siskon kanssa vilkaisemme toisiamme ja otamme yhteistuumin lentävän lähdön kohti suuria haasteita. Annamme sen riehua jonkin aikaa höyryjään ulos, ennen kuin pysähdymme - ja silloinkin vain ja ainoastaan omasta tahdostamme. Jotain huviahan meilläkin pitää olla. Ei ole nimittäin kaupunkikoiran virassa kadehtimista. Kaiken päälle saa vielä sietää tällaista inhimillistämistä, aivan kuin ihminen muka voisi tietää, mitä koiran päässä liikkuu.

Älkääkä naurako siellä, vaan katsokaa peiliin. Typeriltä näytätte taatusti tekin.

Tuesday, March 08, 2005

Marilynista mallia

marilynJopas jotakin. Aamulehti katsoi hyväksi muistaa kansainvälistä naistenpäivää sivun kokoisella Marilyn Monroen kuvalla.

Eikö nyt ketään tai mitään muuta olisi voinut kuvaan keksiä? Oliko aivan välttämätöntä valita jokseenkin onnettoman elämän elänyt ja surullisen lopun saanut ulkonäkönsä vanki, miesten katseiden kohde ja seksisymboli? Malliako meille tarjottiin, vai varoittavaa esimerkkiä?

Sisäinen pieni feministini havahtui, mutta verraten kilttinä yksilönä ei yltynyt riehumaan, katsoipa vain aiheelliseksi ilmaista huolestumisensa. Luultavasti kuvavalinnalla ei ollut mitään piilomerkityksiä, mutta erityisen tarkkaan harkituksi sitä ei kyllä voinut sanoa.

No, tanssitunneilla sentään miehet laitettiin kiertoon. Yleensä he ovat paikallaan ja paria vaihtavat naiset. Tasaisen arvokkaita naistenpäivän rippeitä!

Hölmö nuori sydän

"Hei missä sä oot
mun hölmö nuori sydän
nyt kun sinua tarvitsen",

lauloi J. Karjalainen radiossa tänä aamuna.

Aina toisinaan sitä katsoo elämäänsä taaksepäin ja miettii, onko matkan varrella viisastunut yhtään. Aina toisinaan sitä kuvittelee niin (tässä vaiheessa kuvittelen myös kuulevani kunnioitettavampaan ikään ehtineiden lukijoiden ymmärtäväisen hymähdyksen, hohhoo jaajaa).

Enimmäkseen ei edes kuvittele, ellei viisastumiseksi lasketa jonkinlaista silmien aukeamista sille, etteivät maailma, elämä tai ihmiset toimikaan sääntöjen mukaan. Ja että ainoa, mitä tässä hulinassa voi yrittää hallita, on oma päänsä ja se, mihin seinään sitä milloinkin hakkaa. Se siitä muodikkaasta elämänhallinnasta.

"Sankareista laulettiin
en edes tiennyt et mulle naurettiin
vuoksi jonkun naiviuden
ja hölmön nuoren sydämen"


Alle kaksikymppiselle idealistille kaikki oli kovin selvää. Sitä tiesi, mikä on oikein ja väärin ja oli innokas jakamaan tietoaan pyytämättä muillekin. Silloin uskoi, että idea on yhtä kuin todellisuus, aate yhtä kuin käytäntö. Ja rakastikin niin kauhean tosissaan, kirkasotsaisesti ja kaikin voimin. Tai ainakin yritti. Sen uskoi riittävän mihin tahansa osaamatta kuvitellakaan kaikkia niitä mutkallisuuksia, joita ihmisten välinen kanssakäyminen voi pitää sisällään.

Noista ajoista on vain kymmenkunta vuotta, mutta se tuntuu paljon pidemmältä. Ovathan nuo kaksi- ja kolmekymppistä erottavat vuodet aina suurten muutosten aikaa, ja yhteen voi mahtua paljon. Jotkut omista solmuista ovat matkan varrella löystyneet, toiset kiristyneet entisestään. Päivittäiseen sanavarastoon ovat vakiintuneet nuo monikäyttöiset toisaalta ja mutta, ehkä ja entä jos. Sitäkö kutsuisi viisastumiseksi?

Yhä nuoremmat sanovat vuosien tuoneen mukanaan kyynisyyttä ja näyttävät olevan jopa ylpeitä siitä. Suomalaista - ja ylipäänsä länsimaista - kulttuuria onkin arvosteltu siitä, että täällä kyynisyys katsotaan älykkyyden ja viisauden osoitukseksi. On nokkelaa nolata muut, pessimismi on realismia. On antoisaa olla se, joka sanoo, ettei siitä kuitenkaan mitään tule. Etenkin, kun silloin saa usein nähdä olleensa oikeassa.

