Thursday, April 28, 2005

Hyvä jätkä

sandyKoirani Sandy on hyvä jätkä. Narttukoiruudestaan huolimatta se on jostain syystä tuntunut aina viihtyvän miesten kanssa. Se hakeutuu kyläillessäkin mieluiten miesseuraan katsomaan telkkaria tai seuraamaan tietokonepelejä. Se jaksaa äristä kepin toisessa päässä loputtomiin väsyttäen sitkeimmänkin leikittäjän (ehkä siinä onkin syy mieltymykseen: miehet innostuvat riehumaan sen kanssa useammin kuin naiset minua lukuun ottamatta).

Siinä, missä toinen koirani ja minä elelemme enimmäkseen tyytyväisinä ilman miestäkin, Sandy tuntuu kaipaavan kovasti kaksilahkeisten seuraa. Toisinaan lenkillä se syynää vastaantulevat miehenpuolet niin toiveikkaana, että remminjatketta nolottaa. Joskus mietin, etsiikö se jotakuta elämänsä ihmismiehistä. Ja jos, niin ketä? Entistä isäntäänsäkö, jota se ei ole nähnyt kolmeen vuoteen, ja jonka paluuta se jaksoi odottaa kuukausikaupalla? Vai lyhytaikaista asuinkumppaniamme? Isääni? Lankoani? Miespuolisia ystäviäni yleensä?

Sitäkin pohdin, miten pitkään kestää koiran ikävä. Voiko susien ylipäänsä sanoa ikävöivän kadonneita lajitovereitaan, vai onko ikävä ihmisen omaa kokemusta ja tulkintaa? Ehkä neutraalimpaa voisi olla kysyä, kauanko koira muistaa ihmiset, erityisesti entiset laumanjäsenet.

Varsin kauan, luulen. Sen sijaan aktiivisen kaipaamisen uskon laantuvan melko pian. Koirat eivät tuhlaa aikaansa tuijottelemalla haikeina valokuvia tai kaivelemalla muistojaan itseään kiusatakseen, kuten moni viisaaksi väitetty ihminen tekee.

En juurikaan ihmettele, että ihmiset riitelevät erotessaan koiran tapaamisoikeuksista, niin naurettavalta kuin se lemmikittömistä saattaakin kuulostaa. Mutta miten asianlaita lienee koiran kannalta? Jos laumaeläimen lauma hajotetaan, onko parempi, ettei se enää näe lainkaan entisiä laumanjäseniään? Ovatko lyhyeksi jäävä jälleennäkemisen ilo ja lähdön aiheuttama ahdistus suurempi stressin aihe kuin tapaamattomuus? Hetkessä elävälle eläimelle kun ei voi selittää kuten lapselle, että seuraavakin kerta tulee taas.

Oli miten oli, on hyvä muistaa, että kaikista veikeistä ja petollisen helposti inhimillistettävistä piirteistään huolimatta koira elää tuhansien vuosien jälkeenkin koiran - suden - maailmassa, ei ihmisten solmuisessa yhteiskunnassa sosiaalisine monimutkaisuuksineen.

4 Comments:

Blogger Mette said...

Minulla oli elämässäni vuoden mittainen jakso, jossa toimin ilmoitusmyyjänä jalkatyönä ja samanaikaisesti hoidin naapurini pikkukoiraa (se huusi, jos jäi yksin kotiin). Kun olimme vaeltaneet kaupungilla, päädyin yleensä ennen lounasta ottamaan yhden oluen johonkin niistä pubeista, jotka ottavat koiran vastaan, ja niitä oli monta. Se peijakkaan koiranrakki naulasi yleensä katseensa suoraan johonkin yksinäiseen, yhteiskuntakelpoiseen mieheen ja ryntäsi tekemään tuttavuutta. Minulla ei ollut mies hakusessa, mutta koiran oikealla omistajalla oli. Ihmettelen vieläkin, ettei hän käyttänyt hyväkseen koiransa maagista kosketusta. Vannon, että koira ei vilkaissutkaan ketään, jonka kuukausitulot olivat alle 6000e.

4:30 PM  
Blogger parfej said...

Heh! Kiitos, Mette, päivän nauruista. Ehkäpä Sandykin on sitä mieltä, että naaraskolmikkomme tarvitsee miehen elämäänsä ja haluaa tehdä osansa.

Kunhan ei ala nimissäni kirjoittelemaan seuranhakuilmoituksia. Pitää varmaan vaihtaa tietokoneen salasana kaiken varalta.

4:41 PM  
Anonymous Johan W the Toimittaja said...

Hou!

Tuli mieleen meidän Aino. Hän on kuusivuotias neiti-ihminen. Oikein mukava tyttö, puhdas ja siisti. Mutta luonteeltaan susi ja varmaan siksi mun paras ystävä.

10:41 PM  
Blogger parfej said...

Sandykin on kuusivuotias ja neitikoira. Tosin ihmisten vuosissa ikää taitaa olla yli neljänkymmenen.

Ei kyllä uskoisi.

9:56 AM  

Post a Comment

<< Home