Sunday, April 24, 2005

Omaa vauhtia

Kuka välttelee kaikenlaisia urheilukilpailuja (itse urheiltuja, ei sohvalta katseltuja)? Käsi ylös!

Niin minäkin. Jonkin verran hevosen selässä kilpailleena muistan ikävänä jännityksen, joka edelsi pieniä puskakisojakin. En oppinut koskaan rentoutumaan ja nauttimaan touhusta, vaikkei varsinaisia pärjäämispaineita ollutkaan.

Minulta kai puuttuu kilpailuvietti, halu voittaa tai saada edes suoritukseni suhteutettua muiden suorituksiin. Miksi pitäisi?

Ikävä hytinä kulkeekin selkäpiitä pitkin saadessani käteeni kilpailunumeron, sellaisen kankaisen retaleen, joka on tarkoitus kuroa nauhoilla kiinni kroppaansa. Siinä on sitä paitsi ruosteenpunaisia tahroja. Joku edellisistä numeron kantajista näyttäisi todella antaneen kaikkensa. Verta, hikeä ja kyyneleitä.

Lupaavaa.

- Mutta, otan itseni puhutteluun.
- Eihän täällä olla kilpailemassa. Lenkki kuin lenkki, miksei joskus näinkin.

Niinpä annan numeroidun biisonilauman rynnistää matkaan laskematta ohittajia. Nautin harjumaisemista, männyistä ja juoksemisesta, vaihdan pari sanaa matkatoverin kanssa. Näkötornille vievässä, pitkässä ylämäessä huomaan puhtia olevan enempäänkin. Lisään varovasti vauhtia hengästymättä. Sora ratisee, tornin terassi on täynnä väkeä. Kuusi kilometriä jäljellä.

Olo on hyvä, aurinko paistaa ja Pyhäjärvi välkehtii jäistä vapaana. Jo vain kelpaa hölkötellä!

Viimeisillä kilometreillä ennen Ratinan stadionia lisään yhä kierroksia. Tätähän jaksaisi vielä pidempään. Kroppani ja minä olemme sovussa ja yhtä mieltä kaikesta. Odotin kai lenkiltä jotain pahempaa. Mitä, sitä en tiedä. Ehkä numerolappu rinnuksissa ahdisti.

Jo ajatuksena.

Maalissa kaikki saavat mehua, pullan ja Pyynikkijuoksu-mitalin.

0 Comments:

Post a Comment

<< Home