Monday, January 31, 2005

Olis voinu olla

Autoreiska soitti.
- Moro. Mää siitä sun Subarusta.
- Niiiiiin?
Selvisi, että autostani oli hajonnut öljypumppu. Uuden hinta on tilattuna vaatimattomat viisisataa euroa. Työt päälle tekisivät toisen mokoman.

Kuoppainen taipaleemme taisi siis katketa tähän. Kahdeksansadan euron loppuunajettua autoa ei kannata korjata tuhannella eurolla etenkään, kun remontit tuskin loppuisivat siihen.

Mutta oli kaverilla hyviäkin uutisia.
- Olisit sää saattanut päästä vähemmälläkin. Se olis voinu olla vaan sähkövika, jolloin sää olisit selvinnyt kymmenellä eurolla.

Pyykkipäivä

Tänään on taas aurinkoinen jäähelmipäivä. Kaunista, vaikka aamun pikkupakkanen onkin vaihtunut vaivihkaa nollakeliksi. Talitiaiset laulavat ja räystäiltä tippuu vesi. Siirsikö joku kelloa kuukaudella eteenpäin?

Tänään oli myös pyykkipäivä. Pesukoneettomassa elämässä se tarkoittaa nostalgista nyrkkipyykkäystä paljussa tai ammeessa, jos sellainen on. Nyt oli.

Siinä pää alaspäin jynssätessä mieleen nousivat - tai asennon huomioon ottaen valuivat - jos jonkinlaiset reissupyykit vuosien varrelta. Muistin, kuinka Moskovassa kämppiksen kanssa väännettiin hiki päässä farkuista vettä ja vietiin ne sitten kohtaloa uhmaten neuvostokolossin yhdeksännen kerroksen parvekkeelle. Halkeillut betoni ja lenkottava kaide saivat vapisevat jalat pysymään visusti seinänvierustalla. Amerikkalaisen rappiokulttuurin airueet kuivuivat kuitenkin nopeasti toukokuisessa tuulessa.

Tuona keväänä olikin aivan uskomaton helle, joka 12 miljoonan ihmisen suurkaupungissa tuntui melkein kestämättömältä. Mutta kuuluisat Moskovan yöt olivat tummia ja leudonpehmeitä kuin etelässä. Korvat ehtivät kuukaudessa tottua kaupungin matalaan, taukoamattomaan huminaan niin, että Suomeen palattua hiljaisuus oli hetken aikaa lähes tunkeileva. Jotain puuttui. Mutta vain hetken.

(Pyykkien kuivatuksen sivuhyötynä myös keskuslämmitettyyn yksiöön tulee mukavan subtrooppinen ilmasto. Kasvit kiittävät ja on helpompi hengittää. Mutta se porvarillinen pesukone tai edes taloyhtiön pesutupa olisi kyllä poikaa.)

Sunday, January 30, 2005

Ruiskut

selma

Ulkoilevat koirat näyttävät herättävän ihmisissä parhaan ja pahimman täysin riippumatta niiden koosta, käytöksestä tai omistajan kyvystä ottaa kanssakulkijat huomioon.

Tuossa pari aamua sitten minut pysäytti hyväntuulinen pappa, joka halusi rapsutella koiriani. Samalla hän kertoili mehevällä tampereenkiälellä ummet lammet edesmenneestä vaimostaan ja heidän lemmikeistään. Lopuksi setä nosti kohteliaasti lakkiaan ja toivotteli hyvät päivänjatkot.

Tänään taas olimme kiipeämässä hyvässä järjestyksessä rantarinnettä ylös, kun vastaan tuli perhe suksineen ja pulkkineen. Perheen isä komensi kovaan ääneen pesuettaan väistämään kusiruiskuja. Ruiskut tosin väistivät ensin, joten meteli oli sikäli turha. Ja ei, emme olleet tallaamassa hiihtolatua tai sotkemassa pulkkamäkeä. Kyllä, molemmat koirat olivat remmin jatkeina.

Kaunis asenne lapsille opetettavaksi. Ulottuneeko kanssaihmisiinkin?

Käppyröitä

onfim

Tämä on näemmä mediaseksikkäiden aiheiden päivä. Näin sitä kasvatetaan lukijakuntaa, jos se nyt on itsessään mikään tavoite.

Mutta ykköseltä tuli äsken varsin kelpoisa ranskalaisdokumentti keskiajan Novgorodin tuohikirjeistä. Toivottavasti katsoitte.

Mielenkiintoista on, että Aamulehden arvostelija kaipasi dokumenttiin lisää dramatisointia. Minusta sitä taas oli juuri sopivasti ottaen huomioon, että keskiajan elämä on pitkälti hämärän peitossa, ja kuvitukseksi tarkoitetuista näytelmänpätkistä tulee helposti silkkaa fantasiaa.

Tässä tullaankin kysymykseen, onko dokumenttielokuvan tärkein tehtävä viihdyttää elämysten kautta vai tarjota vankkaa tietoa. Parhaimmillaanhan ne eivät sulje toisiaan pois, mutta kultainen keskitie on kapeanlainen.

Tosiasia on, että jaarittavia professorinpäitä ei kukaan jaksa katsoa pitkään kaukosäädintä hapuilematta. Ei edes tuhatvuotista pölyä yskivä, harittavasilmäinen keskiaikatutkija. Toinen ääripää ovat isolla rahalla tehdyt BBC:n historiadokkarit, jotka menevät jo enemmän tai vähemmän puhtaan draaman ja viihteen puolelle.

Koulun penkillä viisaat tuottajasedät neuvoivat, että katsoja haluaa aina inhimillisen samaistumiskohteen. Hän odottaa tunne-elämyksiä. Elämää suurempia kokemuksia. Me käsikirjoittajiksi leivottavat tutkijantylsimykset intimme kuorossa vastaan. Onhan tiedollakin itseisarvonsa. Eikö se muka kiinnosta ketään? Eikö tasokkaasti tarjoiltu tieto voi olla elämys ilman verilöylyjä ja värikkäitä pukujakin?

Yksiselitteisenä vastauksena olivat katsojaluvut. Nuo pyhät käppyrät, jotka määräävät, mitä televisiossa näytetään. Raha puhuu. Draama myy. Tieto ei myy. Siispä tiedostakin on tehtävä draamaa. Piste.

Tässä ollaankin saman asian äärellä, jota Hinkstoona tänään pohti.

P.S. Kuvassa oleva tuohipiirros kirjaimineen on 1100-luvun Novgorodissa eläneen, seitsenvuotiaan Onfim-pojan käsialaa. Novgorodin arkeologisista kaivauksista löytyy lisätietoa täältä.

Kolmisukahäntäinen ystävämme

sokeritoukka

Kun yöllä menee vanhassa kerrostalossa vessaan, saa harvoin olla yksin. Lattialla vilistää ainakin yksi hopeanhohtoinen pikkueläin valojen syttymisestä pelästyneenä. Usein sillä on pari kaveriakin matkassa.

Sokeritoukka (Lepismus saccharina) on minusta ollut aina jotenkin jännä otus. Pienenä luin risaiseksi Anto Leikolan eläinaiheisen kolumnikokoelman Otuksia ja itikoita, jossa hän kertoi sokeritoukan olevan oma lempihyönteisensä. Erityisen vaikutuksen teki huimaava fakta, että kolmisukahäntäisiin kuuluva laji on säilynyt jotakuinkin muuttumattomana jo 400 miljoonaa vuotta. Odotin kovasti ensitapaamistani tuon elävän fossiilin kanssa. Siis sokeritoukan, en Leikolan.

Sittemmin sokeritoukkia on osunut kohdalle lähes kaikissa asuinpaikoissani. Osa mystiikasta on kieltämättä kadonnut, mutta jokin lapsekas jälleennäkemisen ilo kohtaamisiin aina liittyy. Joskin se lienee aika yksipuolinen. Enkä käsitä tuholaistorjuntaohjeita, joissa ensin todetaan sokeritoukan olevan melko harmiton (vaikka niiden suuri määrä voi kertoa vesivahingosta) ja heti perään kerrotaan, miten ne saadaan kätevimmin pois päiviltä.