Minä en haluaisi kyynistyä. En, vaikka siitä merkkejä onkin ajoittain nähtävissä. Mutta miten ihmeessä voisi säilyttää edes osan hölmöstä, nuoresta sydämestään ja olla silti tarjoamatta sitä hymyillen kaikkien ohikulkijoiden käpälöitäväksi - not to wear one's heart on one's sleeve, kuten englantilaiset sanovat? Miten voi yhdistää elämän opettaman varovaisuuden nuoruuden luottavaisuuteen? Kumpaakin kun tarvitaan, luulen.

Kertokaa, jos tiedätte.

(Aikuistumista lienee sekin, ettei enää edes kuvittele voivansa sanoa aikuistumisesta ja viisastumisesta mitään, mitä ei olisi sanottu tuhansia kertoja ennenkin. Tai ylipäänsä juuri mistään. Hybris hiipuu ja hyvä niin.)

Monday, March 07, 2005

Kiireelliset ja tärkeät

hiihtajaLauantain Aamulehden yleisönosastokirjoituksessa valitettiin ilmastonmuutoksen torjumisen aiheuttamia kustannuksia. Kirjoittaja Jouni Koivisto ehdottaa, että "jätettäisiin tutkijat hankkimaan varmempaa tietoa ilmastokysymyksistä ja panostettaisiin tällä erää ilmastopolitiikasta vapautuneita voimavaroja sellaisiin kiireellisiin ja tärkeisiin asioihin, kuten kulkutautien ja nälän estämiseen ja vapaakaupan edistämiseen".

Näinpä juuri. Ainahan on olemassa pieni mahdollisuus, että todennäköinen syöpäkasvain ei olekaan syöpäkasvain, joten miksi suotta nähdä vaivaa ja laittaa rahaa hankaliin hoitoihin? Voihan olla, että suurin osa asiaan kantaa ottaneista lääkäreistä onkin väärässä. Parempi hoitaa ensin liikavarpaat ja närästys pois.

Jos ilmastonmuutos on tosiasia, silloin kulkutautien ja nälän kanssa vasta ollaankin helisemässä.

Suomen Luonnon haastattelussa Ilmatieteen laitoksen pääjohtaja Petteri Taalas muistuttaakin, että "ilmasto lämpenee seuraavat 30 vuotta joka tapauksessa, vaikka lopetettaisiin heti kaikki kasvihuonekaasupäästöt. Nyt voidaan vaikuttaa siihen, millainen ilmasto on vuoden 2050 tienoilla".

- - -

Jälkimmäisen lehden Kysy luonnosta-palsta kertoi mielenkiintoisen asian linnuista, kun lukija ihmetteli talviaamuna kuulemaansa mustarastaan laulua. Monet linnut - esimerkiksi rastaat - aloittavat laulukautensa hiljaa hyräilemällä. Ne istuvat paikoillaan nokkaansa tuskin avaten ja tapailevat ns. puolilaulua (engl. subsong). Laulun laukaisee usein lämmin ilmavirtaus.

Pitäähän sitä ennen konserttia avata ääni ja harjoitella.

Sunday, March 06, 2005

Matoja päässä

Azúcarin salsafiestasta luikahti mukaan korvamato. Jokainenhan tietää ne sävelmänpätkät, jotka myllyävät päässä joskus vuorokausia yhteen menoon.

Levottomasti nukutun loppuyön katselin sitten uniani yhden ja saman salsakappaleen reippaassa tahdissa. Aina uudestaan. En osaa espanjaa, joten sanat olivat hämärän peitossa. Rytmin ja sävelen yhteispeliä se ei kuitenkaan häirinnyt. Aamulla tuntui kuin olisin pyörinyt rumpukuivaajassa koko yön.

Mutta kammottavin matoni kautta aikojen on ollut Popedan "Kaasua, komisario Peppone". Siitä raakkui päässä vain ja ainoastaan tuo kolmen sanan säe. "Kaa-aasua, komisario Peppoo-one". Koko päivän ja yön. Aamusta iltaan ja illasta aamuun. Kokemus oli niin traumatisoiva, että sen jälkeen olen kiireesti kääntänyt radion toiselle asemalle kappaleen osuessa kohdalle. En halua, että komisario ryömii taas korvaani.

