Monday, February 28, 2005

Kalevalainen pitoteippi

koivut
Mielin, laiska, latusille
himoittelin hiihtämähän
viilettämään valkohanget,
kahlomaan kevätkinokset.

Mutta mistä pidon saisi,
luiston lylyyn lipsumatta?
Tervata on liian työläs,
vaivalloista voitelukin.

Lätkin pohjiin liimaraidat,
ihmeteipit taputtelin -
jopa luisti laiskan suksi,
piti pintansa mäessä.

Kiitos kuuluu Kesportille!


- - -

Koskahan kehitetään Kalevalanpäivän nimikkoleivonnainen runebergintortun ja laskiaispullan tapaan? Syitä kakunsyöntiin kun ei ole koskaan liikaa.

Jos asiasta järjestettäisiin kansanäänestys, ehdottaisin reilua, puolukkatäytteistä ruisrönttöstä tai vaihtoehtoisesti mustikkakukkoa. Suomenruotsalaiset pitäkööt suklaiset kustaa aadolf-paakelssinsa.

Tosin vaaleanpunaisessa, kreemitäytteisessä marsipaaniväinämöisessä strösseliparrassaan olisi jotain riehakkaan dadaistista, ei käy kieltäminen.

Harittava katse menneeseen

Olipa neronleimaus ryhtyä poistamaan suksista vanhoja voiteita juuri ennen nukkumaanmenoa. Yksiössä. Bensiinipohjaisella poistoaineella.

Liuotinhöyryinen dagen efter sai minut muistamaan tämän blogistaniaa ahkerasti kiertävän retrospektion. Niin moni on sen jo tehnyt, että alkuperäinen lähde on hämärän peitossa, pahoittelen.

10 vuotta sitten
Välivuosi lukion jälkeen. Maailmanparannusta Venäjällä ja Euroopassa. Junia ja merkillisiä majapaikkoja. Lehdenjakoa. Unelmia ja toimistohommia. Pääsykokeet siinä sivussa, syksyllä yliopistoon. Uutta ja hienoa. Loppuvuodesta puolivahingossa kihloihin.

5 vuotta sitten
Paluu Englannista upean syksyn jälkeen. Takaisin arkeen ja keskelle Joensuuta. Naimisissa neljättä vuotta. Kesällä ensimmäistä kertaa toimittajantöihin. Loppuvuodesta muutto vanhaan taloon suurten mäntyjen alle. Tulen humina ja narisevat lattiat, lumiset omenapuut. Ei katuvaloja enää. Rauha.

3 vuotta sitten
Graduahdistus ja lehtitöitä. Lumihangessa ratsastusta ja vedenkantoa. Revontulia. Lintuisa kevät - kaulushaikaroita ja taivaanvuohia. Kesä, joka pakotti aikuistumaan - muistissa pelkkää mustaa. Yksin takaisin kaupunkiin, pimeä syksy ja kiiltävä asfaltti. Loppuvuodesta valmistuminen, paperit vain paperia.

Viime vuonna
Maalla taas, vanhan kyläkoulun yläkerrassa. Lehtitöitä ja apuraha. Kevätsadetta ja kävelyä ilmassa. Hienoja ihmisiä. Pelkäsin ja opettelin luottamista. Jätin varman työpaikan ja muutin toiselle puolelle Suomea, ei katumusta. Lentämistä ja laivoja, merta ja vuoria. Mutkikas syksy, elämän oppimista juosten ja tanssien kantapäät kolhuilla. Halusin olla kiltti ja hukkasin itseni.

Tänä vuonna
Muutto Tampereelle. Väsymys. Ikkunasta näkyvä koivumaisema ja ohiajavat bussit. Pohdiskelua ja hitaita päiviä. Peiliin katsomista. Vuosisatoja sitten eläneiden ihmisten mietteitä, talvirauhaa.

Viime viikolla
Synkkää mieltä. Mistääneituleikinämitään, sitten niskasta itsensä nostaen ylös kaivosta. Uusien polkujen etsimistä. Aloitin taas maailmanparannuksen. Ihailin osaajia. Tein lehtijutun retkiluistelusta. Kokosin esitelmää ja keitin papuja.

Vielä olisivat hahmottelematta eilinen, tämä päivä ja huominen. Mutta antaa olla. Ne ovat liian lähellä paitsi huominen, joka on vielä tyystin olematta, eikä onnettomuuksia pidä manata päälleen luettelemalla kevytmielisesti huomisen tekemisiään. Suistokaisviisautta (engl. marshwigglism).

Sunday, February 27, 2005

Turkista ja kameleista

sandyjaselma Miksi, oi miksi muuten näppärälle koiralle on pitänyt kehittää niin tuskastuttava, takkuuntuva ja hurjaa vauhtia kasvava turkki? Iltapäivä meni kaksikkoa hartiavoimin ruokotessa, mutta nyt niiltä näkyvät taas silmät (tarjoaisin tuoreemman kuvan, ellei digikamerani olisi edelleen ison veden takana kuriiria odottamassa ja lainakamera omistajallaan).

Ja miksi minun on niin vaikeaa kuvitella 1800-luvun pohjoisenglantilaista kaivosmiestä pikku sakset punakoissa kourissaan siistimässä salametsästyskaverinsa turkkia? "Aye, just a wee bit more..."

Ei, luulenpa, että siinä vaiheessa kun koira on näyttänyt kompastuvan omaan karvoitukseensa, isäntä on hakenut vajasta lampaankeritsimet. Pitäisi ehkä kokeilla. Minusta bedlingtoninterrierin kuuluukin näyttää säänkestävältä käyttökoiralta, ei pumpuliselta näyttelypuudelilta.

- - -

Monituntista trimmausurakkaa siivitti tällä kertaa joensuulaisnostalgia. Kumikameli on aina ollut paitsi pienen hyönteisen asialla, myös katajaisen kansan syvimpien tuntojen tulkki ("Sukupuu, kuka siinä seuraavaksi roikkuu? Latva laho, ydin mätä, juuret syvällä vetelässä"). Pyhän kyttyrän veljeskunnan uusinta, helmikuussa ilmestynyttä Kinahmo-levyä en ole vielä kuullutkaan. Mutta suivaantuneet kinahmolaiset olivat Karjalaisen yleisönosastossa huomauttaneet, että nimikappale antaa heidän paikkakunnastaan liian synkän kuvan ollen silkkaa herjausta.

Onhan aina hienoa, jos taiteellinen tuotos aiheuttaa keskustelua.

Ja jos nyt joku onneton ilkeää ihmetellä, että mikä Kinahmo, niin se on polvijärveläinen kylä. Polvijärvi taas on pohjoiskarjalainen maalaiskunta Joensuun kupeessa. Sivistykäätte!

Saturday, February 26, 2005

Nuo rakkaat naapurit

Sisko kysyi eilen, miten ruotsalainen ratsuväki pysäytetään.
- Kerro.
- Katkaistaan karusellista virrat.

No, nauravathan nekin meille.

Vähemmän ja parempaa

Tunnustan. Olen huono ihminen - tai ainakin huono kuluttaja. En kanna korttani kekoon kansantaloustalkoissa. Olen vähävarainen, pihi, laiska, nirso ja ennemmin ympäristö- kuin muotitietoinen. En edes erityisemmin pidä shoppailusta. Kiinnyn naurettavasti vanhoihin vaatteisiini ja tavaroihini, enkä halua luopua niistä vain ostaakseni uusia. Vaikka joskus olisi ehkä syytäkin. Ihan yleisen esteettisyyden nimissä.

Hakiessani korjattavana ollutta reppuani suutarilta kiittelin taas mielessäni, miten hyvälaatuiset tavarat maksavat itsensä takaisin käyttövuosina ja korjauskelpoisuutena. Tuokin reppu - opiskelijalle kovin kalliilta tuntunut - on kulkenut mukana kymmenkunta vuotta niellen päivästä toiseen kilotolkulla tenttikirjoja, eväitä ja mitä sitä milloinkin on mukanaan joutunut kuljettamaan.

Ei ihmekään, että vetoketju väsyi. Sen sai kuitenkin vaihdettua parillakymmenellä eurolla, ja reppu on taas lähes uuden veroinen. Elämän pieniä iloja!

Köyhän ei kannata ostaa halpaa, sanotaan. Se pitää totta vieköön paikkansa. Halpoja muotivaatteita ei ole edes tehty kestämään yhtä kautta pidempään - englannin sanasta flimsy tulee aina mieleen vinoon ommeltu trikoopaita, josta koristepaljetit rapisevat lattialle jo kaupassa - eikä niistä juuri ole korjattavaksi. Tavaranhan pitää liikkua, että tulos kasvaisi! Mutta hyvää t-paitaa pitää ja pesee vuosikaudet, kun viisi kertaa halvemmalla ostettu näyttää jo parin pesun jälkeen lattialuutulta. Ja taas harmittavat hukkaan menneet rahat.