Tosin meitä nykyihmisiähän riivaa yletön hygieniavimma ja hyönteisinho, jotka saavat tarttumaan Raid-pulloon heti, kun jokin kutsumaton kuusi-, kahdeksan- tai tuhatjalkainen otus vilahtaa nurkissa. Ei siinä kysellä, onko vieraasta oikeasti harmia vai ei, tai onko myrkkypullon kanssa hosuminen kenties pidemmän päälle haitallisempaa.

Ehkä joskus voisi pysähtyä ajattelemaan avarakatseisesti Leikolan tavoin:

"Tämän elävän fossiilin, ikiaikaisen itikan rinnalla tunnen selvästi oman lajini nuoruuden. Se on elänyt neljäsataa miljoonaa vuotta omaa pimentoelämäänsä. Mikäpä minä, tulokas ja nousukas, olisin sitä vainoamaan. Kun en edes, yölampun ääressä, ollut aivan varma kumpi meistä oikein asui toisensa talossa."

(Totuuden nimissä pitää mainita, että sokerimuurahaisten kanssa en ole ollenkaan sovussa. Rinnakkaiselo sujui hyvin, kunnes eräänä kuivana kesänä ne marssivat sisälle hyvässä järjestyksessä kuin roomalaiset perustaen pieniä siirtokuntia kukkaruukkuihini. Joka ikiseen. Ja niitä oli paljon. Pehmeämpien neuvotteluyritysten kariuduttua oli pakko tarttua kättä pidempään. Lohduttauduin ajatuksella, että suuruudenhulluuteenhan Rooman imperiumikin taisi sortua. Minä ja Raid olimme vain kohtalon työrukkanen sivilisaatioiden nousuissa ja tuhoissa.)

Saturday, January 29, 2005

Helpotus

Olen usein miettinyt, lienenkö maailman ainoa ihminen, joka toden teolla ahdistuu klovneista.

Liikekannallepano

Lauantai, auringonpaiste ja sopivasti pakkasta. Väkeä liikkeellä suksilla, sauvoilla, pulkilla, kahdella jalalla ja neljällä käpälällä. Kaikenikäisiä ja -kokoisia menijöitä on ollut mukava seurailla ikkunasta pitkin päivää.

Kävinpä itsekin hölköttelemässä koirien kanssa aamukierroksen Iidesjärven ympäri. Sää kuuraisine puineen oli niin kuvauksellinen, että olisi pitänyt kaivaa kamera esiin ja lähteä vielä uudestaan liikkeelle. Mutta lenkinjälkeinen lauantailaiskotus vei voiton.

Kamerasta puheen ollen, odotan rapakon takana asuvan tuttavan visiittiä kuin kuusivuotias joulupukkia. Tämä ystävällinen sielu on lupautunut muuliksi lastinaan kauan kaivattu Nikon D70, jonka hinta on suuremman ostovoiman maassa tuntuvasti halvempi. Järjestelyn miinuspuolena ovat takuukysymykset, mutta pihi ottaa riskin.

Friday, January 28, 2005

Hybris iski

Morpheus
Morpheus

?? Which Of The Greek Gods Are You ??
brought to you by Quizilla

Salsaamaan lähtöä odotellessaan ehtii vaikkapa syventää itsetuntemustaan. Kuka nämä kaikki testit oikein laatii?

Katso, mitä suuhusi laitat

Katse osui kaupunkireissulla mielikuvitusta kutkuttavaan lehtilööppiin, jossa kerrottiin lääkärin vieneen nukkuvalta naiselta kaikki hampaat.

Ajatus on yhtä merkillinen kuin parin viikon takainen pikku-uutinen miehestä, joka huomaamattaan ampui naulapyssyllä kitalakeensa parin tuuman naulan. Suussaan tuntuvaa kipua kaveri oli luullut hammassäryksi ja mennyt hammaslääkäriin. Tämä oli tietysti äkännyt naulanpään ja passittanut miehen muutaman tunnin leikkaukseen.

Entä jos sitä nielisi vahingossa vaikka leipäveitsen ja ihmettelisi sitten sitkeää närästystä? Ilmeisesti kaikki on mahdollista, kun kyseessä on Homo sapiens.

Tietokonettani ette saa

Kaksi haalaripukuista, reipasta autoreiskaa tuli ja hinasi huonokäytöksisen Subaruni pois. Tuli haikea olo.

Kun samalla viikolla etäisyyttä ottavat sekä mies että auto, alkaa tietokonettaan silmäillä tavallista epäluuloisemmin. Rajansa kaikella.

Thursday, January 27, 2005

Siinä asuu paha

Nimittäin autossani. Jo pitkään olen epäillyt sen hautovan jotakin uutta ilkeyttä, joka romuttaa taas budjettini kuukaudeksi eteenpäin. Tuolla se kököttää pienenä, punaisena ja viattoman näköisenä miettien, miten hankaloittaisi elämääni.

Jouluaaton kunniaksi kotterosta paukahti ikäänkuin lämmittelynä käsijarru, mikä ei ollut vielä mitään. Ainakaan verrattuna aikaisempiin tempauksiin. Mutta äsken olin pahaa aavistamattomana ajelemassa keskiajan pukukurssille, kun tämä Christinen hengenheimolainen päätti läjäyttää öljyvalon palamaan. Noin vain. Ei, moottoriöljyn puutteesta ei ollut kyse, vastahan pari päivää sitten kaadoin juopon japanilaisen ahneeseen kitaan puoli pullollista uusiutumatonta luonnonvaraa.

Ihmettelin. Käännyin takaisin. Soitin korjaamolle. "Kyseessä voi olla iso juttu", tuumaili kaveri ja kielsi ajamasta autolla enää metriäkään. Lupasi tulla huomenna hakemaan sen tutkittavaksi.

Sitähän se haluaakin, tuo nelivetonarsisti. Luulen, että se oikeasti nauttii kopeloinnista ja miesten huomiosta. Huvilla on vain melkoisen suolainen tuntihinta.

Enkä pääse siitä edes eroon. Aikanaan 800 eurolla ostettua (sittemmin hyvinkin ostohinnallaan korjailtua), kypsässä iässä ja mittarilukemissa olevaa autonmuotoista kiusankappaletta ei huolisi hullukaan. Puhumattakaan siitä, ettei minulla ole varaa parempaan. Juttukeikat ja kuvausreissut vaativat kuitenkin epäekologista autollisuutta, joten viha-rakkaus-riippuvuussuhteemme jatkunee, kunnes romuttamo meidät erottaa.

Eikähän sitä koskaan tiedä, minkälaisen peltihirviön saisin tilalle. Better the devil you know than the one you don't.

Huomenna ostan bussikortin.

Karjalan balsamia

karjalanbalsamia

Hämeeseen ajautuneelle toisen polven karjalaisevakolle tulee aika ajoin hieman haiku olo. Tiiäthän sie? Katse kääntyy itään päin kuin itsestään, jo Karjalan kunnailla lehtii puu, tai ehkä nyt ei ihan vielä kuitenkaan.

Tervetullutta balsamia idän ikävään tarjosi eilen Folkswagenin levynjulkistamiskeikka kulttuuritalo Telakassa. Joensuulainen uuskansanmusiikkiyhtye yhdistelee estoitta suomalaista, karjalaista ja venäläistä musiikkiperinnettä, evakoiden tuntoja, sotilaiden mietteitä ja nykypolven näkökulmia rajantakaisiin asioihin. Tuloksena on monisävyinen sekametelisoppa maukkaine verbaali- ja melodiasattumineen.