Sitten on näitä kestomatoja. Omalla kohdallani ne ovat Internationaali ja Marseljeesi, jälkimmäinen eritoten savolaisittain ("lyyvvä mutjauttakkee näen, poes valta riähkijäen"). Internationaalia huomaan usein vihelteleväni jopa julkisilla paikoilla varsinkin, jos syystä tai toisesta olen epävarma tai hämmentynyt. Kommunistiksi en tunnustaudu, mutta ilmeisesti aivoissani on pieni punainen piste, joka nostattaa hädän hetkellä rohkeutta ja kapinahenkeä kaikenlaista sortoa vastaan.

- - -

Pahimmillaanhan kaikenlaiset aivoissa pyörivät uusinnat ovat silloin, kun yrittää nukkua kuumeessa. Onnekseni olen säästynyt kunnon kuumeiluilta niin pitkään, etten omalta kohdaltani muista yhtään houreunta. Mutta eräs tuttavani kertoi katselleensa kerran koko yön Martti Vainion juoksua. Hidastettuna, niin että jokainen askel juoksun tahdissa heiluvine poskineen jysähti yksitellen tajuntaan.

Kokemus oli kuulemma ikimuistoisen, yksiselitteisen kamala.

Saturday, March 05, 2005

Sokerista tehty

"Kesken kilpailun alkanut sade koitui Räikkösen kohtaloksi..."
- Urheiluruudun toimittaja (YLE1)

Eläköön ylisanojen elämää sulostuttava vaikutus!

Kevään alku

apostolinmiekkaKevät julistetaan täten virallisesti avatuksi. Kasveille on vaihdettu mullat.

Urakka oli paljon pienempi kuin joskus menneinä vuosina. Silti mukana on kulkenut joitakin rakkaita kasveja, jotka yleensä ovat jostakin pistokkaina saatuja, eivät ostettuja.

Komeaksi ja runsaasti kukkivaksi köynnökseksi on kasvanut se posliinikukanruipelo (Hoya carnosa), jonka sain entisen mieheni amerikkalaiselta isoäidiltä ja salakuljetin Suomeen repussani. Soihtuköynnöksen (Aeschynantus speciosus) pistokkaan sain entisiltä appivanhemmiltani. Uljas apostolinmiekka (Neomarica northiana) ja pikkuinen kääpiösitrus (Citrofortunella microcarpa) ovat peräisin mainiolta metalligrafiikanopettajaltani, joka jaksoi innostaa harrastelijoita tekemään parhaansa ja yllättämään itsensäkin lopputuloksella.

Väitetään, että varastetut pistokkaat kasvavat parhaiten. Mutta kyllä luvan kanssa otetutkin näyttävät kukoistavan kiltisti vuodesta toiseen.

- - -

Multia levitellessäni tuumin, että on oikeastaan hyväkin, ettei minulla ole omaa pihaa kaiveltavana. Tähän aikaan vuodesta kevään tuoksu alkaa nimittäin nousta päähän siinä määrin, että pihanomistajana päivät tahtoivat kulua Maatiaisen ja Hyötykasviyhdistyksen siemenluetteloita kuumeisesti selatessa. Varsinkin vanhat pensasruusut ja maatiaisperennat saivat sykkeen nousemaan: akileijat, kurjenmiekat, harmaamalvikit, harjaneilikat... Vanhan puutalomme pihassa kasvoi jos jonkinlaista vanhaa kasvikantaa jo ennestään, ja parin kesän aikana ennätin istuttaa sinne koko joukon lisää. Ja uskomattoman tuotteliaasta kasvimaasta näen vieläkin unia: hiekalla terästetty savimaa ja kivinavetan lämpöä hohkava eteläseinä olivat yhdistelmä, joka sai niin kurkut kuin härkäpavutkin hihkumaan riemusta. Maaperässä riitti kosteutta niin, ettei lisäkastelua tarvittu edes kovimmilla helteillä.

No, ehkä aika kultaa muistoja. Ei se porkkanoiden harventaminen hyttysten armoilla pitkän työpäivän päätteeksi aina silkkaa euforiaa ollut. Ei tosiaankaan.

Mutta onneksi talon uudet asukkaat ovat innokkaita puutarhanhoitajia - olisi ollut sääli jättää huolella vaalitut kasvit sellaiselle, jonka käsitys kauniista pihasta on golfkenttänurmi ja pari tiukasti asennossa seisovaa havupuuta.

Ja toki kaupunkiyksiönkin pöydällä lojuu muutama pussillinen yrttien siemeniä kylvöä odottamassa. Basilika, oregano ja minttu viihtyvät onneksi ikkunallakin, ja kasvun seuraaminen on aina yhtä mukavaa paikasta riippumatta.