Liian monien susiksi osoittautuneiden herätehankintojen jälkeen päätinkin ostaa vähemmän, mutta parempaa (ja parempihan ei useinkaan tarkoita kalleinta merkkituotetta, päin vastoin). Enkä ole katunut. Kun erinäisiä hyödykkeitä on kuitenkin aika ajoin ostettava, niin miksi ei ostaisi sellaista, josta on pisimpään iloa ja hyötyä?

Laihalompakkoisen onneksi myös laatua saa joskus käsiinsä halvalla ja jopa ilmaiseksi. Lukiolaisena löysin vanhempien kesämökin vintiltä isän ruskean mokkatakin, jonka hän oli hankkinut joskus 60-luvulla eli silloin, kun vaatteet vielä tehtiin kestämään. Tuolloin hän oli ollut hoikka poika, joten takki istui jälkikasvullekin kuin valettu.

Siitä on nyt kolmisentoista vuotta. Koko tuon ajan mokkatakki on ollut kolmen vuodenajan tiiviissä käytössä. Nyt sen vuorikangas alkaa olla aikansa elänyt, eivätkä kaikki elämän jäljet lähteneet viimesyksyisessä pesetyksessäkään. Karu totuus on, että rakas takkini taitaa olla täysin palvellut. Siitä luopuminen tuntuisi kuitenkin kirjaimellisesti nahanluonnilta. Ja mistä löytäisin vastaavan tilalle? Tuskin mistään, paitsi hyvällä onnella kirpputoreilta, jotka ovatkin edullista laatua etsivälle ehdottomia paikkoja. Hieman sillä silmällä olen jo alkanut kirpparirekkejä vilkuilla, totutella vastenhankaisesti luopumisen ajatukseen.

Mökkivintin löytöjä on myös 70-luvun harmaa lammasnahkaturkki, joka on ollut lukuisten pakkastalvien pelastus. Sen sijaan muutama vuosi sitten superhalvalla hankittu untuvatakki kärsii jo nyt sulkasadosta. Hihansuiden ja helman huononlainen kangas on kulunut auttamattomasti puhki, vaikka käyttö on ollut vähäistä.

Pyhästi olen luvannut itselleni hankkivani uuden vasta, kun on varaa hyvään. Jos sitä enää silloin tarvitaan.

Netistä löytyy koko Suomen kattava, epävirallinen kirpputorilista. Esimerkiksi Tamperelaisen ympäristöopas ottaa paasaamatta kantaa myös kulutusasioihin.

Friday, February 25, 2005

Pensastuulikansaa

heiskanen
Outi Heiskanen (1937-), "Merikäärme". Etsaus, kuivaneula, akvatinta 1980.

Akateemikko ja taidegraafikko Outi Heiskasen näyttely Tampereella on visiitin väärti taidemakuun, ikään ja kromosomikoostumukseen katsomatta. Omaperäisen taiteilijan tähänastisesta urasta on koottu Sara Hildenin museoon hieno läpileikkaus, johon syventymiseen kannattaa varata aikaa.

Heiskasen töille on ominaista perinteisen kuvailmaisun ja itsestäänselvyyksien välttäminen. Näyttelyssä herääkin eloon alkuvoimainen, rujonkaunis mielikuvituskansa (Heiskanen itse on nimennyt luomansa olennot "pensastuulikansaksi"), jossa on sekä ihmisten että eläinten piirteitä. Katsojalle ei tarjoilla valmiita näkökulmia, hiottua täydellisyyttä ja sieviä kuvia, vaan omalle mielikuvitukselle ja huumorintajulle jää herkullisen paljon työskentelytilaa.

Ja joskus kokonaiseen tarinaan riittää yksi viiva.

Thursday, February 24, 2005

Rouva on hyvä ja maistaa

Kartettavien toimien listani (puhelinmyyjä, possujunan kuljettaja, plussapiste) sai jatketta tavaratalon luontaistuoteosastolla. Laihdutusvalmisteen maistattaja! Siis sellaisen synteettisen keitontapaisen, jolla on kai tarkoitus korvata aterioita.

Kalaöljykapseleiden lomasta yritin kurkkia, millä perusteilla aurinkoinen konsultti ojenteli kippojaan ohikulkijoille. Puuhahan on jo perusluonteeltaan tulenarkaa. Jos liemiä tarjoaa vain ylipainoisille, on se kovin osoittelevaa. Jos taas laihalle ojentaa maistiaista, hän voi joko hikeentyä tai ahdistua. Herkempi voi mennä tyystin tolaltaan ja kehittää itselleen ties minkä oonksmänoinläski-kitureksian. Ja konsultinko tehtävä on muka arvioida, kuka valmistetta tarvitsisi ja kuka ei?

Juuston- tai pullanpalojen maistatukseen verrattuna touhusta löytyikin se ero, että konsultti näytti odottavan ihmisten tulevan tutkimaan tarjoilua. Hän ei juuri hosunut käytävällä kippoineen saati huudellut ihmisten perään. Asiakkaat saivat itse tehdä ensiarvion, kiinnostiko myyntiartikkeli vai ei. Hienovaraista.

Niin ratkesi sekin maailmanrauhan kannalta merkittävä arvoitus.

- - -

Eilen Aamulehden alakertakirjoittaja kertoi nähneensä Moskovassa tv-ohjelman, jossa venäläinen haastattelija kyseli New Yorkissa ohikulkijoilta, mitä nämä tekisivät, jos heidän sukulaisensa olisi homo sapiens. Vastaukset olivat olleet asiaankuuluvan suvaitsevaisia: kyllähän se aluksi järkyttäisi, mutta...

Tavallaan ymmärrän venäläisiä hyvin. Heitä on katsottu niin pitkään lännestä päin pitkin nenänvartta, reppanoita vessapaperijonoissaan. Nyt on näemmä tullut aika näyttää, kuka opettaa kenelle ja mitä.

Eikä ylimielisyys ole tyystin vailla pohjaa. Mitä yleiseen lukeneisuuteen tulee, keskivertovenäläinen hakkaa mennen tullen niin amerikkalaisen kuin monen suomalaisenkin. Varsinkin kirjojen maailma on perusduunareillekin tuttua tutumpi.

Ihmekös tuo. Hehän lukevat koko ajan. Metrossa, jonoissa, puistonpenkeillä.

Tietysti voi kysyä, onko toisten tietämättömyyden avoin pilkkaaminen sivistynyttä käytöstä. Hauskaa se toki on - itsekin tyrskähdin riemukkaasti tuota kolumnia lukiessani, ja monesti olen ollut ensimmäisenä kuuluttamassa jenkkien typeryyttä milloin missäkin asiassa.

Yleistäminenhän se vasta oppineisuutta osoittaakin.

Hieman ristiriitaista on myös se, että kirjoittajan mukaan venäläiset - etenkin nuoret - ihailevat yhä estottomasti kaikkea amerikkalaista. Esimerkiksi venäläiset musiikkivideot käydään kuvaamassa rapakon takana pilvenpiirtäjien katveessa, koska se on coolia. Prohladno!

Täysikuu

Pitkä ja kylmä talviyö, kirkas ja armoton. Huone täynnä linnunvarjoja.

Liikaa unia. Liikaa eläviä ja kuolleita (kuu paistaa heliästi, kuollut ajaa keveästi, etkös elävä pelkää -)

Aamu tuli ystävänä.

Wednesday, February 23, 2005

Definitions.com

Veloena ja Kokoonpanolinja olivat jo repineet huvia tästä. Sopivaa jatkoa Aamulehden kolumnistille, joka sangen osuvasti luonnehti meitä nettikirjoittajia pääosin "taviksiksi, joilla on liikaa aikaa ja latteaa sanottavaa". Aamen!

Ensinmainitun tapaan minäkin löysin tuolta monta omiin jaarituksiini sopivaa. Ainakin nämä:

IAmBoringAndIfYouAreReadingThisSoAreYou.com
PuttingMyLiberalArtsDegreeToSomeUse.com
FailedJournalist.com
BourgeoisBohemianHipster.com
PompousRuminationsOnMinutia.org


Lisäksi mieleen tulivat kuin itsestään seuraavat vaihtoehdot:

DesperatePostponingofMoreImportantThingsToDo.com
TiredOfTalkingtoDogs.net
WritingInAnyFormIsGoodExercise.com
SworeIWillNeverKeepaPublicDiary.net
PitifulAttemptsofSelfIrony.org

When you look at it

sipulit
Oikullisten ihmissuhteiden, autojen ja polvien, hylättyjen apurahahakemusten, menetettyjen työtilaisuuksien ja synkkien itse-epäilysten kaaoksesta alkaa kuin varkain kaikua tuo tuttu sävelmä. Ensin hiljaa, mutta asteittain volyymi kasvaa.

Tidi tiditidi tidi...

Always look on the bright side of life

Some things in life are bad,
They can really make you mad,
Other things just make you swear and curse,
When you're chewing life's gristle,
Don't grumble,
Give a whistle
And this'll help things turn out for the best.
And...

Always look on the bright side of life.
[whistle]
Always look on the light side of life.
[whistle]

If life seems jolly rotten,
There's something you've forgotten,
And that's to laugh and smile and dance and sing.
When you're feeling in the dumps,
Don't be silly chumps.
Just purse your lips and whistle.
That's the thing.
And...