"Sano minne, minne lähtisin tästä/kun olen niin väsynyt tästä elämästä/sano, onko paikkaa, minne pyydät mua astumaan/kun tähänkin tulo oli meille vain sattumaa?"
- Folkswagen: Murmansk (Matkaselän asemalla, 2003)

Ja mereneläväthän sopivat aina alkupaloiksi, niin myös iltaa lämmitellyt paikallinen cajun- ja zydecoyhtye Crawfish Kings. Aah!

Niin, tuo ylläoleva kuva on muuten Folkswagenin uunituoreen Karjalan balsamia-levyn kansi.

Wednesday, January 26, 2005

Kettumaista lainailua

kettusenkirja

Yhden kakkupalan mies pohdiskeli hulluuden ja nerouden häilyviä rajamaita ottaen asiaankuuluvasti puheeksi myös kelpo Kettusen.

Heti pitikin mennä kirjahyllylle - jonka sisältö oli vaihteeksi pysynyt paikallaan - ja kaivaa sieltä kyseisen herran alias Markus Kajon viisauden sanoja valaisemaan harmaantunkkaista päivää.

LIIAN ISO NIELAUS
Tosi keljulta tuntuu joskus, kun juo vaikka vettä ja vahingossa jotenkin nielaisee sitä vettä liikaa, tai sen veden mukana menee ruokatorveen ilmaa ja tuntuu että rintakehä pakahtuu ja tekee mieli koputtaa rintakehään, että hellittäisi se paine. Ja sen jälkeen tuntee itsensä hirmu typeräksi, vaikka ensin luuli, että meinaa kuolla siihen pakahtumiseen. Ja jos miettii historiaa, niin todennäköisesti Kaarle Suurikin on joskus samalla tavalla meinannut pakahtua veden nielaisemiseen ja koputtanut nyrkin kämmenpuolella ruokatorveen ja sen jälkeen ollut häpeissään. Että "Ei mitään jätkät, meinasin vain pakahtua veteen. Hoh. Merde. Jaa-a. Ja sitten takaisin sorvin ääreen. Missäs minun miekkani on?"

(Markus Kajo: Kettusen kolmas. WSOY 1995)

Tuesday, January 25, 2005

Maalta kaupunkiin

Ja niin maalainen kaupunkilaistui taas kerran. Autojen äänet vaativat totuttelemista, samoin yöllä ikkunasta kumottava, synteettinen valonkajo. Tähtitaivas ja metsät jäivät taakse, valosaasteen ulottumattomiin. Lintulautaakaan ei saa kerrostalon ikkunalle viritellä.

Mutta siitä ikkunasta näkyy talvenkaunis koivikko sekä pieni järvi, jonka rantapensaikoissa pesii kesäisin satakieliä.

Seuraakin, joskin aineetonta, näyttäisi uudessa asunnossa olevan. Ehkä kyse on 1950-luvulla rakennetun pienkerrostalon alkuperäisasukkaasta. Kirjat ainakin siirtyilevät itsestään hyllyssä; ensimmäisenä yönä kyytiä sai marsalkka Mannerheimista kertova kirja. Tamperelainen kummitus taisi ilmaista poliittisen kantansa heti kämppäkaveruuden alkajaisiksi. Nääs.

Saturday, January 22, 2005

Luontokuvia

Ehdokkaat Vuoden luontokuvaksi on taas julkistettu. Lieneekö minusta tulossa vanha hapannaama, kun tällä kertaa ei mikään ehdolla olleista oikein jaksanut innostaa. Hienoja ja hyviä kuvia, kuten aina, mutta jotain tuntui puuttuvan. Yleensä joukosta on hetimiten löytynyt se oma suosikki.

Pitänee katsoa ne jonkin ajan päästä uudestaan.

Friday, January 21, 2005

Juustoveitset ja mokkakupit

juustohiiret

Muutoissa on hyvätkin puolensa, mutta pakkaaminen ei ole yksi niistä. Etenkään, kun kaikenlaista tavaraa on ehtinyt kertyä käsittämättömän paljon kolmeenkymmeneen ikävuoteeni suhteutettuna. Joka muuton myötä olen raahannut sydän verta vuotaen kirjoja kiertoon ja vienyt salavihkaa kymmeniä pusseja ja laatikoita vanhempien kesämökin aittaa tukkimaan (käänteinen varkaus?), mutta mammonan määrä näyttää olevan vakio.

En ymmärrä, miten se on mahdollista, kun en kuitenkaan vasiten osta juuri mitään juuri koskaan. Ihan totta.

Sitten on näitä käsittämättömiä esineitä, joissa ei kerta kaikkiaan ole mitään järkeä, mutta jotka ovat rakkaita ja niin ollen tarpeellisia lahjoittajiensa vuoksi. Esimerkiksi kullatut mokkakupit, jotka isotätini halusi antaa minulle ennen kuolemaansa. En ole koskaan käyttänyt niitä, mutten voi kuvitella hankkiutuvani niistä eroonkaan.

Riisillä täytetty kangassammakko, lahja siskolta.

Sarja hiirenmuotoisia juustoveitsiä, jotka seisovat juustonmuotoisessa telineessä. Saatu äidiltä, samoin kuin merkillinen huumorintaju.

Keraaminen, käsintehty pässi, valmistujaislahja työtovereilta.

Muuten vain mukaan tarttuneita ja sitkeästi mukana kulkevia ovat omahyväisen näköinen säästöporsas, kokoelma venäläisiä puuhevosia ja noin kolmekymmentä koboltinsinistä lasiesinettä. Lukuisat Arabian törpöt ja purkit, joille ei koskaan löydy sopivaa paikkaa. Lihanuija. Piirakkapualikka eli -kaulin. Kirja kanarialintujen hoidosta (!). Kirjoja ylipäänsä noin kolmetoista hyllymetriä.

Yhä useammin löydän itseni haaveilemasta modernista nomadielämästä, johon kuuluisivat vain ja ainoastaan kamera, kannettava tietokone, makuupussi ja rinkallinen vaatteita. Mutta aina vain haaveeni tiellä hohtavat kullatut mokkakupit, ja hiiret tuijottavat juustopalojensa takaa syyttävillä silmillään.


Thursday, January 20, 2005

Humanisteista puheen ollen

Syksyllä DI:n paperit kouraansa saanut siskoni kysäisi kahvitellessamme, mitä diplomi-insinööri sanoo humanistille. Enpä tiennyt, joten pyysin kertomaan.
"BigMac ja kokis."

Nauratti pitkään. Mutta allekirjoittanuthan onkin vielä kuukauden ajan sponsored by Suomen kulttuurirahasto, joten on varaa olla vähän leuhka. Palataan asiaan helmikuun lopussa ja katsotaan sitten, vieläkö naurattaa.

Wednesday, January 19, 2005

Elämän kolhuja

Vai arpia? Saunailtojen huvi on näemmä siirretty nettiin. Miksipä ei. Apinoiden sukuahan tässä ollaan, ja nehän tunnetusti nauttivat toistensa nahkojen tutkimisesta.

Allekirjoittanut on onneksi vielä säästynyt leikkauksilta, mutta polvessa on komea jälki teinivuosilta, kun huonotapainen hevoseni kippasi minut kaaressa kivikkoon. Leuasta löytyy muisto polkupyörän vastaavasta tempauksesta - silloin laskeutumisalustana oli asvaltti. Tikit olivat komiat.

Ja otsassa oleva arpi muistuttaa nostalgisesti ala-asteesta, jolloin luokan kiusanhenki tuuppasi minut pää edellä ulko-oven reunaan. Hän sai kiitokseksi mustan silmän, muttei arpea. Taisimme molemmat joutua jälki-istuntoon, mikä oli silkka oikeusmurha.

Tatuointeja löytyy yksi. Kun on peruskiltti humanistinvässykkä, pitää katu-uskottavuutta haalia keinolla millä hyvänsä.

Lauman kaipuu

Menopaussin ehtoisa emäntä Mea kertoi taannoin olleensa aina tarkkailijaluonne, vähän varautunut sudenpentu. Luulen, että blogikansasta sellaisia löytyy enemmänkin. Kirjoittajia mieluummin kuin suuna päänä pulisijoita, itsensä ja elämänmenon tutkiskelijoita.