Ehdoton kirjavinkki helppohoitoisista maatiaiskasveista sekä puutarha- ja viherkasvien historiallisista taustoista kiinnostuneille on Pentti Alangon ja Pirkko Kahilan kirjoittama "Ukonhattu ja ahkeraliisa - perinteiset koriste- ja hyötykasvit".

Friday, March 04, 2005

Avara luonto

jaljetIhmisen (Homo sapiens) pesäkomplekseja. Tämä suurikokoinen kädellinen sietää lajitovereitaan verraten hyvin, mutta yksilökohtaiset erot ovat suuria.

Etenkin nuoret, lisääntymisiässä olevat yksilöt majoittuvat usein kekomaisiin joukkopesiin. Jälkeläismäärän kasvaessa hakeudutaan mielellään yksittäisasumuksiin, jotka voivat sijaita hyvinkin syrjässä suurista yhdyskunnista.

Ylisuurissa ja ahtaasti asuvissa yhteisöissä aggressiot lisääntyvät, millä saattaa äärimmillään olla yksilömäärää säätelevä vaikutus.

Thursday, March 03, 2005

Maaliskuun valoa

On arkipäivän ylellisyyttä, kun keskellä kaupunkia voi hypätä suksille melkein kotioveltaan. Kun voi aamuaurinkoisen hiihtolenkin jälkeen palata kotiin, venytellä, käydä suihkussa ja keittää kaurapuuron kaikessa rauhassa. Kun keskiaikainen kertomus herää kertasilmäyksellä eloon ja vie mennessään moneksi tunniksi niin, että aika katoaa ympäriltä. Kun voi palata silmiään räpytellen takaisin nykypäivään, joka on edelleen yhtä ystävällinen kuin aamulla. Kun voi lähteä ulos ja kohdata uusia ihmisiä, jotka uskovat samojen asioiden tärkeyteen kuin itsekin.

Kun huomaa päivän valon riittävän yhä pidemmälle iltaan. Kun huomaa kaiken riittävän, kerrankin.

Wednesday, March 02, 2005

Kun on kaikkea eikä mitään

Vaihtaessani kuulumisia kaukaa lämpimästä kotoisin olevan ystävän kanssa hän kertoi kuluneen talven ottaneen koville. Oli pimeää ja oli yksinäistä. Töistä tultua hän ei jaksanut tehdä mitään, ei tavata ketään. Kuulostanee tutulta useimmista pohjolan asukeista.

Lääkärissä käydessään ystäväni oli maininnut alakulostaan - ja saanut suureksi hämmästyksekseen käteensä masennuslääkereseptin.
- Silloin tuli raja vastaan. Miksi söisin lääkkeitä, vaikka en ole sairas? Päätin potkia itseni ulos ja liikkeelle. Eihän minulla ollut mitään syytä olla masentunut!

Hyvin toisenlaisessa yhteiskunnassa kasvanutta ihmetytti muutenkin suomalaisten sairaalloinen synkkyys.
- Miten on mahdollista, että ihmisillä on kaikkea, ja silti joka toinen valittaa masennusta? Yhteiskunta pitää huolta terveydestä, koulutuksesta, toimeentulosta. Kenenkään ei tarvitse kuolla nälkään tai lääkkeettömyyteen. No, onhan teillä kaamea ilmasto, mutta mikään ei ole täydellistä.
Hän oli kuullut entisen naapurinsa, kolmen pienen lapsen äidin kuolleen äskettäin syöpään. Kalliisiin hoitoihin ei ollut rahaa, ja kun ei ole rahaa, ei hoitoa saa. Ei ole mitään pelastavaa tahoa, joka ojentaisi auttavan käden.

On toki niinkin, että masentunutta harvoin piristää muistutus siitä, että toisilla on vielä kurjempaa. Päin vastoin. Se saattaa vain ruokkia itsesyytösten kierrettä. Eihän Afrikan nälkäänäkeviä lapsiakaan auta se, että pikku-Matti syö puurolautasensa tyhjäksi vastoin tahtoaan. Kyse on niin suurista kuvioista, ettei niitä yhden ihmisen kannata omille hartioilleen ottaa saati syyllistää itseään elämänsä hyvistä asioista.

Mutta silti.

