Monday, March 28, 2005

Rajankäyntiä

hankiainenOlen viime vuosina kovasti harmitellut, kun murrosikä jäi aikanaan väliin. Älkää kysykö, miksi jäi. Kai se vain unohtui. Sitä oli niin tottunut olemaan se kiltti ja kiukuttelematon lapsi, joka luotaa muiden mielialoja unohtaen opetella, miltä omakohtainen suuttuminen ja puolensa pitäminen tuntuu.

Harmitellut asiaa olen siksi, että nyt aikuisena rajankäynti on kahta vaikeampaa. Niin suhteessa omiin vanhempiin kuin muihinkin ihmisiin. Minkä verran minun tekemisiini saavat muut puuttua? Keiden hyväksyntää tarvitsen ja missä asioissa? Putoaako taivas niskaan, jos en anna muiden kävellä itseni ja mielipiteideni ylitse? Nieleekö minut maa, jos en aina olekaan lempeän ystävällinen ja loputtoman joustava? Katoavatko ihmiset ympäriltäni, jos en kannakaan seurassa viihdytysvastuuta ja pakonomaisesti yritä täyttää hiljaisia hetkiä? Tuotanko muille pettymyksen, jos näytän tarvittaessa myös vähemmän paraatikelpoiset piirteeni?

Huomaan itsessäni merkkejä siitä, että kiltteyden mitta on tulossa vähitellen täyteen. Parempi toki se, kuin odottaa sairastuvansa kroonisesti nieltyään kaiken kiukkunsa vuosikaudet sisäänpäin. Mutta kysymys kuuluukin, miten suhtautuisin ajoittain hankalaan, itsepäiseen ja äkäiseenkin itseeni? Huomaan tekeväni ylilyöntejä ja väärintulkintoja; varjelen vastalöydettyjä reviirinrajojani kuin vahtikoira näyttäen hampaitani ja muristen heti, kun joku näyttää ylenkatsovan niitä.

Ja vanhat mallit istuvat lujassa. Muiden seurassa ilmaistu oma tahto saa aikaan kiristelevän syyllisyydentunteen, huolen toisten mielen pahoittamisesta ja pelon "epäkohteliaisuudesta". Ulos karanneet kielteiset tunteet, säännöstellytkin, kääntyvät helposti bumerangina takaisin tuttuun kohteeseensa.

Ja soitan hetimiten perään pyydellen anteeksi.

Yksi hyvä syy teiniangstailla ajallaan on myös se, että viidentoista ikävuoden molemmin puolin ihminen on luonnostaan mustavalkoinen ja melkoisen itsekeskeinen. Silloin on helpompaa repiä itsensä irti vanhempien vaikutusvallasta; nämä voi yksiselitteisesti leimata mistään mitään tajuamattomiksi tyranneiksi, paukutella ovia ja sääliä itseään väärinymmärrettynä marttyyrina. Elämänkokemuksen myötä ihmisiä taustoineen - myös ikääntyviä vanhempiaan - alkaa ymmärtää paremmin, eikä etäisyys muiden ajatuksiin ja arvoihin olekaan enää niin helposti otettavissa. Tunteen rinnalle on tullut järki - onneksi ja epäonneksi. Samaten syyllisyyden, hylätyksi tulemisen ja kiittämättömyyden pelkojen versot ovat ehtineet kasvattaa sitkeät juurensa syvälle mielen uumeniin.

Pirullista. Tältäköhän Jekyll-Hydestä tuntui? Olisi niin paljon helpompaa päättää olla epäsosiaalinen erakko; silloin ei tarvitsisi edes koettaa pitää kurissa sisäistä hirviötään (joka tuskin muiden mielestä on lähimainkaan yhtä kartettava ja kamala kuin minusta).

0 Comments:

Post a Comment

<< Home