Itsekin tunnustaudun irtopalaksi, sivusta seuraajaksi, varovaiseksi antamaan itsestäni kovin paljon kovin monelle. Taipuvaiseksi miettimään liikaa, juuttumaan omiin huoliini luullen itseäni kovinkin erikoiseksi ja vaikeasti ymmärrettäväksi. Hah! Tosiystäviä on vähän, mutta he ovatkin sitä pitkäaikaisempia ja rakkaampia - tosin pitkin poikin maailmalla kukin, vähintään jokusen tunnin junamatkan päässä.

Tässä muuttoa jälleen kerran tehdessäni - laskelmieni mukaan seitsemättä yhdeksän vuoden sisään - olen huomannut hiljakseen kaipaavani ystäväpiiriä. Sellaista vähän boheemia, pientä porukkaa, tiedättehän, jonka kanssa voi puhua mukaviisaita viinilasin ääressä aamuviiteen tai lähteä kokeilemaan riippuliitoa. Joiden seurassa ei tarvitsisi miettiä, mitähän ne tästäkin päähänpistosta ajattelevat tai olisiko niille pitänyt leipoa pullaa. Jotka nauravat samoille asioille.

Ja jotka auttavat muutossa, sitäkin.

Sellaiset samanhenkisten lajitovereiden pienoislaumat taitavat kuitenkin olla harvassa. Paitsi elokuvissa. Tosielämä kun heittelee ihmisiä yhteen ja erilleen täysin oikkujensa mukaan, eikä enää ole koulunpihaa, jossa voisi kysyä, "ollaanko kavereita". Monellako tällä pätkätöiden aikakaudella on edes työpaikka, josta hyvällä onnella ja ulospäinsuuntautuneella luonteella voisi löytyä myös vapaa-ajan jakajia?

Vaan laumattakin onneksi pärjää, kun on ne muutamat, tärkeät läheiset. Vaikka kaukanakin, kunhan ovat. Heille kiitos.

Tuesday, January 18, 2005

Lainahöyheniä

junat

"Jos siis tahdotte elää, teillä ei pidä olla pysyvää asuinsijaa eikä paikkaa, johon päänne kallistaisitte. Teidän on seurattava virtaa. Kuten suuri Konfutse sanoi: 'Sen, joka haluaa pysyvää onnea, on muututtava koko ajan'. On virrattava. Mutta me katsomme jatkuvasti taaksemme, eikö totta? Takerrumme menneisyydessä tapahtuneisiin asioihin ja takerrumme nykyisyydessä oleviin asioihin.

Kun asetatte kätenne auran kurkeen, ette voi katsoa taaksenne. Haluatteko nauttia sävelmästä? Älkää siis pitäkö kiinni muutamasta tahdista tai nuotista. Antakaa niiden mennä ohi, antakaa niiden virrata."


- Anthony de Mello: Havahtuminen

Monday, January 17, 2005

Mummoenergiaa

Jokainen Venäjällä käynyt tietää, ketkä yhteiskuntaa viime kädessä pyörittävät. Keitä ilman koko horjuva rakennelma olisi romahtanut aikapäiviä sitten. Ketkä vääntävät vaikka itseään Putinia korvasta, jos niikseen tulee.

Suurella ilolla ja vahingoniloisesti hihitellen seurasin uutisia, joissa eläkeläiset nousivat barrikadeille ilmaisten metrolippujen ja lääkkeiden puolesta. Kun mummoenergia huiveineen ja huopikkaineen lähtee liikkeelle, joutuvat päättäjät puvuissaan nöyrtymään. Säästöhöylälle valittiin nyt väärä kohde, gospodi pomilui.

Olen itse tavannut venäläismummoja, jotka ovat selvinneet aikanaan Stalinin leireiltä ja saatelleet hautaan yhden lipo kaksi aviomiestä sekä muutaman lapsen. He ovat tehneet elämäntyönsä tehtaassa tai muissa raskaissa töissä. Naurettavan - tai itkettävän - pienen eläkkeen ja ehkä maapalan turvin he saattavat yhä elättää yhtä lapsistaan, joka voi olla alkoholisoitunut tai muuten vain elämän sivuraiteille ajautunut. Nämä teräsmaatuskat hoitavat läheistensä asioita, passaavat ja ruokkivat. Kun heidän jaksamistaan ihmettelee, he saattavat kohauttaa olkapäitään ja todeta, että elämä on sellaista, minkäpä sille mahtaa. Nyt on kuitenkin hyvä olla: on katto pään päällä ja lämmintä.

Kyllä he jos ketkä ovat ilmaislippunsa ansainneet.

Sunday, January 16, 2005

Lepakoita vintissä

pöllönä

Toisinaan pää tuntuu täpötäydeltä ullakkokomerolta, josta joku on kiireellä etsinyt jotain, kääntänyt kaikki roinat ylösalaisin ja jättänyt ne lähtiessään silleen, sikin sokin silkkaan kaaokseen.

Ainakin itselläni kyseinen olotila seuraa useimmiten siitä, että syystä tai toisesta joutuu miettimään tavallista enemmän elämän suuria kysymyksiä, mutta jatkamaan niistä huolimatta omaa olemistaan entiseen tapaan. Siis että pinnan alla möyryää koko ajan, mutta sen möyryämisen ei saa antaa liikaa vaikuttaa siihen, miten on ja elää ja syö ja nukkuu ja kommunikoi. Mitä enemmän yrittää pitää ne isot asiat taka-alalla voidakseen olla osapuilleen normaalisti, sen varmemmin alitajunta tunkee ne uniin kaivaen kuin lisäbonuksena muistin pohjamudista mukaan kaikki menneetkin sotkut.

Ja kun niitä eksistentiaalista ahdistusta pursuilevia, dalimaisia uniaan on yönseudun katsellut, on aamulla ja vielä lopun päivääkin tällainen olo.



Saturday, January 15, 2005

Hyvin luistaa

luistelijat

Aika ajoin kannattaa hankkia avartavia kokemuksia jonkin täysin uuden asian parissa. Voi esimerkiksi viettää puolitoista tuntia luistelukilpailuun osallistuvan kierroslaskijana. Kolmekymmentä kilometriä neljänsadan metrin radalla tekee seitsemänkymmentäviisi kierrosta, joista jokaisen aika merkitään pieneen sarakkeeseen aina vain kohmeisemmilla sormilla. Merkintöjen välissä aikaa on noin minuutin verran, jolloin puhallellaan sormiin ja hypitään tasajalkaa.

Vinkkinä mainittakoon, että vessassa on syytä käydä etukäteen.

Friday, January 14, 2005

Tädille päivää

Jo useampaan otteeseen pohdituttanut kysymys: onko naisen elämässä vedenjakaja, jolloin tytöstä tulee täti?

Siis että kun ennen äidit ovat kehottaneet lapsiaan sanomaan tytölle päivää, huomaakin jossain vaiheessa, että lähes poikkeuksetta "tyttö" on vaihtunut "tädiksi". Annapa tädille tietä. Älä sohi tikkarilla tädin takkia.

Havainto on ainakin itselläni aiheuttanut lievää epämukavuutta. En tiedä, pitäisikö se liittää iän mukanaan tuomaan arvokkuuteen (hoh) vai jonkinlaiseen kulahtamiseen ja nukkavieruuntumiseen, kun ei enää näytäkään niin nuorelta ja raikkaalta (hahah). Jotain peruuttamatonta on ilmeisesti yhtä kaikki tapahtunut.

Ei tätiintymisessä sinänsä mitään kielteistä ole. Siitä on kirjoittanut esimerkiksi Merete Mazzarella kirjassaan Täti ja krokotiili, joka on kaiken kaikkiaan mehevä esseekokoelma kaiken maailman aiheista, muustakin kuin tädeistä.