Always look on the bright side of life.
[whistle]
Always look on the right side of life,
[whistle]

For life is quite absurd
And death's the final word.
You must always face the curtain with a bow.
Forget about your sin.
Give the audience a grin.
Enjoy it. It's your last chance, anyhow.
So,...

Always look on the bright side of death,
[whistle]
Just before you draw your terminal breath.
[whistle]

Life's a piece of shit,
When you look at it.
Life's a laugh and death's a joke it's true.
You'll see it's all a show.
Keep 'em laughing as you go.
Just remember that the last laugh is on you.
And...

Always look on the bright side of life.
Always look on the right side of life.
[whistle]

Repeat to fade...

Tuesday, February 22, 2005

Ei ikinä tiedä

Liikennevaloissa tahattomasti kuultua, keskustelijoina kaksi noin kolmekymppistä naista:

- Siis omakotitalohan olis ihana, mutta sen hankinta tuntuis jotenkin niin lopulliselta.
- Niin, siksi sen olis oltava tosi loistava. Kaikin puolin täydellinen.
- Eikä silti ikinä tiedä, jos ihan nurkan takana oliskin ollut vielä parempi.


Saman dilemman olen ollut kuulevinani ja lukevinani ja itse kokevinani jos jonkinlaisten valintojen yhteydessä. Enkä taida täälläkään jupista asiasta ensimmäistä kertaa. Mutta minkäs teet, kun siihen törmää joka käänteessä.

Voi meitä universumin suureen supermarkettiin eksyneitä. Milloin tyytymisestä tuli niin vaikeaa? Minne katosi tarpeeksi hyvä? Miksi meitä sähköjäniksiä seuraa sitkeä epäilys, elänkö minä parasta mahdollista elämänvalintaa juuri nyt? Kuuluisiko minulle jotain vielä parempaa? Jäänkö minä ehkä kenties jostain paitsi? Minäminäminä!

Piruko meistä näin ahneita teki? Vai geenit? Vai markkinatalous? (Mieleen nousevat kädelliset sukulaisemme ja banaaniterttu häkin katossa. Se kaikkia saatavilla olevia moninkertaisesti maukkaampi.)

Joku on joskus sanonut elämän olevan jotakin, joka tapahtuu meidän tehdessämme muita suunnitelmia. Senpä kun muistaisikin. Aina. Myös silloin, kun nykyhetki pienine tai isompine murheineen muistuttaa lähinnä vaaleanpunaista mukamansikanmakuista lasten penisilliiniä. Nieltävä oli, vaikka kuinka olisi kuvottanut.

Älköönkä yksikään kerettiläinen sielu vesittäkö vertauskuvaani väittämällä, että se oli muka hyvää.

Polvi parane(e)

Uusi asuinseutuni on edellistä mäkisempää, mikä on juoksuharrastuksen kannalta mukavaa. Vaihteleva maasto antaa lenkkeihin ihan uutta potkua.

Nyt tuo potku tosin tuntuu osuneen vasempaan polveeni, joka on muutaman päivän ajan huomautellut olemassaolostaan. Varsinaisen syynkin tiedän, eikä sen tiimoilta auta muu kuin katsoa peiliin. Nimittäin viimeksi uusia juoksutossuja ostaessani rahatilanteeni oli sen verran heikossa hapessa, etten raaskinut hankkia kunnon pronaatiotuella varustettuja, yksilöllisesti sovitettuja töppösiä. En sittenkään, vaikka yläasteajoistani saakka fysioterapeutit ovat antaneet asiasta tiukkoja ukaaseja. Jalkojen asentovirheet eivät ole leikin asia - niistä voi seurata jos jonkinlaista kroonista nivelvaivaa, kulumia ja muuta.

Mutta se tarjous oli aika hyvä.

Niinpä viimeiset puolitoista vuotta olen kerjäämällä kerjännyt itselleni juoksijan polvea. Nuo mäet taisivat olla se viimeinen tikki. Onneksi polvi ei ole kuitenkaan kipeytynyt vielä niin, etteikö pieni lepo luultavasti auttaisi. Ja ne paremmat kengät.

Sitä saa, mitä tilaa.

Tämä siis sormea heristäen esitettynä varoituksena kaikille juoksemista harrastaville, joita olen ollut havaitsevinani bloggaajakollegoidenkin joukossa. Missä ikinä säästättekin, niin älkää ainakaan juoksukenkien hankinnassa, etenkään jos jalkanne eivät rakenteeltaan ole ihan priimaa vaan pikemminkin talouslaatua.

Ylipronaatio eli nilkan liiallinen sisäänpäin taipuminen tai sen vastakohta jäykkä nilkka ovat muuten yllättävän yleisiä ongelmia.

Monday, February 21, 2005

Kasvuvoimaa

kiinanruusu
Nekin, jotka eivät muuten juuri ympärilleen katsele, huomannevat lähestyvän kevään alati lisääntyvistä multa- ja kanankakkamainoksista. Alkaa olla mullanvaihdon aika, mistä muistutti myös aamuaurinkoa tervehtinyt kiinanruusuni.

Olisipa mukavaa, jos mullat voisi vaihtaa keväisin paitsi kukkaruukkuihin, myös päähänsä. Ainakin minulle kelpaisivat uudet, ravinteikkaat ja kasvuvoimaa uhkuvat aivot.

Vanhat voisi laittaa huoletta kompostiin.

- - -

Näin jälkikäteen tuli mieleen, että uudet mullat eivät tekisi pahaa muutamille muillekaan. Lienenkö ainoa, jolle muuan parhaillaan Euroopassa vieraileva valtionpäämies tuo mieleen hemmotellun ipanan, jonka ympärillä hyssytellään ja varotaan puheenaiheita, joista saattaisi seurata itkupotkuraivari ja silmitöntä leikkikalujen heittelyä?

Kukas se tänäänkin niin nätisti lehtikuvassa hymyilee? Tui tui!

No joo. Kyllähän minä ymmärrän. Politiikan realiteetit ja niin edelleen. Painun suosiolla takaisin pimeälle keskiajalle, jolloin hallitsija oli Jumalan valitsema kristikunnan puolustaja, pakanat ja toisuskoiset pahuuden kätyreitä eikä ilmastonmuutoksesta varsinkaan ollut tietoakaan.

Sunday, February 20, 2005

Hämärän häviö

valoa

Ikiaikaisten lakien mukaisesti se on pääsemässä jälleen voitolle. Aivan kohta. Enää hetki.

Eikä se koskaan ole niin pastellinsävyistä, niin puhdasta kuin maaliskuun iltoina, kun auringon lämmittämän päivän jälkeen tiet jäätyvät taas. Kun se antaa armollisesti tilaa häviäjälle - mutta vain hetkeksi, vallastaan tietoisena.

Maaliskuun voitonhuumassa lupaukset ovat suuria ja kaikki mahdollista. Hävinnyt poistuu nöyrästi takavasemmalle kenenkään huomaamatta.

Huhtikuussa voittajan ylpeys on jo liikaa. Räikeä kerskailu saa kääntämään pään pois, katsomaan mieluummin pölyistä katua mustien lasien läpi.

Ja pian kaipaus on unohtunut. Muutamassa vihreässä kuukaudessa kaivatusta on tullut elähtänyt itsestäänselvyys, vaativa ja rasittavakin. Kun heinäkuu vaihtuu elokuuksi, keväällä tappion kärsinyt otetaan vastaan odotettuna ystävänä, rauhallisena tunnelmantuojana. Lyhdyt ja kuunsilta. Punaviini ja ystävät.

Vain puoli vuotta, ja osat vaihtuvat taas.

- - -

Miksei lokakuussa koskaan muista, miten nopeasti pimeys on ohi? Jo vuodenvaihteen jälkeen tuntuu kuin tulisi tunnelista ulos, pelkkä tietoisuus päivän pitenemisestä saa hengittämisen - elämisen - tuntumaan kevyemmältä.

Eikä iltaisin tee mieli enää polttaa kynttilöitä.

Saturday, February 19, 2005

Saturday Night Fever

macabre
Orchestra of the dead. Woodcut by Michael Wolmegut, from Hartmann Schedel's Liber Chrnicarum, printed by Anton Koberger, Nuremberg, 1493.

Kitiiniä keittiössä

Kipatessani koirille viimeisiä kuivaruoanmuruja kuppiin tipahti toukka. Säilytysastia on tiivis, joten otus lienee ollut salamatkustajana ruokasäkissä. Pitääkin syynätä seuraavan säkin sisältöä hieman tarkemmin kutsumattomien vieraiden varalta.

Koirankupissa kipristelevä toukka toi kuitenkin mieleen erään biologiantunnin lukiossa. Tuntisuunnitelmassa piti olla perinnöllisyysasioita tai solubiologiaa, kun opettajamme ilmoitti tunnin aiheen vaihtuneen.

Jo ensimmäinen piirtoheitinkalvo herätti iltapäiväväsymystään torkkuvan luokan. Siinä lueteltiin hyönteisruokavalion ravitsemukselliset edut; paljon proteiinia ja vähän rasvaa. Seuraavassa kalvossa esiteltiin syötäviä hyönteislajeja ja niiden valmistustapoja. Ja niin edelleen.

