Wednesday, April 06, 2005

Syntymähumalaiset

omaMikä siinä on, että allekirjoittanut lähes aina näyttää valokuvissa juopuneelta? Eilen se tuli taas todistettua. Erään lehtiartikkelin kainaloon pyydettiin kirjoittajan kuvaa - sellaista perusotosta - joten pyysin omaista ottamaan muutaman. Asetuin pitkin hampain asemiin ja järjestelin naamalleni mahdollisimman asiallisen ilmeen.

Huh. Joskus herkkänä lukioikäisenä olisin purskahtanut lopputuloksen edessä itkuun, nyt vain nauratti makeasti. Onhan toki niin, että vasiten poseeraaminen harvoin tuottaa tolkullisen tuloksen. Mutta mitä virallisempi asiayhteys, sen varmemmin kuvani näyttävät jatkoilla otetuilta.

Jos keskityn olemaan ei-juopuneen näköinen, näytän pelästyneeltä rusakolta, kuten huvittuneisuutta lähimmäisissä herättävässä ajokorttikuvassani.

- - -

Valokuvaavan toimittajan hommissa ihmisten kamerakammo on tullut enemmän kuin tutuksi. "Eiiii! Onko pakko? Näytän aina kuvissa kamalalta! Ja tällaiset vaatteetkin..." Kovasti olen ihmetellyt, mikä asiassa oikein tökkii. Samaa naamaahan kanssaihmiset katsovat koko ajan, ei kai siinä suurta eroa pitäisi olla, onko naama vaihteeksi pysäytetty kuvaan. Mutta ei, saman itkuvirren saa kuulla melkein aina. Joskus on tehnyt mieli jakaa kuvanoton jälkeen kiitokseksi kiiltokuvia kuin hammaslääkäri. Katso nyt, ei sattunut yhtään.

Parasta onkin kaivaa kamera vähin äänin esiin ja jatkaa jututtamista kuvanoton aikana, että kuvattava saa muuta ajateltavaa. Tai pyytää häntä tekemään jotakin, mielellään tietysti asiaan liittyvää. Varsinkin vanhemmat ihmiset saattavat kuitenkin kieltäytyä tyystin puhumasta ja liikkumasta, kun kamera osoittaa kohti. He ottavat tiukan asennon ja vakavan ilmeen, eivätkä siinä maanittelut auta.

Ehkä tieto oman kuvan päätymisestä lehteen on se pelottavin ajatus. Mitä naapuritkin ajattelevat? Jos minulle nauretaan? Vai lieneekö kyse perisuomalaisesta pakkovaatimattomuudesta? Valokuvassa viihtyminenhän osoittaisi epäilyttävää itserakkautta ja pinnallisuutta, vähän niin kuin itsensä peilailu. Ei sellainen passaa, vaan ainakin muodon vuoksi on kursailtava ja venkoiltava.

- - -

Olen nykyisin mestari suostuttelemaan ihmisiä kuvaan. Mutta suutarin lapsilla ja niin edelleen. Jos joku alkoi aiemmin osoitella minua kameralla, hän olisi yhtä hyvin voinut kaivaa esiin haulikon. Alkoi huuto ja elämöinti, hyvä etten ryöminyt sohvan alle tai telkeytynyt vessaan. Eikä kuvan tarvinnut edes joutua lehden sivuille. Perhealbumi riitti.

Ankaran itsekasvatuksen ansiosta en enää karkaa, jos joku ottaa kameran esiin. Ja olen päässyt jotakuinkin sopuun oman naamatauluni kanssa. Mutta en edelleenkään pidä kuvattavana olosta. Ollenkaan. Kun en oikeasti ole juuri koskaan juovuksissa.

4 Comments:

Blogger Veloena said...

Joo, kuulostaa tutulta. Juovuksissa tai muuten vain rivosti virnistävä. Mielellään kaksoisleuan kanssa.
Kaikkein hassuinta on, että aika harvojen muiden ihmisten kuvista osaa osoittaa ne piirteet, jotka niitä villitsevät väittämään kuvaa epäonnistuneeksi. Paras haukku, mitä olen kuulunut, oli eräältä pikkutytöltä, joka valitti nenänsä näyttävän aina JUUSTOVOILEIVÄLTÄ.
Vaikka kuinka tuijotin, en nähnyt kuvassa juustovoileipää suun yläpuolella.

2:47 PM  
Blogger parfej said...

Heh! On muuten erittäin ärsyttävää, kun omasta mielestä kuva on ehdottoman epäonnistunut, mutta muut väittävät, että sehän on ihan hyvä. Ihan näköinen.

Silti samaan sortuu muiden ihmisten kuvien kanssa, kun sitä vikaa ei kerta kaikkiaan näe. Kaikilla on kai omasta ulkonäöstään jos nyt ei ruusuinen, niin hiukan yksipuolinen kuva.

Ja kaksoisleuka. Aina. Itse olen jo alistunut siihen.

3:44 PM  
Blogger Mette said...

Johtuuko se siitä, että itsensä näkee peilistä, joka näyttää vasemman ja oikean toisinpäin, ja valokuva on siten ihan vieraan näköinen? Kukaan ei kuulemma pidä profiilistaan, koska sitä ei näe. Ei ole päässyt tottumaan tähän pelottavaan näkyyn.

4:19 PM  
Blogger parfej said...

Niin, ehkä se on vähän sama juttu kuin nauhoitetun äänen kanssa. Ihmisethän kiusaantuvat kovasti kuullessaan omaa ääntään, jos eivät ole siihen tottuneet. Ensimmäinen reaktio on, että "tuo en ole minä!" Ääntään kun ei itse kuule samanlaisena kuin muut, kiitos kallon akustiikan.

Jonkinlainen vieraus ja outous siinä kai pelottaa - on luonut itsestään omassa mielessään tietynlaisen kuvan, joka ei sitten täsmääkään objektiivisesti tallennetun kanssa.

4:30 PM  

Post a Comment

<< Home