Thursday, March 17, 2005

Oppia kestävään arkeen

mahnalaKöröttelin aamupäivällä pyryn läpi juttukeikalle Hämeenkyröön, tarkemmin sanottuna tutustumaan Mahnalan ympäristökouluun. Olen aina ollut heikkona kyläkouluihin, vaikka omat hankaluutensa niilläkin toki on. Uskon kuitenkin, että ala-asteikäisille kotoisa ja turvallinen kouluympäristö on sata kertaa tärkeämpi kuin valinnaisaineiden määrä tai omanikäisten luokka yhdysluokkien sijasta. Siksipä jokainen uutinen lakkautettavasta kyläkoulusta surettaa, etenkin jos kylällä olisi riittänyt oppilaita tuleviksikin vuosiksi.

On vaikeaa uskoa, että opetuksen laatu paranisi taajamakoulujen oppilasmäärien kasvaessa niin, että luokkahuoneet nitisevät liitoksissaan. Puhumattakaan siitä, että lakkauttamisesta saadut säästöt saattavat jäädä melko vähiin koululaajennusten, kuljetuskustannusten ja erityisopettajan virkojen myötä.

Pienissä kouluissa voi myös tehdä muita kuin massaratkaisuja. Niinpä esimerkiksi Mahnalan koulun pääajatuksena on tuoda ympäristötietoisuus luontevaksi osaksi arkipäivää. Ekoasioilla ei vouhoteta, vaan ne näkyvät pienissä asioissa, kuten jokaisen oppilaan omana käsipyyhkeenä sekä lähi- ja luomuruokana. Koululla on puutarha, jota hoidetaan yhdessä. Lähiseudun luontoon ja kulttuurimaisemaan tutustutaan ahkerasti juuria ja paikallishistoriaa painottaen.

Noin sadan oppilaan Mahnalan ei haluta olevan mikään idyllinen kuriositeetti, vaan antavan esimerkkiä luonto- ja ympäristöasioiden soveltamisesta normaaliin opetussuunnitelmaan (itse asiassa sitä edellyttäisi lainsäädäntökin). Samaa voi tehdä kaupunkikoulussa, vaikka kasvimaa puuttuukin.

Tärkeää on myös se, ettei oppilaille tuputeta valmiiksi pureskeltuja viheraatteita. Pikemminkin tavoitteena on tarjota kestäviä ajattelutapoja kertakäyttökulttuurin vaihtoehdoksi - paineet yltiöpäiseen kuluttamiseen kun ovat lapsillakin aina vain kovempia, eikä omien valintojen pitkäkestoisia vaikutuksia juuri kannusteta miettimään.

Tällaisia kouluja soisi löytyvän tulevaisuudessa yhä enemmän. Myös kaupungeista.

6 Comments:

Blogger marinadi said...

Toki kyläkouluissa on hyvät puolensa, mutta on niissä heikkoutensakin. Tosin kertomasi kyläkoulu on mielestäni jo aika suuri, joten sen puolesta se ei kärsi pikkukoulun huonoista puolista. Kävin ala-asteen n. 35 oppilaan koulussa, jossa oli kaksi opettajaa. Toinen näistä eli rehtori oli sama mies, joka opetti jo isääni aikoinaan. Voi siis arvata, että koko koulun meininki oli jämähtänyt.

Ja pienessäkin koulussa osattiin esimerkiksi kiusata toisia (itse kuuluin siihen kiusaajaporukkaan...), vaikka ehkä se on helpompi huomata ja kiusaamiseen puuttuminen on yksinkertaisempaa kuin satojen oppilaiden koulussa.

Mutta en siis ehdoin tahdoin haluaisi pitää kyläkouluja hengissä. Koulun koko toimivuuden kannalta ei ole järkevää sinnitellä yhden tai kahden opettajan voimin, jos oppilaitakin on vain pari-kolmekymmentä. Pitkä koulumatkakaan ei ole mielestäni kovin suuri ongelma: moni oppilas piti vain hauskana, kun kouluun tultiin linja-autolla.

3:43 PM  
Blogger parfej said...

Niinpä, asialla on aina monta puolta. Itse en ole varsinaista kyläkoulua käynyt, joten omakohtainen kokemus puuttuu...

Parhaimmillaanhan pienissä kouluissa on innostuneita ja asialleen omistautuneita nuoria (?) opettajia, jotka tekevät töitä mm. tietotekniikan ja kansainvälisten yhteyksien eteen ja pitävät koulua muutenkin ajan tasalla. Ja jos kylä on muutenkin eläväinen ja "lapsellinen", on koulu luonteva osa sen elämää. Olen ollut huomaavinani, että maaseudulle muuttaneet nuoret perheet ovat usein innokkaita yhteisten asioiden puuhaajia.

