Saturday, March 12, 2005

Varokaa vihaista humanistia

seamonsterJoinakin aamuina sitä tietää heti herätessään olevansa huonolla tuulella. Silloin haluaisi vain pakkautua takaisin täkin ja painavan, romanialaisen villapeiton alle, vetää villasukat tiukemmin jalkoihinsa ja palata asiaan joskus viikon päästä. Sellaisina aamuina tietää jo valmiiksi, että jokainen kivenmukura on asettautunut asemiin ollakseen juuri minun varpaani tiellä ja kaapinovet tulevat avautumaan silkkaa pahuuttaan niin, että kolautan pääni niiden kulmiin.

Allekirjoittaneella tuollaista epämääräistä ärtymystä nostattavat paitsi erinäiset kestohuolenaiheet, myös arkipäivän tilanteet, joissa pitäisi tehdä selkeitä päätöksiä. Sellainen on esimerkiksi tämä: maanantaina minun pitäisi olla toisella puolella Suomea pohtimassa pyhimyskulttien pohjoista ulottuvuutta, enkä vieläkään osaa päättää, uskallanko lähteä seikkailemaan autonrohjolla vai järjestänkö itseni paikalle muulla tavoin. Autoilussa olisi se hyvä puoli, että oman puheenvuoroni jälkeen tiistaina ehtisin takaisin Tampereelle iltaharrastuksiini - siis sillä edellytyksellä, ettei vanha rouva sano taas yhteistyösopimusta irti matkan varrella. Ilmainen kyyti olisi puolestaan saatavilla menosuuntaan, mutta kotiinpaluu junalla viivästyisi iltamyöhään ja vaatisi muutaman muunkin mutkan.

Isot ovat ongelmat. Mutta minä ja päätöksenteko emme kerta kaikkiaan ole ystäviä. Toisaalta jos joku ulkopuolinen yrittää pyytämättä mestaroida minun päätöksiäni, hiillyn kahta pahemmin.

Suomenruotsalainen kirjailija Merete Mazzarella on todennut yksin asuvan voivan olla huonolla tuulella huomaamatta sitä itsekään. "Sitten kun joku muu huomauttaa happamuudesta, tuumii sen tuulen kelvanneen ihan hyvin omaan käyttöön."

Enpä tiedä. Minä kyllä huomaan oman pahantuulisuuteni liiankin hyvin. Hyvä puoli yksinasujan oikuissa on toki se, etteivät niistä joudu kärsimään muut. Ensimmäisen asuinkumppanini kanssa en juuri mielenliikkeitäni sensuroinut, seuraavan kanssa taas ajauduin vahingosta näennäisviisastuneena aivan toiseen äärilaitaan. Lopputulos oli molemmissa tapauksissa sama, joten helpoin vaihtoehto lienee kiukutella tai olla kiukuttelematta ihan vain keskenään.

Ollapa kasa koivupöllejä ja hyvä kirves!

- - -

Ei ollut pöllejä, mutta puolentoista tunnin juoksulenkki ja tappelun haast... siis lehtikuvauksen harjoittaminen asematunnelissa purkivat sisua siinä määrin, etten enää tunne tarvetta purra jokaista vastaantulijaa sääreen. Sitä paitsi jääkaapissa on vielä silakkapihvejä jäljellä, mikä osaltaan nostaa mielialaa tasolle, jolla pyhimystenkin kanssa seurustelu voisi taas onnistua (joskin keskiaikaiset pyhimykset vasta osasivatkin heittäytyä hankaliksi sekä elävinä että kuolleina, jos asiat eivät menneet heidän mielensä mukaan).

4 Comments:

Blogger Veloena said...

Onpa hieno kuva! Itsekö piirsit vai onko jostain ripattu?

3:03 PM  
Blogger parfej said...

http://www.godecookery.com/clipart/clart.htm

Tuolta noita keskiaikaisia puupiirroksia on tullut haettua tarkoitukseen jos toiseenkin. Ihan "autenttista" tavaraa...

4:01 PM  
Anonymous Anonymous said...

Päättämättömyyden ylistys, mainion elävä. Minua on joskus auttanut vastaavassa tilanteessa, että kytken 'elämä-seikkailuna-vaihteen' päälle. Silloin ei tarvitse olla pahalla päällä kävi miten kävi.
Hyvää matkaa millä ikinä!

Lady Q.

12:18 AM  
Blogger parfej said...

Kiitos, kiitos - asia ratkesi, kuten ne tapaavat tehdä ennemmin tai myöhemmin.

Yleensä tuollainen pakollinen arkipäätös on minulle viimeinen tikki, joka lopulta vapauttaa sellaisen pidempään kasautuneen ärtymyksen. Silloin tällöin on ehkä ihan hyväkin olla rehellisesti huonotuulinen, kunhan sen saa myös purettua johonkin.

Elämä seikkailuna... se on kieltämättä hyvä vaihde pidettäväksi päällä suuren osan aikaa.

9:13 AM  

Post a Comment

<< Home