Onkohan miehillä sama juttu? Tuleeko pojista setiä?

Muotitietoiset

Eilen tuli sitten käytyä ensimmäistä kertaa aiemmin mainitsemallani keskiaikaisten pukujen kurssilla, jonne jostain käsittämättömästä syystä itseni ilmoitin.

Kuten sanoin, olen ompelutouhuissa jokseenkin vihreä. Nytkin puheet kaavojen teosta ja kankaan leikkaamisesta saivat allekirjoittaneen lähestulkoon ryömimään pöydän alle piiloon. Mutta kivi kerrallaanhan Iisakin kirkkokin rakennettiin. Ja onneksi malleista löytyy yksinkertaisia vaihtoehtoja.

Jos olette naureskelleet nykynuorten lökömuodille tai linnanjuhlien kauniisti sanottuna persoonallisimmille asuille, niin on sitä osattu ennenkin. Esimerkiksi keskiaikaisen englantilaisnaisen puvussa hihat olivat hyvin tiukat, mutta hihansuut levenivät jopa maahan asti roikkuviksi pusseiksi. Ne piti tietenkin sitoa ylös, että hihojen kantaja olisi pystynyt tekemään yhtään mitään. Miesten housut olivat puolestaan pitkään vain kaksi tiukkaa irtolahjetta.

Ja ranskalaiset, nuo kansainvälisen muodin edelläkävijät, keksivät 1400-luvun puolessavälissä topata miestentakit rinnan kohdalta, lantiolta ja olkapäiltä sekä myöhemmin myös hihoista. Sankarit näyttivät siis pulleilta kuin pulut soidinaikaan.

Sekä miesten että varsinkin naisten päähineet olivat tietenkin oma lukunsa...

keskiaikaa

Thursday, January 13, 2005

Muutosvastarintaa

petroskoi

Joskus elämässä tulee eteen tilanteita, joissa haluaisi tunkea päänsä hiekkaan kuin strutsi (tekevätköhän ne oikeasti niin?) ja toivoa, että kaikki hankala ja mutkikas ja tuskaa tuottava katoaa sillä aikaa ympäriltä.

Ei se katoa. Päätöksiä - kipeitäkin - on pystyttävä tekemään tietämättä, tuleeko niiden loppusaldoksi plus- vai miinusmerkkinen luku. Joskus on valittava huonoista tai keskinkertaisista vaihtoehdoista se, josta arvelee koituvan vähiten vahinkoa. Joskus on uhrattava tämän hetken hyvä tulevaisuuden takia tietämättä etukäteen, kannattaako se. Joskus on vedettävä henkeä ja hypättävä näkemättä, mihin hyppää.

Helppous on usein elämän ratkaisuista kaukana, mutta minkäs teet. Aivan kivutonta ei liene hiekan poistaminen korvakäytävistäkään.

Wednesday, January 12, 2005

Jälkimaininkeja

Liitynpä minäkin hyökyaallon jälkimaininkien ihmettelijöihin. Ennen muuta hämmästyttää kummastuttaa päiden pölkylle vaatiminen varsinkin täällä Pohjoismaan kansankodoissa. Syytetään suureen ääneen vuoroin Jumalaa, vuoroin ulkoministeriötä. Suru ja järkytys ovat toki ymmärrettäviä. Mutta helpottaako niitä todella se, että voidaan osoittaa sormella ne, jotka toimivat kaoottisessa tilanteessa väärin? Minusta kovaäänisimmät syyttelijät rinnastuvat niihin, jotka Konginkankaan bussiturman jälkeen osoittivat suruaan näyttämällä keskisormea vastaantuleville rekka-autoilijoille.

On eri asia tutkia, miten tulevaisuudessa asiat voitaisiin tehdä yhdessä paremmin.

Yksilötason tragedioita millään tavoin vähättelemättä herää kysymys, onko länsimaissa kuin huomaamatta päästy etääntymään tosiasiasta, että elämä ylipäänsä on vaarallista. Semminkin runsaasti kansoitetulla vulkaanisella kivipallolla elämisen ehdot ovat sellaiset, että aika ajoin ihmishenkiä menee ja paljon. Valitettavasti.

Eilen Aamulehden yleisönosastossa oli mielestäni varsin tervejärkinen kirjoitus asiasta. Kirjoittaja Pentti Kauppi totesi muun muassa näin:

"Mikä on yksilön vastuu elämän riskeistä yleensä? --- Nyt näyttää siltä, että vapaasti valitulla turistimatkalla yksilön ja ryhmien vapaasti otettu riski siirretään yhteiskunnalle.
Voiko todella yhteiskunnalta odottaa sataprosenttista valmistautumista näin laajamuotoiseen, vapaasti päätettyyn riskinottoon?"


Samassa kirjoituksessa pohdittiin myös sitä, olisiko aika rakentaa tuhoalueiden tulevaisuus muun kuin ekologisesti kuormittavan massaturismin varaan.

Tuesday, January 11, 2005

Valaistuminen

jää

Eilen - tai oikeastaan viime yönä - lojuimme noin vain ilman sen kummempaa tekemistä kuuntelemassa musiikkia. Siis kuuntelemassa, ei niin että se olisi soinut keskustelun taustalla täyttämässä hiljaisia hetkiä.

Siinä tuijottaessani kattoon bluesin virratessa väsyneen pääni läpi koin yhden niistä harvinaisista välähdyksistä, jolloin kaiken näkee kirkkaasti, jolloin pystyy sijoittamaan itsensä solun tarkkuudella niin aikaan kuin paikkaankin. Näin koko tähänastisen elämäni, joka oli monien mutkien ja kivikoiden kautta raahannut minut juuri tähän taloon, tälle sohvalle kello yhdeltä tammikuisena yönä, elämään sitä nimenomaista, sekunniksi ajasta tarkasteltavaksi irrotettua hetkeä. Näin, että tie jatkui eteenpäin aivan yhtä arvaamattomana, möykkyisenä ja mäkisenä, katketen kokonaan kukaties huomenna, ensi vuonna tai viidenkymmenen vuoden päästä. Ja juuri silloin pystyin hyväksymään sen kyselemättä enempää.

Yleensä en pysty. Tinkaan varmuutta ja vakuuksia, reilua peliä. Jos minä olen kiltisti, elämänkin pitää olla minulle kiltti.

Mutta sen hetken ajan olin täysin sovussa oman olemiseni kanssa. Tilit selvinä puolin ja toisin.

Ja ei, en ollut ottanut mitään vaniljajäätelöä vahvempaa, mikä tiedoksi kyynikoille kerrottakoon.

Monday, January 10, 2005

Hyvän tuulen asioita


  • Koiran kirsu (ja jälki, jonka sen painaminen ikkunalasiin jättää)
  • Vuohen tai lampaan mäkätys
  • Vielä kippuralla olevat saniaiset keväällä
  • Variksen jäljet lumella
  • Itseään pesevä jyrsijä
  • Vettä pitkin juokseva telkkäpoikue
  • Kilpakelkkailun katsominen
  • Kovaa vauhtia juokseva tai maata ruoputtava kana
  • Lähikuva lentävän ampiaisen naamasta






Karhunpalvelus

Toisen ihmisen kanssa elämisessä on se vaikeus, että pitäisi aina ja joka tilanteessa pystyä vetämään raja, missä itse loppuu ja toinen alkaa, ettei sorkkisi asioita, jotka ovat selkeästi toisen omia, eikä yrittäisi ratkoa toisen ongelmia tämän puolesta sen sijaan, että keskittyisi omiinsa, joita niitäkin on herra ties ihan tarpeeksi.

Sunday, January 09, 2005

Lykkäämisen sietämätön keveys

haukotus

Ota mukava asento. Kuvittele tilanne, jossa sinulle on maksettu vuoden palkka etukäteen. Kukaan ei valvo, miten, milloin ja missä työtäsi teet. Ei deadlineja, ei palavereita, ei olan yli kurkkivaa pomoa.