Tunnin lopuksi opettaja totesi lakoniseen tapaansa (jostain syystä muistan lausahduksen sanatarkasti): "Kun kesällä kuulette siritystä niityllä, niin suunnatkaa sinne vain. Siellä on safkaa". Ilman sen kummempia selityksiä hän keräsi kalvonsa ja lähti. Me jäimme katsomaan mykkinä hänen peräänsä - ja lukiolaisiahan ei ole kovin helppoa saada sanattomiksi.

Koskahan monien kansojen ruokavalioon kuuluvat hyönteiset saavuttavat länsimaiset gourmetkeittiöt? En pitäisi ollenkaan ihmeenä, että trendikkäimmissä ruokaohjelmissa paahdettaisiin kohta heinäsirkkoja. Jotain uutta, raflaavaa ja mielellään eksoottistahan on oltava aika ajoin tarjolla, että yleisön mielenkiinto säilyy.

Sitä paitsi kysehän on yksinomaan kulttuurisista tottumuksista. Yhden yökötys on toiselle herkkujen herkku, mikä on kohteliasta muistaa etenkin maailmalla liikuttaessa.

Pikainen nettihaku tuotti oitis viikonlopun lounasvinkin kokeilunhaluisille:

Sauteed Mealworms
In medium skillet, melt some butter or margerine. Chop several garlic cloves into large pieces and sautee in skillet for a few minutes constantly stirring and making sure not to burn the garlic...burnt garlic tastes horrible! Remove the garlic and place mealworms (the larvae of Tenebrio molitor) in the skillet and sautee til soft. Yummy and simple!


Lisää tietoa löytyy linkeistä, jos jotakuta kiinnostaa. Itse taidan, kiitos vain, jättää haavin kanssa kirmailemiset toistaiseksi väliin. Vaikka kieltämättä paahdetut ja hunajalla höystetyt termiitit kuulostavat... no, antaa olla.
Insect Recipes
Insects as Food

Friday, February 18, 2005

Väripulmia

morsinko
Yhden hengen tumpelo-ompelukerho Vikapiston keskiaikainen pukuprojekti on edennyt vaiheeseen, jossa aluspuvun pellavakangas on leikattu ja hakusessa on päällyspuvun eli surcot'n kangas.

Kun nyt jonkinmoiseen autenttisuuteen pyritään, kankaan tulisi olla niin ikään villaa tai pellavaa ja myös väreiltään aikakauteen sopiva. Ruskeat ja lämpimät vihreät tekevät allekirjoittaneesta kovin keuhkosairaan näköisen, mikä tietysti lisäisi autenttisuutta, turhamaisuudesta viis. Viileät värit taas olivat varsinkin tavallisen kansan keskuudessa harvinaisempia. Lähinnä kyseeseen tulisi morsingon- eli indigonsininen (tuolta sivulta on lainattu myös ylläoleva morsinkokasvin kuva).

Kierros kangaskaupoissa on osoittanut, että toivotun tuloksen aikaansaaminen voi vaatia omia värjäystoimia. Kasvivärjäys olisi tietysti oikeaoppisinta, mutta sen opettelemisen taidan tässä hankkeessa jättää väliin. Rajansa kaikella!

Vaan mitäpä ei verkosta löytyisi? Näin kertoo keskiajan värjäystavoista Coloria-net.

"Värimorsingosta saatava sininen edellytti värin kiinnittämistä kankaaseen jollakin tavalla, käytännössä väri usein kiinnitettiin virtsalla. Värin kiinnittymistä tehostettiin alkoholilla, usein niin, että värjärit joivat alkoholia ja käyttivät sitten alkoholilla rikastettua virtsaansa värjäämiseen. Usein kangas sai liota vähintään 12 tuntia värimorsingokylvyssä (usein sunnuntaina). Väri tuli esiin vasta, kun se oli ollut jonkin aikaa kosketuksissa ilman kanssa. Päihtyneet värjärit makailivat (usein maanantaisin) värjättyjen kankaittensa ympärillä."

Monesti olenkin pohtinut, tuntuuko kokeellinen arkeologia työltä ensinkään.

Thursday, February 17, 2005

Hey babe, hey babe, hey babe

talitiainen
Radiossa kerrottiin, että linnut ovat ryhtyneet etsimään reviirejä ja laulamaan täysipäiväisesti ruoanhaun lomassa. Leuto talvi on aikaistanut siivekkäiden soidinmenoja; voimainsa tunnossa olevat urostiaiset pitävät meteliä itsestään jo Lapissa saakka.

Talitiaisia kuulee kuuntelemattakin, mutta myös pöllöjen lemmenlauluille aika alkaa olla mitä otollisin. Jonain kirkkaana pakkasiltana pimeän tultua kannattaakin kammeta itsensä kotisohvalta, paketoitua lämpimästi ja ottaa suunta metsään. Hyvällä tuurilla hiljaisuuden keskeltä saattaa kuulla vaikkapa helmipöllön puputusta tai huuhkajan kumeaa HUU-uu-huutelua.

Eniten retkestään saa irti, jos opettelee etukäteen tunnistamaan kotiseudullaan esiintyviä lajeja. Tosin esimerkiksi kauempana huhuileva viirupöllö voi kuulostaa erehdyttävästi huuhkajalta, koska osa "säkeestä" jää välimatkan vuoksi kuulematta. Vipuun menevät kuulemma viisaammatkin, lohdutettiin joskus allekirjoittanutta tämän hälytettyä pöllöjä harrastavan tuttavan kesken saunaillan huuhkajaa kuuntelemaan.

Ja kevättalvisen metsän yötunnelma varsinkin kuutamolla on kokemisen arvoinen, vaikkei kaukaista liikenteen kohinaa kummempaa kuulisikaan.

Kuuloetäisyydelle päätyneet pöllöt on huomaavaista ilmoittaa paikallisille lintuharrastajille, jotka usein keräävät vuositilastoja havainnoista. Heihin saa yhteyden esimerkiksi Suomen luonnonsuojeluliiton paikallisyhdistysten kautta. Samaisilta yhdistyksiltä voi kysellä myös järjestettyjä pöllöretkiä.

(Onko muuten hullumpaa sanaa kuin "pöllö"? Jo on lintuparkoja nimellä heitetty.)

Ei lauleta

djembe

Tiesittekö, että monia nykylapsia on melkein mahdotonta saada laulamaan? He eivät ole koskaan tajunneet, että voisivat itse tuottaa sellaista ääntä, kun kotona on vain kuunneltu artisteja levyltä. Näin kertoi Pirkanmaan kansan- ja maailmanmusiikin läänintaiteilija jututtaessani häntä eilen.

Työkseen kouluja ja päiväkoteja kiertävä etnomusikologi kertoi myös kuulleensa kolmivuotiaasta, joka oli ollut ällikällä lyöty kuullessaan tarhan tädin laulavan ensimmäistä kertaa. Tyttö ei ollut tajunnut, että laulaa voi kuka tahansa.

Eivätkä koulun musiikintunnit nykyisellään tule asiaa auttamaan. Kuinka moni - käsi ylös - pitää itseään epämusikaalisena penkin alle menneen laulukokeen takia? Tai ajatellut, ettei voi kokeilla jotain soitinta varsinkaan muiden kuullen, koska ei kuitenkaan "osaa"? Peläten, että nolaa itsensä?

Läänintaiteilijan mukaan koululaitos kaipaakin kipeästi uudistuksia musiikinopetukseen. Ongelmana on, että musiikkia pidetään yleissivistävänä tietoaineena. Suorittaminen ja sävellajien muistaminen ovat tärkeämpiä kuin musisoinnin helppouden ja ilon löytyminen.
- Länsimaissa musiikkia pidetään taiteena, jota musikaaliset esittävät ja loput kuuntelevat. Monissa muissa kulttuureissa se on osa viestintää. Kaikki laulavat ja soittavat tekemättä siitä sen kummempaa numeroa.

- Epämusikaalisia ihmisiä ei ole, vaan jokainen puhetta ymmärtävä on musikaalinen.

Kansan- ja maailmanmusiikin läänintaiteilijan toimenkuvaan kuuluukin auttaa sekä lapsia että aikuisia löytämään musiikin tekemisen rento hauskuus. Hän kannustaa kokeilemaan erilaisia etnisiä soittimia ja tuottamaan yhdessä musiikkia.

Miltä kuulostaisi aikuisten musiikkileikkikoulu? Sellaisiakin pidetään.

Rumpukuva ja paljon muutakin löytyy suomalaisten soitinrakentajien sivuilta. Maailmanmusiikin keskus tarjoaa linkkikaupalla lisätietoa aiheesta.

Wednesday, February 16, 2005

Nimittäin

Wavy pohti bloggaamisen syviä kysymyksiä ja sivusi myös omalla nimellä kirjoittamista. Itsekin olen miettinyt kerran jos toisenkin, olisiko juputukseni kovinkin erilaista nimimerkin takaa. Häiritseekö minua se, että kirjoituksiani lukevat myös masokismiin mieltyneet tuttavat nimettömien bloggaajatovereiden lisäksi?