Toisaalta on sitten näitä koulujen muinaisjäänteitä, jossa on alistuttu tulevaan lakkauttamiseen jo vuosikausia sitten. Opettajat laskevat tunteja eläkkeelle pääsyyn, eikä kuusijuhlan ohjelma ole muuttunut miksikään neljäänkymmeneen vuoteen. Kylä tyhjenee hyvää vauhtia muutenkin.

Kultainen keskitie olisi varmaan paras. Ei liian pieni eikä liian suuri koulu. Sellainen, jossa jokaisella oppilaalla on nimi ja vanhemmat, mutta jossa on tarpeeksi joustonvaraa myös erilaisuudelle.

Kauniita ajatuksia, mutta...

3:55 PM  
Blogger Scilla said...

Uskaltaisitko vihjata, missä näitä juttujasi julkaistaan? Aiheet ovat mukavia ja olisi kiva päästä lukemaan.

6:49 PM  
Blogger parfej said...

Paikkakuntaa muutettuani olen tehnyt juttuja lähinnä paikallislehti Lempäälän-Vesilahden Sanomiin. Nyt lupauduin tekemään muutaman jutun Tampereen Seudun Luontoon, siitä tuo Hämeenkyrön reissukin.

Pesunkestävä puskatoimittaja siis ;). Ehkä minusta vielä isona tulee ihan oikea toimittaja, joka pelastaa maailman...

Päivittelen aika ajoin valittuja juttunäytteitä tuonne kotisivuilleni, jonka osoite löytyy profiilista. Nyt ei ole tullut pitkään aikaan laitettua sinne mitään, pitänee ryhdistäytyä.

10:07 PM  
Blogger marinadi said...

Niin, se kultainen keskitie olisi parasta kouluissakin...

Heh, kävin vilkaisemassa kotisivujasi ja totesin, että olet monta vuotta kirjoittanut juttuja juuri siihen paikallislehteen, jossa minä muinoin (taisi olla vuosina 93-95) opettelin toimittajanhommia (eli kirjoitin huonoja juttuja, joita sitten koetettiin toimituksessa parannella). Ja samassa maakuntalehdessäkin olen joskus kirjoittanut, tosin siitäkin jo pitkä aika. Silloin myös päätin, ettei minusta taida tulla sanomalehtitoimittajaa.

Mutta ilmeisesti sinä olet sitten se paikallislehdessämme vaikuttanut nuori nainen, josta vanhempani joskus mainitsivat :-) Oletettavasti siis tunnemme useita samoja ihmisiä, ei ne Liperin piirit niin isot ole! Ja todennäköisesti olet juuri siellä meidän kylälläkin joskus ajellut, ehkä jopa tavannut vanhempanikin, kun he omalta osaltaan näkyvät kohtuullisen hyvin paikkakunnalla.

Ja se kyläkoulunikin on siis tietysti samasta pitäjästä. Omalle koululleni tosin kävi siinä mielessä hyvin, että Joensuun läheisyys on tuonut kylälle asukkaita ja kun muut koulut on lopetettu, on oppilaita niistä alettu kuskatta kylämme kouluun. Nykyisin se koulu on siis jo isompi ja opettajatkin nuorempia. Ilmeisesti edessä on kuitenkin erikoistuminen erityistä huomiota vaativien oppilaiden kouluksi.

8:16 AM  
Blogger parfej said...

Voi maailman pienuutta! Nämä sattumat ne jaksavat aina naurattaa.

Tuossa alkuvuodesta olin yliopiston opintoretkellä. Siinä pikkubussissa körötellessämme juttelin erään filosofiopiskelijan kanssa. Tuli puheeksi, että olin äskettäin muuttanut paikkakunnalle Joensuun läheltä. Kaveri kyseli kuntaa ja mainitsi siskonsa asuvan siellä päin.

Tarkemmin sanottuna sisko asui sillä kylällä, jolla minäkin viimeksi asuin. Ja vielä tarkemmin sanottuna ihan naapurissani ollen siis jokapäiväinen morjestustuttuni. Olin jopa käynyt hoitamassa heidän hevosiaan ja kanojaan heidän ollessaan reissussa...

Muut kuuntelivat ja naureskelivat, että onko siellä päin Suomea TODELLA noin vähän ihmisiä?

8:25 AM  

Post a Comment

<< Home