Ainoa vaatimus on, että työsi on tehty - sanotaan nyt vaikka sen vuoden päästä. Jos ei ole, et silti joudu maksamaan palkkaasi takaisin. Joskin jatkossa rahahana voi ehtyä tai ainakin käydä tiukemmaksi.

Kuulostaako houkuttelevalta? Tervetuloa apurahatutkijan maailmaan, jossa akateeminen vapaus on nostettu viidenteen potenssiin. Kullankiiltoisen kolikon toinen puoli on se, että mikäli oma, usein enemmän tai vähemmän satunnaisesti valittu tutkimusaihe voisi periaatteessa olla kiinnostavampikin, saattaa sen ääreen motivoituminen olla ajoittain sangen kivuliasta.

Tyypillinen päivä voi kulua vaikkapa tähän tapaan:

8.00 Virkeänä ja levänneenä koneen ääreen. Sähköpostit.
9.30 Luetaan päivitetyt blogit.
10.00 Hyvin Tärkeiden Tietojen etsimistä netistä.
11.00 Ensimmäinen kahvitauko.
11.15 Käydään täyttämässä lintulauta.
11.30 Otetaan esille työn alla oleva lähdemateriaali. Luetaan ja käännetään kaksi riviä 1500-luvun kirkkoslaavia eli muinaisvenäjää.
11.35 Eteen tulee sanakirjaa vaativa sana. Sanakirja on unohtunut toiseen huoneeseen, jossa sitä on käytetty diaprojektorin pönkänä. Kirjaa hakemaan mennessä kaadetaan lisää kahvia.
11.40 Sähköpostit.
11.50 Niin, se sana. Tarkistetaan ja jatketaan.
12.00 Päivän posteja hakemaan (laatikosta).
12.30 Postit luettu. Luetaan vielä sähköpostit. Ja tarkistetaan blogit.
13.00 Lounastauko.
13.40 Paluu koneen ääreen. Sähköpostit. Käännetään kolme riviä kirkkoslaavia. Päätetään tarttua vaihteeksi tutkimuskirjallisuuteen. Kirjapino kaatuu. Kerätään kirjat lattialta, jonka huomataan samalla olevan tolkuttoman pölyinen.
14.15 Lopetetaan imurointi. Päästetään koirat ulos.
14.30 Kahvitauko. Kirjoitetaan hieman omaa blogia. Olo on melkein hyödyllinen: ainakin tekstiä syntyy.
15.00 Tartutaan tutkimuskirjaan. Kaksi sivua myöhäiskeskiajan poliittisia kuvioita saa kirkkoslaavin taas maistumaan kappaleen verran.
15.30 Muistetaan, että on erään apurahahakemuksen viimeinen jättöpäivä. Haalitaan liitteet kasaan, kopioidaan edellinen hakemus, etsitään kirjekuorta, tapellaan tulostimen kanssa.
16.15 Kiireesti postiin. Haetaan samalla kaupasta uusi kahvipaketti.
17.00 Takaisin kotiin. Työpäivä ansiokkaasti päätöksessä (vapaa-ajasta huolehtiminen on kotona työskentelevälle ensiarvoisen tärkeää).

Da capo ad infinitum. Jos jää aikaa, voi pohtia esimerkiksi sitä, mitä kaikkea muuta niin sanotusti lisensiaatintyön tekemiseen käytetyllä ajalla voisi tehdä. Oma aikansa kannattaa varata myös pohdinnalle, miten ylipäänsä päätyi tekemään kyseistä tutkimusta, ketä se kiinnostaa, sekä onko elämällä jokin tarkoitus ja jos on, miten kaukana sen toteuttamisesta sitä parhaillaan mahtaakaan olla.

On hämmästyttävää, mihin kaikkeen julkisia varoja käytetään.



Saturday, January 08, 2005

Haasteita

Aamulla päästäessäni koiria ulos ihmettelin ulkoeteisessä tuntuvaa sakeaa lemua. Ehdin jo miettiä, onko jokin pieni eläin ryöminyt kumisaappaaseen kuolemaan ja jäänyt sinne.

Ei ollut. Viimeiset unenrippeet silmistä karistanut haju nousi kosteista lenkkareistani, jotka eilen loskassa kirnutessani kastuivat läpikotaisin.

Tähän eteläisemmän Suomen niin kutsuttuun talveen on kyllä totuttelemista. Suksetkin ovat vielä kevään jäljiltä siististi paketissa. Ja kohta on jalkakin, jos jatkan itsepäisesti näillä keleillä juoksemista - sohjon alla lymyää nimittäin petollisen liukas jääkerros.

Vaan kun säät valituksesta huolimatta ovat mitä ovat, voi hyvin keskittyä harrastamaan sisätiloissa. Ilmoittauduinkin tarmonpuuskaksi naamioituneessa mielenviirauksessa kansalaisopiston kurssille, jossa valmistetaan keskiaikainen puku. Tempaus on mainittava lähinnä siksi, että ompelukokemukseni rajoittuu omituisen kieroiksi jääneiden collegehousujen väsäämiseen käsityötunnilla. Mutta koska kurssin vasiten sanottiin sopivan myös ompelutaitorajoitteisille, uskaltauduin mukaan syksyisen hopeaketjukurssin innostamana.

Silti mielessä kävi, että toogakurssi voisi olla allekirjoittaneelle aivan riittävän haastava. Tai sellainen, jossa kyhätään taljoista kivikautinen hursti kymmensenttisellä luuneulalla.

keskiaikaa

Lisää keskiaikaisia puupiirroskuvia löytyy täältä.






Friday, January 07, 2005

Quam minimum credula postero

särkyneet

Läheiseni palasi eilen maapallon toiselta puolelta jotakuinkin ehjänä erinäisten seikkailujen jälkeen.

Toisinkin olisi voinut käydä. Maailma on arvaamaton paikka.

Yöllä unta odotellessani mietin taas kerran hetkessä elämisen ja huomisesta huolehtimisen epäsäätyistä suhdetta. Miksi on niin vaikeaa tyytyä siihen, että tässä ja nyt kaikki on hyvin? Ei se vain onnistu. Jos ihminen hetken ajan tuntee olevansa tyytyväinen tai peräti onnellinen, hän haluaa lisää. Hän haluaa hyvän tunteen jatkuvan seuraavanakin päivänä. Ja tuo toive - sekä huoli siitä, ettei se toteudukaan, että jotain pahaa tapahtuu - torpedoi tehokkaasti hauraan tuntemuksen onnesta. Se vaihtuu ahdistukseen, odotuksiin ja haluun omistaa.

Peter Hoegin Lumen taju-kirjan päähenkilö, grönlantilais-tanskalainen Smilla kuvaa tunnetilaa näin:

"Maatessani siinä sängyllä onni tulee minun luokseni. Se ei tule niin kuin kuuluisi minulle. Vaan kuin tulinen pyörä, joka vierii halki huoneen ja koko maailman.
Silmänräpäyksen verran luulen, että onnistun päästämään sen ohi, että voin jäädä makaamaan siihen tietäen mikä on minun ja toivomatta sen enempää.
Seuraavassa silmänräpäyksessä tahdon tarrata kiinni siihen. Tahdon sen pysyvän. Hänen on maattava minun vieressäni myös huomenaamulla. Tämä on minun tilaisuuteni. Minun ainoa, minun viimeinen tilaisuuteni.
Minä heilautan jalat lattialle. Olen silmittömän pakokauhun vallassa."


Kuulostaako tutulta?

Ostin vuosia sitten Englannista kovasti trendikkään mietelausepaidan, jossa on teksti Carpe diem, quam minimum credula postero. Tarkistin taas taannoin, mitä koko lause tarkoittaa - latinankielen taitoni on vähintään yhtä onneton kuin muistini. Tartu hetkeen, älä luota huomisiin.

Mutta kuka voi elää suunnittelematta lainkaan tulevaa? Ei sellainen ylellisyys ole ihmisrievun ulottuvilla.