Jonkin verran lehtitöitä tehneelle omalla nimellä kirjoittaminen on ehkä keskimääräistä helpompi valinta. Sitä on ikään kuin kasvattanut itselleen suodattimen, mitä ja millaisia asioita voi kaikelle kansalle kertoa, eikä kysymystä tarvitse varta vasten puntaroida aina tekstiä suoltaessaan.

Kirjoitustyöläiselle verkkokirjoittamisessa on myös hyötynäkökohtia. Etenkin silloin, kun toimittajantyöt joutuvat sivuosaan muiden hommien alta, omaa kirjoittamistaan haluaa pitää terässä ja kehittää yrittämällä kyhätä edes periaatteessa julkaisukelpoisia tekstejä. Vaikka sitten jaaritella joutavia tai verbaaliverrytellä nautinnollisesti venytellen, hakea sanankäytön rajoja ja muotoja.

Nimellä kirjoittaminen tuntuu jollain tapaa kurinalaisemmalta. Se pitää ruodussa.

Joskus mietin sitäkin, että nimimerkin käyttäminen jokapäiväisessä kirjoitusannoksessa tuntuisi hajottavan omaa olemista liikaa. Asiaa on vaikea selittää. Luulen, etten halua kantaa mukanani "sivupersoonia", kun monissa arkirooleissa ja oman pään mutkissakin on riittävästi tekemistä. Ehkä pelkään, että nuo kuvitteelliset persoonat alkaisivat elää omaa elämäänsä. Tehdä ja sanoa asioita, joita en omana itsenäni allekirjoittaisi. Suhtautua totuuteen aina vain luovemmin astumatta kuitenkaan rehellisesti fiktion leiriin.

Mitä pahaa siinä olisi, on tietysti hyvä kysymys. Sehän voisi olla mitä terveellisintä terapiaa itseruoskintaan taipuvaiselle täydellisyydentavoittelijalle. Mutta itseterapointiin voi käyttää yksityistä päiväkirjaakin astumatta kenenkään varpaille.

Joku pitää karvalakista, toinen kukkahatusta. Tilaa löytyy onneksi kaikille, jotka haluavat jäsentää maailmaansa latomalla kirjaimia riviin. Ja itselleni lukijana on aivan sama, onko kirjoittaja liikkeellä nimellään vai nimimerkillä. Tekstistä joko pitää tai ei riippumatta siitä, onko sen kirjoittanut Minna vai Pölypussi.

Kuvia ja kuvia

Innokkaalle luonto- ja kameraharrastajalle Vuoden luontokuva oli pitkään jotakin, jota sai katsoa vilpittömästi ihaillen ylöspäin. Saavuttamatonta. Parhaista parhaiden joukosta valittu. Kuvien kermaa. Sama päti kaikkiin finalisteihin, joiden otoksilla jaksoi herkutella kerta toisensa jälkeen.

Kuten sanottu, on toki hienoa, että välineet, ikä tai ammattinimike eivät ratkaise. On hyvä, että luontokuvauksen snobistinen mystiikka karisee sen verran, että uudet harrastajat taskukameroineen uskaltautuvat mukaan. Mutta allekirjoittaneen mielipide ei muuttunut miksikään kohutun valinnan myötä.

Jotain on kyllä muuttunut. Pysyvästikö?

Haluamiset

"Nykyihminen elättää illuusiota, että hän tietää mitä haluaa, kun hän itse asiassa haluaa sitä, mitä hänen halutaan haluavan."
- Erich Fromm

Tuesday, February 15, 2005

Kerjuulla

Tunnollisuuden perikuvana kelpo tutkija toimittaa apurahahakemukset aina hyvissä ajoin perille. Niinpä tänäänkin hän oli liikkeellä puoli tuntia ennen hakuajan päättymistä.

Kyseessä oli tällä kertaa kauppaneuvos Emil Aaltosen säätiö, jonka pesäpaikka on Tampereella uljaassa Pyynikinlinnassa. Tutkijan ehättäessä rakennuksen jyhkeälle pääovelle paikalle tuli toinenkin hakija, sosiaalipolitiikan jatko-opiskelija maiharissaan ja villapipossaan. Ovi oli lukossa, joten kaksikon piti soittaa ovikelloa. Raskaan, narisevan oven avasi virallisen näköinen nainen, jolle tutkijat viimasta vuotavia neniään niiskuttaen ojensivat rahankerjuukuorensa. Armollisesti nainen otti repuissa rutistuneet kuoret vastaan ja sulki oven. Tuntemattomat kohtalotoverukset toivottivat toisilleen onnea ja jatkoivat matkaa omiin suuntiinsa aurinkoisessa pakkassäässä.

Tilanteessa oli jotain herkullisen historiallista - tai ehkä pikemminkin sosiaalipoliittista. Monikohan Aaltosen kenkätehtaan työläinen on aikanaan kolkutellut samaista ovea arkana lakki kourassa, kun on ollut asiaa itse tehtailijaherralle? Ei mitään uutta auringon alla.

Mutta onneksi on säätiöitä ja rahastoja. Ylen kiitollisia olemme me, jotka leipämme niiltä saamme. Jos saamme.

(Keskustan länsiosissa on upeita rakennuksia, jugendkerrostaloja ja kauniita puuhuviloita. Tampere yllättää moni-ilmeisyydellään kerta toisensa jälkeen.)

Monday, February 14, 2005

Paikkaharhanolostus

Kylläpä tulee ihmisrievulle hölmö olo joskus. Itse asiassa aika usein.

Tänään ajoin seniorijaostolta lainassa olevalla autolla tavaratalon parkkipaikalle. Kulutuskeitaasta ulos tullessani katsoin hajamielisesti, että jopas - siinähän on ihan isän auton näköinen auto. Sehän on isän auto. Mitä ihmettä se täällä tekee?

Vähän sama juttu on joskus junassa, kun se menee puomillisten tasoristeyksien yli. Sitä saattaa havahtua matkanuokkumisestaan risteyksen varoituskilkutukseen ja hätääntyä, kun tässä mennään vain eteenpäin, vaikka puomit ovat alhaalla.

Onkohan tuollaiselle ilmiölle oma nimensä? Mieli reagoi johonkin tuttuun havaintoon sinänsä luonnollisella tavalla, ennen kuin järki ehtii mukaan huomauttamaan, että paikka ja tilanne eivät täsmää.

Avainasiakas

Houston, meillä on ongelma. Tai ainakin oli.

Kotiavaimellani pääsee talon kaikkiin muihin yleisiin tiloihin, paitsi saunaan ja pyykinkuivatushuoneeseen. Seesam ei aukene.

Niinpä soitin vuokraisännälle.

Vuokraisäntä lupasi soittaa lukkosepälle.
Mitään ei tapahtunut kolmeen viikkoon. Soitin vuokraisännälle.
Hän pahoitteli ja soitti isännöitsijälle.
Isännöitsijä neuvoi vuokraisäntää soittamaan huoltomiehelle.
Vuokraisäntä pyysi minua soittamaan huoltomiehelle.
Huoltomies kehotti soittamaan isännöitsijälle.
Isännöitsijä tuli, katsoi ja lupasi soittaa lukkosepälle.

Ken söi kesävoin missä kissa aitan alla. Ehkä jussina pääsen jo saunaan.

Sunday, February 13, 2005

Aisopoksesta ja uravalinnoista

On ollut mielenkiintoista lukea ihmisten listoja toiveammateistaan elämän varrelta. Ne kun kertovat tekijästään paljon enemmän kuin pelkkä nykytoimi.

Tässäpä vastavuoroisesti allekirjoittaneen vakavasti harkitsemia uravaihtoehtoja. Siis sellaisia, joihin kouluttautumista on tullut selviteltyä ihan tosissaan.

- biologi
- rajavartija
- koristemaalari
- restaurointikisälli
- valokuvaaja
- arkeologi

Ja tässä muita, vähemmän vakavasti haikailtuja.

- eläinlääkäri
- ihmislääkäri
- psykologi
- metsänhoitaja
- kondiittori
- näyttelijä
- kansanmuusikko
- luomuviljelijä
- puutarhuri
- eräopas
- ratsastuksenohjaaja
- kuvataiteilija
- sanataiteilija

Merkillepantavaa on, etteivät historiantutkijuus ja vapaa kirjoittajuus ole tiukasti ottaen kuuluneet toivelistalleni. Kiikkerähköt nykytulonlähteeni ovat siis silkan ajelehtimisen tai hetkellisten mielenviirausten seuraus, vaikkakaan eivät ollenkaan hullumpi sellainen.

Mutta tunnustan minäkin kuuluvani niihin tuulellakäypiin, jotka kestopuhteenaan selvittelevät lisä- ja uudelleenkouluttautumisväyliä. Suunnitelmat muuttuvat harva se viikko.