Mikähän meitä oikein vaivaa? Onko masentuminen silkkaa luksusta, diabeteksen kaltainen elintasosairaus? Jos ei ole omaa tai läheisten olemassaoloa välittömästi uhkaavia ongelmia, onko niitä kehitettävä vaikka elämän tarkoituksettomuudesta ja kaikesta siitä, mitä itseltä tuntuu puuttuvan? Mikä siinä on, että me elämänkokoisista huolistakin vapaat ihmiset käperrymme niin helposti itseemme ja alamme kehrätä ympärillemme kurjuuden koteloa? Miksi niin monilla on paha olla ilman näkyvää syytä? Mistä se kertoo?

Eikä siitä suosta pääse helpolla ylös, kun sinne kerran humahtaa. Sen kertoi ystävänikin huomanneensa.

Ja uskokaa pois, en ole saarnaamassa sormi pystyssä asiasta, josta en itse mitään tietäisi. En ole myöskään syyllistämässä mielialalääkkeitä nieleskeleviä. Been there, done that. Mutta pohtiahan aina voi, ja miettiä asioita eri näkökulmista. Toisesta kulttuurista katsoen suomalaisten masennustilastot ja lääkeuskovaisuus voivat todella näyttää käsittämättömiltä.

Oli niiden perimmäinen syy mikä tahansa.

Jälkipuheita

jaljetTalven selän taituttua kaupunkirusakoillakin alkaa olla kevättä rinnassa. Aamuisin hangella näkyvistä jäljistä päätellen käpäläkansan aika on kulunut kuin iltamissa. Riiaamisen lomassa on sentään ehditty haukata puisevaa välipalaa ja jättää pyöreä käyntikortti järvenrannan lepikkoon.

Rusakonjälkien lisäksi lumessa mutkittelee pikkujyrsijöiden koristeellisia tikkauksia. Säntillinen jälkijono kertoo, että öistä ojanviertä on kulkenut myös kettu, saalistaja.

- - -

Maaliskuun tähdet ovat suotuisat muillekin kuin rusakoille. Pitkä odotus on päättynyt, ja pöydällä jököttää uudenkarhea Nikon D70. Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen päätin sittenkin hankkia uuden kumppanini Suomesta. Eteen sattui sen verran hyvä tarjous, ettei riskiä takuiden ja maahantuonnin kanssa viitsinyt ottaa. Samalla sain karsittua vaihdossa turhia päällekkäisyyksiä vanhasta filmikamerakalustosta, josta en toki kokonaan luopunut enkä luovu.

Humanistin budjetille jo tuon hintaluokan kamera on iso asia. Mutta on sitä pitkään harkittukin ja pantu rahaa sivuun. Tästä ilosta voisi elää kesään saakka vaikka perunoilla ja turnipseilla ja pukeutua säkkiin. Ja laulaa kadulla slaavilaisia romansseja epävireisellä mandoliinisäestyksellä. Ainahan joku piinattu sielu voisi maksaa siitä, että lopettaa.

Tuesday, March 01, 2005

Raaskiiko

Tulipa mieleen ostaa postimerkkejä varastoon, kun kaikenmoisia hakemuksia tulee suollettua maailmalle lähes viikoittain. Postin täti - onko se nyt myyjä vai virkailija - esitteli oitis kuuden merkin teemasarjoja kertoen Viivin ja Wagnerin olevan oma suosikkinsa.
- Raaskiiko noin hienoja merkkejä viralliseen kirjeeseen laittaakaan, epäröin.
- Mutta ajattele, miten se virallinen vastaanottaja ilahtuisi, myyjävirkailijatäti vastasi.

Niinpä. Kun hinta on kuitenkin sama kuin niissä tavallisen tylsissä kulleromerkeissä, niin enkö soisi huojuvan kirjepinon avaajaparalle pientä ilon hetkeä uurastuksen keskellä?

Itaruus iskee ihmispoloon mitä merkillisimmissä asiayhteyksissä.

- - -

Apropos kuolemansynnit. Pakkasilta kului lämpimästi naapurikunnassa melkein pyyteettömän aatehistoriallisen kansanvalistustyön parissa. Julkinen puhuminen ei ole omin lajini, mutta pääsinhän samalla esittelemään lempikuviani kadotettuja sieluja kiusaavista piruista, tanssivista luurangoista ja tuomiopäivän pasuunoista vastaanottavaiselle ja vastaan väittäväiselle tai ainakin kovin kyseleväiselle yleisölle.

Keskiajan eurooppalainen maailmankuva on aihe, johon allekirjoittanut ei hevillä kyllästy. Etenkään, kun sen vaikutus nykypäivän maailmanpolitiikkaan on paljon suurempi kuin ensisilmäykseltä arvaisi.

Mutta ei nyt mennä siihen. Nyt pyyhitään vaahto suupielistä ja mennään jääkaapille.