Unen antaessa edelleen odottaa itseään tuumin sitäkin, josko asiassa voisi tehdä jonkinlaisen päänsisäisen työnjaon. Järki saisi huolehtia huomisesta kaikkine käytännön monimutkaisuuksineen. Tunnepuolen vastuulle voisi tuolloin antaa hetkessä elämisen. Siistiä ja järjestelmällistä. Aivan kuten elämäkin, eikö niin?

Ei, luulen, että tämän pirullisen dilemman kanssa on vain elettävä suurta valaistumista ja henkistymistä odotellessa. Päivä ja hetki kerrallaan, poukkoillen katoavien onnen hitusten perässä kuin perhosta jahtaava koira.


Thursday, January 06, 2005

Lunta tupaan

lumitassut

Hämeessä on ollut tähän mennessä vähänlaisesti lunta, mutta eilispäivän mittaan tilanne korjaantui parillakymmenellä sentillä. Suomalaisten suosikkitalviurheilua harrastettiin taas monissa pihoissa välineinä lumikola ja lapio. Auton paikalla oli virtaviivainen lumimuodostelma, hangessa kahlaavat koirat saivat käpäliinsä valkoiset töppöset. Töppöset sulivat sisätiloissa nopeasti lattialle ja imeytyivät sitten vielä nopeammin sukanpohjiin.

Maisemasta tuli muutamassa tunnissa talvisen kaunis. Joulutunnelmaa loppiaiseksi, vaikka pahanilman linnut uhkailevatkin jo huomisen vesisateilla ja lämpöasteilla. Hetkittäin tulee haiku kotiseudulle Pohjois-Karjalaan - tididam - jossa sentään hiihtämäänkin on päästy joulukuussa.

Jostain muuten kuulin, että viime kesän sateiden aikaan television meteorologit saivat ihan oikeasti henkilökohtaisia uhkauksia.

Wednesday, January 05, 2005

Taloudellisesti järkevin

Uutiset kertoivat, että Finlaysonin vanhaa värjäämöä Tampereella on alettu purkaa pitkän kissanhännänvedon jälkeen. Tontille rakennetaan ensi kesänä kaksi kerrostaloa, joihin tulee lähes sata vuokra-asuntoa. "Ratkaisu oli taloudellisesti kaikkein järkevin", toteaa tontin omistaja Aamulehden haastattelussa.

Tammerkosken partaalla olevalla tiilirakennuksella on - tai oli - ikää noin 160 vuotta. Se on - tai oli - erottamaton osa vanhaa tehdasmiljöötä.

Kävin ennen joulua entisessä kotikaupungissani. Räntäsateisen aamulenkin tein varta vasten eteläkeskustaan, jossa erään pikkukadun varrella oli mitä komein puutalo väljine pihapiireineen, ulkorakennuksineen ja omenapuineen. Eri vuodenaikoina tuo kulmaus oli kuin keidas menneiltä ajoilta. Joulun aikaan ikkunoissa paloivat kynttilät, kesäisin pihalla kukkivat monenlaiset perinnekasvit ruusuista syreeneihin. Muut vastaavat on ehditty vuosikymmenten mittaan purkaa elementtitalojen tieltä.

Kun nyt käännyin tutulle kadulle arkkitehtonisen jälleennäkemisen toivossa, oli 1920-luvulla rakennetun talon paikalla pelkkä luminen tyhjyys ja rakennustoimiston kyltti, jonka mukaan tontille nousisi lähiaikoina laatuasumiseen tarkoitettu kerrostalo.

Muistin hyväkuntoisen talon olleen joitakin vuosia sitten myynnissä ja manailleeni, kun ei ollut vanhaa miljoonaa taskussa. Enkä ollut ainoa. Mutta näköjään ostaja oli löytynyt. Ratkaisu oli epäilemättä taloudellisesti järkevin: keskustan arvokas tonttihan oli ilmiselvästi vajaakäytössä.

Arvot ovat niitä varten, joilla ei ole rahaa. Eikä tuottavampaa tekemistä kuin parkua vanhojen röttelöiden ja peruuttamattomasti katoavan paikallishistorian perään.

Aamulehden pääkirjoituksessa otettiin kantaa rakennussuojelun ongelmakohtiin, joista värjäämön tapaus on hyvä esimerkki. Rakennetun ympäristön ja kulttuurimaisemien suojelusta löytyy tietoa täältä.


Tuesday, January 04, 2005

Me kiltit

romania2000

"Mummo noitui niin, että hoitajilla korvat punoittivat. Mistä lie sellaisen sanavaraston oppinut, kun ei eläessään koskaan kiroillut".

Parikin tuttua on muistellut, miten dementoitunut omainen sairauden edetessä muuttui entisen itsensä vastakohdaksi. Kiltti ja lempeä Hilma, joka koko ikänsä kantoi huolta siitä, mitä muut ajattelevat, olikin kahdeksankymppisenä keskivertonykynuoren varjoon jättävä rääväsuu ja vuodeosaston kauhu.

Mitä ihmisen päässä tuolloin tapahtuu? Purkautuuko elämänmittainen kiukku ja kauna holtittomana ryöppynä, kun sosiaaliset sulut vihdoin murtuvat?

Noiden surkuhupaisten sattumusten kuuntelemisesta tuli allekirjoittaneelle hieman epämukava olo. Minä olen nimittäin kiltti. Enkä ollenkaan ylpeä siitä. Kiltteyden ongelmahan piilee siinä, että ihminen valitsee muiden miellyttämisen oman itsensä ja toiveidensa kustannuksella. Luotaa ja tarkkailee muita väsyksiin asti. Varoo loukkaamista yli kaiken, nielee kiukkunsa ja kärsii sitten vatsakivuista, päänsärystä, mistä tahansa ennemmin kuin siitä, että joku ehkä joskus jossain pahoittaa mielensä tai, mikä pahinta, ajattelee hänestä tai hänen tekemisistään jotain kielteistä. Ja kenties kääntää selkänsä, mikä on kieroon kiltteyteen kasvaneelle katastrofi.

Paradoksi on siinä, että usein kiltin pahin pelko toteutuu. Ihmiset väsyvät myötäilyyn. Mateleva miellyttäminen johtaakin vastakkaiseen lopputulokseen, kun suorapuheiset ihmiset perivät maan.

Se, mikä kohtuudella toteutettuna on joustavuutta ja toisten huomioon ottamista, on äärimmilleen vietynä neuroottista ja rasittavaa. Kenelläkään ei ole kivaa. Ei edes niillä, jotka saavat tahtonsa läpi. Myötäilyn hinnan maksavat nimittäin paitsi kiltit itse, myös heidän kiltteytensä kohteet. Kiltistä ei saa mitään otetta. Hän on kuin poliitikko. Paitsi ettei kiltti tee päätöksiä. Hän antaa muiden tehdä ne - koska on kiltti. Toisin sanoen vastuuton. Hänen seurassaan joutuu aina olemaan vähän varpaillaan.

Voitko koskaan luottaa siihen, että kiltti ihminen tarkoittaa sitä mitä sanoo?

Älkää siis antako kilttien läheistenne lenseän hymyn pettää. Pinnan alla kuohuu. Kannustakaa heidän pyrkimyksiään päästää paineita ulos. Suuttuminen on hyvä asia!

Jos ei muuten, niin ajatelkaa mahdollisia tulevia lastenlapsianne. Visioikaa heidän vierailunsa vanhainkotiin, joka on meidän kilttien loppusijoituspaikka.



Linnun siemeniä

Kyllästyttävätkö kauniitjarohkeat, tympiikö tositeevee? Kerrostalossa voi aina tarkkailla naapureiden edesottamuksia ja kadulla kulkijoita, mutta rivi- ja omakotiasukkailla sekin huvi on rajallista.