Myönnettävä on sekin, että tällä menolla allekirjoittanutta kaltaisineen odottaa jos ei muu niin ikivuokralaisuus ja - mikäli vuosia riittää - rutiköyhä kansaneläkeläisyys. Se muistui taas mieleen eilen rautakaupassa, jossa elämänuskoa hehkuvat nuoretparit parveilivat talopakettiosastolla ja vertailivat tohkeissaan keraamisten takkojen ja poreammeiden ominaisuuksia.
- Teknisten alojen edustajia, yleisti kierrätyspesukoneelleen poistoletkua etsivä apurahatutkija boheemissa humanistinmielessään (jonka porvarillisemmissa sopukoissa elää kuitenkin sitkeä haave ikiomasta, vanhasta puutalosta perinnekasveja tursuavine pihoineen).

Ihanpa totta. Taivaanrannanmaalarikollegoiden kanssa tutkittiin taannoin apein mielin yliopiston uralehteä. Tekijöitä ja työpaikkoja naittavassa, pulleassa julkaisussa ei ollut tarjolla yhtään pestiä, jota humanistiksi hairahtunut olisi voinut hakea. Sama huomio toistuu useimpina sunnuntaina Aamulehteä selatessa.

Insinöörit perivät maan ja ehkä hyvä niin, sillä mikäänhän ei ole niin viisas kuin. Kyllä he ovat ammeensa ansainneet, nuo yhteiskunnan uutterat, veroja maksavat muurahaiset. Me heinäsirkat olemme niin ikään oman kohtalomme valinneet.

Sälönokkaiset

sorsat

Tampereen Viinikanojassa, kuten monissa muissakin sulapaikoissa, viettää talvea vireä heinäsorsayhteisö. Päivisin linnut uiskentelevat vedessä, hämärän tullessa ne nousevat jäälle nukkumaan pää siiven alla. Varsinkin pakkasella näky saa hyytävät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin. Miten ne oikein tarkenevat?

Tänä aamuna hölköttelin pitkin rantatietä kohti seurueen ajanviettopaikkaa, kun huomasin siipien läpsytyksestä ja metelöinnistä jotain kuohuttavaa olevan tekeillä. Ensin ajattelin irtokoiran tai -kissan olevan asialla, mutta lähempänä tapahtuma osoittautui ranskanleipäbrunssiksi, jonka joku oli juuri sorsille tuonut. Lieneekö ollut kaupungin edustaja - käsittääkseni ainakin keskustan sorsia ruokitaan viran puolesta - vai tuntematon hyväntekijä?

Joka tapauksessa sopuisaa joukkoruokailua ja siihen liittyvää hiljaista vänk vänk vänk-rupattelua oli seesteistä seurata. Koiriakin kiinnosti, tosin leipä enemmän kuin linnut, luulen.

Kuvan sorsat eivät kuitenkaan ole Viinikanojan asukkeja, vaan kuvattu Yorkshiressa syksyllä 1999.

Saturday, February 12, 2005

Semanttinen illallinen kahdelle

Otetaan kaksi lanttua (kaalitkin käyvät). Hiillostetaan hitaasti vaiettujen odotusten tulella. Valellaan kypsentämisen aikana väärinkäsityksillä. Maustetaan murjotuksella, ripauksella ristiriitoja, ruokalusikallisella verisiä loukkauksia ja kukkuramitallisella kärsimättömyyttä. Itsekeskeisyyttä ja kapeakatseisuutta lisätään lopuksi reilulla kädellä. Jatkuva hämmennys on tärkeää.

Läpeensä kypsyneet vihannekset tarjoillaan hyvin haudutetulla kriisipedillä nalkutusten ja mustasukkamehun kera. Pöydän koristeeksi sopii näin kevään korvalla maljakollinen narsisteja.

Kierrätys kannattaa

recycling

Nyrkkipyykki menettelee aika ajoin, jos ei muuten niin kunnioituksesta avantojen laidoille kohmettuneita esiäitejä kohtaan. Mutta kun nykypullamössöttäjä harrastaa aktiiviliikkumista, saa hän huomata pyykkipussinsa olevan jatkuvasti täynnä hikisiä inhotuksia ja vaatehyllyn ammottavan vastaavasti tyhjyyttään. Pestävää riittää enemmän kuin aika ja degeneroitunut fennougrilainen sisu antavat myöten.

Ongelma näyttää ratkenneen ilman kohtalokkaita budjettivajeita, kiitos kaunis Hervannan kierrätyskeskuksen. Sieltä löytyi toimiva ja asiallinen pesukone 20 euron hintaan sekä niin ikään hakusessa ollut minikokoinen ruokapöytä, kymmenen euroa. Pesukoneen kotiinkuljetus tosin maksaa 15 euroa, mutta kiltti myyjä antoi siitä hyvästä vitosen alennuksen koko paketista.

Kaikkea ei kannata ostaa upouutena. Ja kierrätyskeskuksista ja kirpputoreilta voi tehdä löytöjä moneen tarpeeseen (kunhan kiertää kirjahyllyt kaukaa).

Harmillista on sen sijaan se, että mummoutuneessa taloyhtiössämme jätteenlajittelu on yhtä kuin yksi vinossa kekottava roskalaatikko pihan laidalla. Sinne kipataan sulassa sovussa niin muoviroskat, paperit kuin biojätteetkin. Kuinkahan pienen vuokralaisen äänen saisi asiassa kuuluviin?

Tiivistä kierrätys- ja jätetietoutta löytyy täältä. Myös maanlaajuisesta kierrätyskeskuslistasta voi olla hyötyä.

Friday, February 11, 2005

Halvat perjantaihuvit

Ettei nyt silkaksi synkistelyksi menisi, niin testaillaanpa taas. Tokihan olette Potterinne lukeneet?



You scored as Remus Lupin. You are a wise and caring wizard and a good, loyal friend to boot. However sometimes in an effort to be liked by others you can let things slide by, which ordinarily you would protest about.

Remus Lupin 80%
Ron Weasley 65%
Albus Dumbledore 60%
Harry Potter 60%
Hermione Granger 60%
Severus Snape 50%
Draco Malfoy 50%
Sirius Black 45%
Ginny Weasley 35%
Lord Voldemort 5%
Your Harry Potter Alter Ego Is...?
created with QuizFarm.com

Suden hetki

hell

Jos jotain sydämestäni inhoan, niin aamuyöllä heräämistä. Enkä liene ainoa.

Olen iät kaiket ihmetellyt, mistä tuossa yleismaailmallisessa kello kolmen angstissa - suden hetkessä - oikein on kyse. Miten ihmismieli voi olla yöllä aivan nurja puoli ulospäin? Miksi juuri aamuyön pitkinä tunteina elämäänsä katselee kaikkein mustimmilla laseilla? Minkä vuoksi silloin tuntee itsensä täysin puolustuskyvyttömäksi maailman painoa vastaan? Minne katoaa suhteellisuudentaju?

En ole löytänyt muuta vastausta kuin sen, että syvässä unessa alitajunta työstää elämän ongelmakohtia. Ja unihan on aamuyöllä kaikkein sikeintä, viisaat väittävät. Kun sitten syystä tai toisesta herää kesken tuon säätämisen, ikävät asiat ovat tietenkin päällimmäisinä mielessä. Päiväsaikaan ne taas pysyvät paremmin hallinnassa niin kutsutun terveen järjen avulla.

Olenkin huomannut, että aamuyön unettomaan surkeuteen ei kannata jäädä pyörimään ja murehtimaan kaikkia menneitä ja tulevia kurjuuksia. On parempi herättää itsensä kokonaan, keittää teetä ja tarttua kirjaan. Pakottaa päivämieli pintaan, kunnes alkaa nukuttaa uudestaan.

(Viime yön heräämisen jälkeen olin nukkunut ehkä tunnin verran, kun heräsin uudelleen toisen maailmansodan aikaisen panssarivaunun tunkeutumiseen seinän läpi. Se osoittautui kuitenkin lumiauraksi, joka äänestä päätellen kääri asvalttia rullalle aivan ikkunani alla. Parempi toki niin.)

Thursday, February 10, 2005

Helvetinikkunat

surcot

Ensimmäinen työvoitto pukukurssilla on saavutettu huolimatta kahden kerran poissaolosta: kaavat ovat valmiit. Myös pellavakangas aluspukua varten on hankittu, joskin se pitää kutistaa pesemällä ennen leikkaamista.

Opittu on sekin, että keskiajalle tyypillisen, länsieurooppalaisen päällyspuvun nimi on surcot. Sille olivat tyypillisiä laajat hihansuut, joita myös helvetinikkunoiksi kutsuttiin - tarjosivathan ne syyntakeettomille miesparoille ylen siveettömän ja sielua vaarantaviin kiusauksiin kutsuvan näkymän.

Edelleen tosin mietin, olisiko ompelutaitorajoitteisen järkevämpää tehdä vaikkapa leprasairaan kaapu säkkikankaasta. Toisaalta autenttisella pyövelin tai hovinarrin puvulla voisi säväyttää kesän sukujuhlissa tai kaverin häissä.

