Monday, April 25, 2005

Aina liian pian

leppäPyöräillessäni Kalevankankaan hautausmaan ohi tuli mieleen, että ensimmäistä kertaa pariinkymmeneen vuoteen asun paikkakunnalla, jonne ei ole haudattu sukua. Vieraiden kaupunkien kalmistot ovat mielenkiintoisia käyntipaikkoja, mutta niillä ei ole sijaa omille kynttilöille.

Ajatus johti toiseen, ja kävin muistelemaan kolme vuotta sitten tuonilmaisiin siirtynyttä isotätiäni. Jos elän vanhaksi, haluaisin olla kuin hän. Yhtä viisas ja ystävällinen, mutta samalla lujatahtoinen ja huumorintajuinen.

Tavoite tuntuu kovin kaukaiselta.

Sukupolvensa edustajista isotäti oli ainoa, johon pääsin tutustumaan kunnolla aikuisiällä. Ehkä siksi hän tuntui läheisimmältä. Piparinleivonnassa, mullanvaihdossa ja siivouspuuhissa auttamisen lomassa sain kuulla monenmoista tarinaa Parppein opettajaperheen vaiheista rajantakaisessa Karjalassa. Kahvipöydässä tuli monet kerrat vaihdettua kuulumisia ja pohdittua elämänmenoa yleensä.

Menetettyä Karjalaa - erityisesti Suistamoa ja Soanlahtea - isotätini kaipasi koko ikänsä. Kun harrastin puoliteholla kanteleensoittoa, hän toivoi, että soittaisin hänelle joskus Karjalan kunnailla-kappaleen.

Sitä en koskaan ehtinyt tehdä. Rakkaiden ihmisten lähtö tulee aina liian pian.

- - -

Olen usein miettinyt, mitä isotätini olisi tuuminut päätöksestäni ottaa avioeron jälkeen äidinäitini tyttönimi, kun en tahtonut pitää vaikeasti tavattavaa ulkomaalaista sukunimeä, enkä toisaalta palata lähtöruutuunkaan ottamalla takaisin entistä nimeäni.

Luulen, ettei hän olisi pannut pahakseen.

5 Comments:

Blogger Mette said...

Niin. Minun sukuani makaa Kalevankankaalla edelliseltä vuosisadalta (niin kai kutsutaan 1800-lukua?) asti. On kuin kotiinsa tulisi. Lapsena minulle esiteltiin hautausmaan huippuhetkiä, mutta olen valitettavasti unohtanut niiden paikat. Kuten elokuvateatteri Inarin palossa kuolleet, Näsijärven soutuveneonnettomuudessa menehtyneet, joiden joukossa oli vähällä olla isoäitini äiti, ja kivi, joka putosi poliisin päähän ja josta tehtiin hautakivi. Ihan kuin kotonaan olisi. Puhumattakaan oravista.

6:21 PM  
Blogger Dyro said...

Minusta sukunimivalintasi on onnistunut.

Olen muuten syönyt maailman parasta sienisalaattia Ilomantsissa Parppein pirtillä, eli sellaisiakin positiivisia assosiaatioita.

Minun isoäitini oli hänkin rajantakaisesta Karjalasta, Koivistolta, hän oli todellinen puheliaan ja vilkkaan karjalaisen prototyyppi. Kuten monia evakoita, elämä kolhi häntä tylysti monta kertaa, mutta valoisa perusluonne säilyi silti ja ehkä voimistuikin ajan myötä. Häntä ja muita tuntemiani evakkokarjalaisia ajatellessa tulee mieleen, miten väärin on luonnehtia suomalaisia hiljaisiksi tuppisuiksi, se kun ei pidä ollenkaan paikkaansa. Joskus ajattelen, että Karjalan menetyksen suurin haitta ei ollut niinkään maa-alan tai muutaman kaupungin menetys, vaan karjalaisen kulttuurin arkipäivän menetys.

9:22 PM  
Blogger parfej said...

Kiitos. En ole itsekään valintaani katunut (ja minusta on yksinomaan mukavaa, jos nimeni assosioituu maailman parhaaseen sienisalaattiin).

Samaa mieltä olen karjalaisen kulttuurin menetyksestä. Yhtenä osana sitä oli karjalan kieli, jota evakkolapsia kiellettiin käyttämästä esimerkiksi koulussa. Mikä määrä kansanperinnettä ja inhimillistä viisautta häviääkään aina kielen hiipuessa...

Mutta karjalaisuus oli ja on toki muutakin kuin kieli.

10:27 PM  
Anonymous Anonymous said...

Välillä tuntuu, että melkein kaikkien juuret tavalla tai toisella johtavat rajantakaiseen Karjalaan.

- khilou

10:22 PM  
Blogger parfej said...

Niinpä. Ja ihmekös tuo, kun ennen sotia Karjalassa asui 12 prosenttia Suomen silloisesta väestöstä. Kyllä siitä juuria riittää yhdelle jos toisellekin...

9:54 AM  

Post a Comment

<< Home