Sisäistä tirkistelijääsi voit kuitenkin toteuttaa näin. Hanki lintulauta ja auringonkukansiemeniä. Pähkinät ja rasva ovat bonusta. Täytä lintulautaasi säännöllisesti ja pääset seuraamaan päivittäistä draamaa ikkunasi takaa: viherpeippojen jengitappeluita, tiaisten valtataistelua, pönäköitä punatulkkuja, jotka sanoutuvat irti roskaväen rettelöistä.

Kevät tulee, ennen kuin huomaatkaan.

kuusitiainen

Kuvassa pieni, mutta sähäkkä kuusitiainen (Parus ater). Tietoa lintujen talviruokinnasta löytyy vaikkapa täältä.

Monday, January 03, 2005

Vinkuvillet

Kun vuosia sitten luin ensi kertaa Mihail Bulgakovin kirjan Saatana saapuu Moskovaan, olin myyty. Äänekkäintä intoiluani ehkä lisäsivät myös ah niin tavoiteltavat tiedostavuus ja älyllisyys, jotka kirjaan liittyivät. Niistä toivoi tihkuvan hieman gloriaa hakusessa olleeseen humanistiopiskelijan identiteettiinkin.

Mutta se oli ja on hyvä kirja. Loistava.

Niinpä odotukseni olivat pilvissä, kun sitten sain käsiini Bulgakovin (1891-1940) kirjeistä ja päiväkirjamerkinnöistä kootun kirjan. Lisää Säkenöivää Satiiria höystettynä Ihailtavalla Itseironialla, tänne heti! Pudotus oli karu. Jo ensimmäiset luvut paljastivat täysin toisenlaisen Mihail Bulgakovin: luulosairaan, rasittavan, itsekeskeisen narisijan. Eikä huumorin häivääkään. Ei mustaa tai minkään muunkaan väristä.

Lieventävänä asianhaarana voitaneen pitää kirjailijan elämää Isä Aurinkoisen suosion varjopuolella. Mutta silti. Parikymppisen maailmanparantajan ehdottomuudella oletin, että moiseen tarkkanäköisyyteen yltänyt kirjailija olisi kyennyt nousemaan feenikslintuna oman kohtalonsa ja neuvostojärjestelmän yläpuolelle.

On helppoa jupista, kun ei ole koskaan tarvinnut pelätä yöllistä koputusta oveen.

Sittemmin olen usein pohtinut omien muistiinpanojen merkitystä mielenterveydelle. Eikö juuri päiväkirjaa kirjoittaessaan ihminen saa olla paljaimmillaan kipuineen ja katkeruuksineen? Kääntää nurjan puolensa esiin. Päästää myrkyllisimmät höyrynsä. Kohdata itsensä ilman rooleja.

Kirjailijat ja poliitikot ovat aina kirjoittaneet päiväkirjojaan ja kirjeitään tietoisina ja toivoenkin, että ne saatetaan joskus julkaista. Tavallisen tallaajan merkinnät ennen bloggausbuumia ovat harvemmin päätyneet ulkopuolisten luettavaksi. Ehkä hyvä niin - kirjoittamisen terapeuttisuushan perustuu pitkälti siihen, ettei tarvitse pohtia muiden suhtautumista kirjoitettuun. Ihminen myös kasvaa ja kehittyy (tai kyynistyy), mistä kertoo useimpien kiusaantunut suhde vanhoihin päiväkirjoihinsa.

Paljonkohan noita tunnustuksellisuuden puuskissa vuodatettuja tekstejä on päätynyt tuhkaksi? Tuskin kovin moni haluaisi nähdä teinituotoksiaan ainakaan Internetissä. Huh.

Ajatus bloggaamisesta sai pitkään niskakarvani pystyyn. En edelleenkään tunne suurempaa tarvetta avautua läpikotaisin tuikituntemattomille, halveksimatta ollenkaan niitä, joilla se tarve on. Mutta kun tajusin juuttuneeni päiväkirjassani ajamaan takaa omaa häntääni - pyörimään itsekeskeistä kehää ratkaisemattomien kysymysten ympärillä - päätin edes yrittää kirjoittaa toisinaan muutakin kuin joutavaa naukumista. Siitä kun alkoi olla terapeuttisuuskin kaukana.

Juuri se pieni mahdollisuus, että jaarituksiani joskus lukee joku muu, saa minut katselemaan hieman ympärillenikin. Tekopyhyyttä, kenties. Itsetehostusta, ehkä. Mutta silmien nurinpäin pitäminen tekee pidemmän päälle pään kipeäksi.

Ja lepää rauhassa, setä Mihail. Tämä pieni typerys pyytää anteeksi lapsellisuuttaan ja mustavalkoisuuttaan. Usko pois, osa idealismista on jo ehtinyt karista matkan varrelle.

(Päivän musiikiksi sopivat Bulgakovin innoittamat YUP:n Woland sekä Domus Perkele.)

Pää pensaassa

On aamuja, jolloin täkki tuntuu olevan tehty menneistä murheista ja virheistä. Se on painava, mutta samalla tuttuudessaan turvallinen. Ajatus peiton alta ryömimisestä ja tulevaisuutensa kohtaamisesta sen sijaan arveluttaa. Uudet virheet odottavat nurkan takana, surujen saaliiksi joutuminen on väistämätöntä. Peilistä katsoo pelkurin naama.

Onneksi maailmassa on mäyriä ja musiikkia.

Mietin, missä muodossa ja milloin tieto Aasian katastrofista on ehtinyt Andien rinteille. Luultavasti asia on kiipeilijöiden tiedossa, sen verran paljon väkeä vuorilla liikkuu nyt kesäaikaan. Torstainahan tuokin selvinnee, kun asuinkumppani kotiutuu Argentiinasta.

Ajatus täydellisestä uutispimennosta on houkutteleva. Ja hieman huolestuttava samaan aikaan. Miten vähän mihinkään voi vaikuttaa, tiesi siitä tai ei! Ja silti juuri voimattomuuden ja hallitsemattomuuden tunne lienee se, jota uutisten herkeämättömällä seuraamisella yritetään peittää. Tietovirrassa kelluskelu luo näennäistä turvallisuutta uutisten synkkyydestä huolimatta.

Sunday, January 02, 2005

Poissa pahanteosta

Joku viisas on todennut, että jos puutarhanhoito ei maailmaa pelastakaan, on ihminen ainakin sen ajan poissa pahanteosta. Sama pätee epäilemättä leipomiseen. Tämä herkulliseksi havaittu kakkuresepti on lainattu Suomen Kuvalehden uudesta sarjakuvasta, jota piirtää Tuula Honkanen. Kyseisessä stripissä nainen näkee unta, jossa merkilliset olennot muistuttavat ihmisiä leipomisen tärkeydestä kaiken kiireen keskellä. Täyttä asiaa.

Ihana omenakakku

200 g margariinia
2 dl intiaanisokeria
3 kananmunaa
2 tl vaniljasokeria
2 tl leivinjauhetta
3 dl spelttijauhoja
1 tl kardemummaa
1 tl kanelia
1/2 litraa omenakuutioita
150 g valkosuklaarouhetta

Margariini ja sokeri vaahdotetaan, munat lisätään vatkaten. Sekoitetaan kuivat ainekset ja mausteet keskenään, lisätään seokseen. Lopuksi lisätään omenakuutiot ja suklaarouhe. Kaadetaan voideltuun vuokaan ja paistetaan 175 asteessa noin tunti. Nautitaan hyvässä seurassa. Maukasta uutta vuotta!

Saturday, January 01, 2005

Jäähelmiä

Eilinen vesisade ja yöpakkanen olivat kuorruttaneet puiden rungot ja oksat. Hongikko ritisi tuulessa, evästauolla syliin putoili jäähelmiä. Vuoden viimeinen päivä oli lyhyt, mutta kultainen auringonvalo hangella vei mietteet jo maaliskuuhun.

Kuvat ovat Seitsemisen kansallispuistosta. Klikkaamalla saat ne esiin suurempina.








picture picture picture picture picture