Väistöliikkeitä

Vannoin jo pari muuttoa sitten, että tähän huusholliin ei vasiten osteta uusia kirjoja, ellei samalla anneta lähtöpasseja samalle määrälle olemassaolevia. Vaihtoehtoja ei ole: hyllyt ovat täynnä ja uusille ei ole tilaa ilman laajasuuntaisia sisustusratkaisuja (tarkemmin ajatellen, kuka sänkyä oikeastaan tarvitsee?).

Sitä paitsi halvatkaan kirjat eivät ole ilmaisia.

Mutta hyvän ja pahan tiedon kirjalliset omenat houkuttavat kulkijaa lankeemukseen, missä vain liikkuukin. Esimerkiksi tänään aivan muilla asioilla kirjakauppaan mennessäni tajusin saman tien: täällä on kirja-ale! Havaintoa seurannut kuumeinen kujanjuoksu pöytien lomitse onnistui, ihme kyllä, ilman yhtään synnintekoa.

Kiusaukset eivät kuitenkaan loppuneet siihen. Taivallettuani läpi tuulen ja tuiskun pääkirjastolle näin aulan olevan ahtaen täynnä ihmisiä - ja kirjoja. Poistomyynti! Juuri tänään!

Mutta allekirjoittaneelle harvinaisen rautainen itsekuri piti yhä. En edes vilkaissut poistokirjojen hyllyjä, vaan lähdin takaisin kotiin kassi täynnä turvallisia lainaopuksia. Saavutusta saattoi tosin auttaa tuoreena mielessä ollut muuttolaatikoiden raahaaminen.

Ehkä tähän vielä oppii. Kunhan muistaa kiertää divarit ja kaikenkarvaiset kirjamessut kaukaa.

P.S. Kirjaston kahvilassa kaksi nuorta, väsyneen oloista äitiä vaihtoi ajatuksia:
- Ajattele, joskus sitä vältteli kaikin tavoin luennoille menoa.
- Sano muuta. Eikö olisi ihanaa päästä nyt luennolle!

Wednesday, February 09, 2005

System overload

Sellainen olotila on kelju, että pientä ja isompaakin tekemistä olisi kauheasti, mutta tekipä mitä tahansa, tuntee että voisi olla aina tekemässä jotain vielä tärkeämpää. Jos opiskelee, pitäisi oikeastaan tehdä töitä. Jos tekee töitä, pitäisi oikeastaan opiskella. Jos töistä huolimatta opiskelee, pitäisi itse asiassa tehdä ne kymmenen pikkuhommaa, joista riippuvat kymmenen muuta. Jos poraa reikää seinään, pitäisi tosiasiassa asentaa tulostin. Tai järjestää työpöytä, että tulostin mahtuu sekaan. Tai soittaa pari liian pitkään lykättyä byrokratiapuhelua, joita ennen joitakin papereita ei voi mapittaa työpöydältä pois. Tai selvittää, mikä on elämän tarkoitus tai millä sitä elää seuraavassa kuussa ja pitäisikö ylipäänsä elää kuussa mieluummin kuin maassa.

Beep beep beep.

Yksin versus kaksin

kivet

Siirryttyäni taas mikrokaurapuuroa yhdelle-elämään olen minäkin miettinyt yksin- ja kaksinelon ikuisuusongelmaa, joka näyttää viime aikoina pohdituttaneen yhtä jos toistakin. Silläkin uhalla, että teksti lähenee avautumista raotan salaperäisyyden verhoa omalta osaltani (varoitus: saattaa sisältää sanoja ihmissuhde, parisuhde, kohtaaminen sekä kasvutila).

Kun allekirjoittaneen pitkänlainen liitto ensirakkauden kanssa päättyi muutama vuosi sitten, yksin jääminen tuntui aluksi lähes kuolemantuomiolta. Sitten sitä kasvatti vähitellen itselleen toisen puolikkaan, kokonaistui niin sanotusti. Oppi jopa pitämään omasta seurastaan, kun ennen itseään oli juossut karkuun minkä jaloistaan pääsi.

Kääntöpuolena oli myöhemmin se, että toisen ihmisen vakituinen läsnäolo vaati taas totuttelemista. Kynnyskään siihen taipumiseen ei ollut niitä matalimpia. Mutta toisen kanssa elämisen hyvät puolet palautuivat nopeasti mieleen siinä missä huonotkin. Palautuivat ja painoivat vaa'assa paljon, vaikka elämä ei koskaan olekaan niin yksinkertaista kuin sen haluaisi olevan.

Eikä päätöksiä voi tehdä yksin, kun ne koskevat kahta.

Uudelleen yksiöitymisen myötä on tullut taas huomattua, että yksinolo on helppoa. Helpompaa kuin nuorena. Taatusti helpompaa kuin kaksinolo. Mutta yksin eläessä on vaarana jäkälöityä henkisesti; muumioitua jäykkään itseriittoisuuteensa ja väistää sujuvasti omat kasvunpaikkansa. Eivätkä koirat vastaa, kun niille kertoo päivän sattumuksista tai ihmettelee elämää noin ylipäänsä.

Jos vastaavat, on ehkä syytä huolestua.

Sitä paitsi - ja tämä on tärkeä juttu - nykyiset karkkipussit ovat liian isoja ahneelle yksineläjälle, jolle on silkka mahdottomuus ottaa pussista muutama liitulaku ja laittaa sitä hyveellisenä takaisin kaappiin seuraavan viikon karkkipäivää odottamaan.

Ehkä yksinolo onkin parhaimmillaan ja nautittavinta silloin, jos sille on olemassa vaihtoehto. Jos se on tilapäistä ja itsevalittua. Jos tietää sen päättyvän - ja olevan kuitenkin valittavissa uudelleen sellaisina hetkinä, kun kahdessa tuntuu olevan yksi liikaa.

Tuesday, February 08, 2005

Matkan varrelta

- Päivää.
- Mitä kuuluu?
- Päivää.
- Mitä kuuluu?

Keskustelua kävivät kaksi kakadua jyväskyläläisessä viherkeitaassa. Niitä lukuun ottamatta ristin sieluakaan ei näkynyt koko valtavassa kasvihuonekompleksissa. Ainoa ääni lintujen lisäksi oli vesipisaroiden tipahtelu kasvien lehdille.

Ollessani pois lähdössä huomasin yhden traakkipuiden sekaan maastoutuneen myyjän. Ehkä hän leikki saalista vaanivaa petoa viidakossa.

En raaskinut häiritä.

Monday, February 07, 2005

Ajellaan isin mersulla, osa II

Tuntuuko sinusta koskaan siltä, että elämäsi naruja vetelee jokin ilkeä jumalolento? Jonkinlainen monikätisen Shivan ja torahampaisen puutarhatontun perverssi risteytys?

Allekirjoittaneelle tuo vainoharhainen ajatus juolahti mieleen viimeksi tänään. Olin matkaamassa Joensuusta kohti Tampesteria tyytyväisenä autoasian järjestymisestä, kun Heinäveden kohdalla lainamobiilin jarrujen varoitusvalo syttyi. Punaisena ja vaativana. Eikä se sammunut.

Erinäisten vaiheiden jälkeen löysin itseni, koirat ja autoni tavaralasteineen varkautelaiselta korjaamolta. Reiskojen ensimmäiset uutiset olivat huonoja: varaosa saataisiin aikaisintaan seuraavana päivänä ja remontista tulisi kallis. Siinä kunnossa olevilla jarruilla ei ajeltaisi enää minnekään, se oli selvää jopa maallikolle.

Valutettuani katkeria kiukun kyyneliä Teboilin kahvikuppiin ja selviteltyäni junien aikatauluja onni kuitenkin kääntyi. Haalaripukuiset arkkienkelit kertoivat löytäneensä varaosan paikkakunnalta vieläpä odotettua halvemmalla ja lupasivat tehdä työn odottaessani.

Niin kuin tekivätkin. Kiitoskiitoskiitos.

Mutta kavala, kosminen karmakääpiö sai kostonsa. Ehdittyäni rättiväsyneenä Tampereelle vein koirat sisään ja aloin tyhjentää autoa. Takin jätin sisälle.

Lonks.

Jähmettynyt, epäuskoinen hiljaisuus.

Ulko-oveni ei normaalisti koskaan mene lukkoon ilman hartiavoimin tuuppaamista. Enkä koskaan lähde ulos ilman avaimia - jotka ovat aina takin taskussa. Tuijottaessani tylsänä ovea olin kuulevinani kaukaista naurunkäkätystä ja ääntä, joka syntyy hakattaessa riemukkaasti kämmeniä polviin.

Hetken ajan tunsin vastustamatonta halua yhtyä irvokkaaseen ilonpitoon.

Sunday, February 06, 2005

Onneksi kukaan ei nähnyt

Voiko koirien puolesta tuntea myötähäpeää?

Kyllä voi. Esimerkiksi silloin, kun kaninmetsästykseen jalostetut eläimet ovat niin keskittyneitä betoniporsaalle ärhentelyyn, että muutaman metrin päästä ohi porhaltava cityrusakko ei saa osakseen silmäystäkään.

Achtung!

Helpotuksella ja lievällä huolestuneisuudella ilmoitan, että huomisesta alkaen palvelukseeni astuu oikukas, joskin asiansa osaava saksalaisrouva. Työvuosia hänelle on kertynyt yli kaksikymmentä, niistä kymmenkunta vanhempieni palveluksessa. Nämä ovat vaihtaneet uskollisen palvelijattarensa nuorempaan, mutta uutta työsuhdetta ikääntynyt germaanitar ei ole löytänyt. Ei edes kyseiseen tyyppiin mieltyneen etnisen vähemmistömme parista, vaikka todistetusti tämäkin yksilö vetää vaivattomasti perässään kahta hevosta.

Maineikkaan tehtaan dieselmoottori toimii edelleen hienosti, mutta monenmoista pienempää vaivaa ovat vuodet tuoneet. Ongelmia on ollut muun muassa jäähdytysnesteen pidätyskyvyssä, käynnistymisessä, vilkuissa, valoissa, tuulettimessa sekä takaluukun avautumisessa. Mutta mitäpä pienistä.

Huomionarvoista on, että tämän synkänmustan amatsonin sisaria näkyy usein hautaustoimistojen palveluksessa. Pieninä palasina leipäänsä kokoavan humanistin silmien eteen onkin kohonnut aivan uusia tienausmahdollisuuksia.

Sen sijaan taskupysäköinnit taidan vast'edes jättää väliin.

Saturday, February 05, 2005

Gotham City

Omituinen iltalenkki itäisessä Joen kaupungissa: keskustan kaikki katuvalot olivat sammuksissa. Pilkkopimeää ei toki ollut, kiitos rakennusten ja mainosvalojen, mutta tunnelma oli etten sanoisi apokalyptinen. Anarkistinen. Surrealistinen. Sellainen, että vastaan voisi tulla aivan mitä tahansa.

Vain lepakkomerkki puuttui taivaalta.

Friday, February 04, 2005

Härreguud

boordi

Maskun keskiaikaisessa kivikirkossa on 1600-luvulta peräisin oleva saarnastuoli. Perimätieto kertoi sen olevan sotasaalis, jonka 30-vuotisessa sodassa taistelleet maskulaissotilaat olivat tuoneet kotipitäjäänsä Saksasta.

Tarinaa siirrettiin suurella ylpeydellä sukupolvelta toiselle, kunnes joku äkkäsi saarnastuolin komeiden tekstien olevankin ruotsia. Sittemmin selvisi, että kapine oli teetetty tylsän laillisesti Tukholmassa vuonna 1642. Kuittikin löytyi.

Opintoretkillä oppii.

Thursday, February 03, 2005

Jalkaväkeen

Oli hauskaa lukea Mean havaintoja auton elämää helpottavasta vaikutuksesta, kun itse on viikon mittaan joutunut toteamaan saman käänteisesti. Kai sitä on vuosien myötä oppinut hyvälle, vaikka turhia ajeluita olenkin pyrkinyt välttämään. Kauempana olevasta kaupasta ei enää tuodakaan tuosta vain multa- tai koiranruokasäkkiä, saati kuljetella isompia romppeita.

Ah niin raskain mielin kävin tyhjentämässä hajottamon viikatemiehiä odottavan Subaruni ja köyhtymässä korjaamon pojille satasen. Samaan hintaan pääsin hämmästelemään rikkinäistä öljypumppua ja kuulin pikaluennon sen toiminnasta - tai siis toimimattomuudesta. Jottas tiedän.

Autoparasta irtosi hyvinkin iso rinkallinen tavaraa. Erinäisten öljy-, Masinol- ja Lasolpäniköiden lisäksi sen uumenista löytyivät ensiapulaukku, varoituskolmio, sandaalit, vanha untuvamakuupussi, taskulamppu, kumisaappaat, kameran jalusta ja sadetakki. Vanha huopa, epämääräinen kokoelma kasetteja, kahdet aurinkolasit, villapaita. Karttoja ja karkkipapereita. Kassillinen divariin matkalla olleita kirjoja.

Lastia kotiin raahatessani mietin, mihin ihminen loppujen lopuksi asuntoa tarvitsee? Autossakin voi näemmä asua, melkein.

Wednesday, February 02, 2005

Musta lintu

raven

Sitä kulkee joskus pahaa-aavistamattomana vaikkapa Hämeenkadulla ja miettii, mitä nyt miettiikin. Kunnes kuulee tutun lehahduksen ja tuntee kynnet olkapäässään. Siihen se taas lennähti, musta lintu. Sen saattaa kutsua paikalle apea räntäsade tai satunnainen sävel, mutta eniten sitä näyttävät houkuttavan muistonriekaleet.

Haaskalintu, raatojen kaivelija.

Jos linnun yrittää jättää huomiotta, se alkaa nokkia niskaa niin, että kyynelet nousevat silmiin. Niitä se haluaakin, niillä sen saattaa saada kylläiseksi edes vähäksi aikaa. Jos otuksen huitaisee pois, se on hetken päästä toisella olalla.

Hieman kiusallista on, että vastaantulijat eivät olkapäällä istujaa näe. Mutta usein se seuraa mukana kotiin asti asettuen taloksi koko illaksi. Se sukii sulkiaan kirjahyllyn päällä, nukkuu välillä pää siiven alla, muttei anna unohtaa itseään. Häätämisyrityksille se raakkuu pilkallisesti.

Joskus kun aamuyöllä herää, lintu istuu sängyn jalkopäässä ja kallistelee päätään. Katsoo hämärästä vuoroin toisella, vuoroin toisella silmällä. Eikä nukkumisesta tule enää mitään, vaikka kuinka yrittäisi kaivautua tyynyjen alle ja kuvitella sen pois.

Vuosien myötä mustan linnun käynnit tuntuvat tihentyvän, mutta samalla niihin tottuu. Toisinaan vierailun venyessä pelkään, että vieras on tällä kertaa tullut jäädäkseen. Aina se on kuitenkin lähtenyt, ennemmin tai myöhemmin.

Ja kieltämättä - ilman lintua elämästä tuntuisi puuttuvan jotakin tärkeää.

(Itse asiassa epäilen omani olevan kaukaista sukua eräälle kuuluisammalle yksilölle.)

Myöhempään käyttöön

Kun täyttää vuosia seuraavassa kuussa, pitääkö lomakkeisiin ja muihin ikää kysyviin pumaskoihin laittaa tämänhetkinen virallinen ikä vaiko kaukokatseisesti se melkein-ikä?

Ehtiikö puolessatoista kuukaudessa kehittää asiaankuuluvan ikäkausikriisin pyöreiden vuosien täyttämisestä?

Entä kun kriisejä on jo ennestään meneillään niin monta, että tilanpuute alkaa vaivata? Voiko ikäkausikriisin laittaa talteen myöhempää käyttöä varten?

Olisi jotenkin lohdukasta ajatella, että varastossa on uutuuttaan kiiltävä kriisi. Kaiken varalta. Jos vaikka sattuisivat loppumaan.

Tuesday, February 01, 2005

Levottomat jalat

raiteet

Ystävä soitti aamulla ja kertoi olevansa Tampereella puolen päivän aikaan. Aikaa olisi pari tuntia ennen matkan jatkumista lentokentälle ja Keski-Eurooppaan tutkijavaihtoon, nähtäisiinkö?

Niinpä nähtiin ja juteltiin hyvän lounaan ääressä kuulumiset läpi. Toisesta hehkui matkaanlähdön jännitys ja ilo, vaikka rinkka painoi ja Suomeen jäävä tyttöystävä suretti.

Menossa on moni muukin. Kuten aina. Yhteiseltä tuttavalta oli tullut viesti Intiasta; hän oli lähtenyt töihin kalastajakylään kyllästyttyään Helsingin harmaaseen talveen. Puhui kuulemma norsujen kanssa ja oli elämäänsä tyytyväinen. Ainakin viidessä maassa asunut koulukaveri taas lähetti kuvia nykyisestä kotikaupungistaan New Yorkista.

Minäkin kaipaan vanhojen rautatieasemien öljyistä hajua, liikkuvaa maisemaa, vieraita kieliä, outoja matkaeväitä. Itse valittua irrallisuutta, kevyenkevyttä oloa, kun ei ole oikeastaan missään eikä kukaan kysele perään. Vapauttavaa tilapäisyyden tunnetta, kun asuu jossain eikä kuitenkaan asu.

Samaisen ystävän kanssa pohdimme joskus moottoritie on kuuma-syndroomaa, joka tuntuu olevan ikäisillämme enemmän sääntö kuin poikkeus. Olemmeko tosiaan aiempia levottomampi ja juurettomampi sukupolvi? Vai ahneempi elämyksille, tottunut saamaan koko kakun ja vielä toisen perään? Vaiko vain ensimmäinen, joka voi valita lähtemisen aina uudestaan?

Ja - onko valinnan mahdollisuus tosiaan vapautta vai kahle, joka pahimmillaan sitoo kantajansa ikuiseen tyytymättömyyteen: jos jossain muualla olisi kuitenkin parempi?

Mutta kun maailma on niin paljon! Ja kaikkialla...!