Tuesday, March 08, 2005

Hölmö nuori sydän

"Hei missä sä oot
mun hölmö nuori sydän
nyt kun sinua tarvitsen",

lauloi J. Karjalainen radiossa tänä aamuna.

Aina toisinaan sitä katsoo elämäänsä taaksepäin ja miettii, onko matkan varrella viisastunut yhtään. Aina toisinaan sitä kuvittelee niin (tässä vaiheessa kuvittelen myös kuulevani kunnioitettavampaan ikään ehtineiden lukijoiden ymmärtäväisen hymähdyksen, hohhoo jaajaa).

Enimmäkseen ei edes kuvittele, ellei viisastumiseksi lasketa jonkinlaista silmien aukeamista sille, etteivät maailma, elämä tai ihmiset toimikaan sääntöjen mukaan. Ja että ainoa, mitä tässä hulinassa voi yrittää hallita, on oma päänsä ja se, mihin seinään sitä milloinkin hakkaa. Se siitä muodikkaasta elämänhallinnasta.

"Sankareista laulettiin
en edes tiennyt et mulle naurettiin
vuoksi jonkun naiviuden
ja hölmön nuoren sydämen"


Alle kaksikymppiselle idealistille kaikki oli kovin selvää. Sitä tiesi, mikä on oikein ja väärin ja oli innokas jakamaan tietoaan pyytämättä muillekin. Silloin uskoi, että idea on yhtä kuin todellisuus, aate yhtä kuin käytäntö. Ja rakastikin niin kauhean tosissaan, kirkasotsaisesti ja kaikin voimin. Tai ainakin yritti. Sen uskoi riittävän mihin tahansa osaamatta kuvitellakaan kaikkia niitä mutkallisuuksia, joita ihmisten välinen kanssakäyminen voi pitää sisällään.

Noista ajoista on vain kymmenkunta vuotta, mutta se tuntuu paljon pidemmältä. Ovathan nuo kaksi- ja kolmekymppistä erottavat vuodet aina suurten muutosten aikaa, ja yhteen voi mahtua paljon. Jotkut omista solmuista ovat matkan varrella löystyneet, toiset kiristyneet entisestään. Päivittäiseen sanavarastoon ovat vakiintuneet nuo monikäyttöiset toisaalta ja mutta, ehkä ja entä jos. Sitäkö kutsuisi viisastumiseksi?

Yhä nuoremmat sanovat vuosien tuoneen mukanaan kyynisyyttä ja näyttävät olevan jopa ylpeitä siitä. Suomalaista - ja ylipäänsä länsimaista - kulttuuria onkin arvosteltu siitä, että täällä kyynisyys katsotaan älykkyyden ja viisauden osoitukseksi. On nokkelaa nolata muut, pessimismi on realismia. On antoisaa olla se, joka sanoo, ettei siitä kuitenkaan mitään tule. Etenkin, kun silloin saa usein nähdä olleensa oikeassa.

Minä en haluaisi kyynistyä. En, vaikka siitä merkkejä onkin ajoittain nähtävissä. Mutta miten ihmeessä voisi säilyttää edes osan hölmöstä, nuoresta sydämestään ja olla silti tarjoamatta sitä hymyillen kaikkien ohikulkijoiden käpälöitäväksi - not to wear one's heart on one's sleeve, kuten englantilaiset sanovat? Miten voi yhdistää elämän opettaman varovaisuuden nuoruuden luottavaisuuteen? Kumpaakin kun tarvitaan, luulen.

Kertokaa, jos tiedätte.

(Aikuistumista lienee sekin, ettei enää edes kuvittele voivansa sanoa aikuistumisesta ja viisastumisesta mitään, mitä ei olisi sanottu tuhansia kertoja ennenkin. Tai ylipäänsä juuri mistään. Hybris hiipuu ja hyvä niin.)

5 Comments:

Blogger marinadi said...

Minäkin mielelläni kuulisin, miten varovaisuus ja nuoruuden intomielisyys paketoidaan sopivaksi nipuksi. On oikeasti hämmentävää tajuta, miten paljon oma ajatusmaailma on kymmenessä vuodessa muuttunut. Nimenomaan on kadonnut se ehdoton selvyys elämästä, rakkaudesta, ihmisistä, maailmasta. Enkä voi olla kuitenkaan varma edes siitä, että äly olisi lisääntynyt.

3:06 PM  
Blogger parfej said...

Ah, mukava kuulla että muutkin miettivät samaa - ja tuntevat ajatusmaailmansa muuttuneen kovasti melko lyhyessä ajassa.

Kai se kuuluu "tähän ikään". Ja ehkä tähän aikaan ja moniarvoiseen yhteiskuntaankin, jossa yhä harvempi asia on enää selvä ja yksiselitteinen?

9:53 PM  
Blogger June said...

Hyvä kirjoitus taas!

En tiedä mitään pahempaa kuin kyynisyys: yritän kitkeä sen sinnikkäät idut itsestäni, vaikka sitten naiiviksi leimautumisen uhalla. Se tukahduttaa liekin, eikä mitään hyvää synny, jos ei uskalla yrittää ja erehtyä (terveisin kliseeautomaatti...).

Sibeliuksen lause: Elämän paatoksesta älä hellitä! on hyvä motto.

8:23 AM  
Blogger parfej said...

Hyvä on myös Brigitte Bardot'n lausahdus: "Olen tehnyt paljon tyhmyyksiä ja aion tehdä myös vastaisuudessa. Ne ovat elämän suola."

Elämän antamista tälleistä oppii ainakin sen, että niistä selviää hengissä. Ja kun on se kokemus selviytymisestä, uskaltaa yrittää uudestaan.

Itselleen nauraminen on myös hyvä konsti kyynistymistä vastaan.

9:37 AM  
Blogger Mette said...

Viime kesänä osallistuin kurssiin, joka oli ihan kiva, mutta vetäjillä oli tapana paiskata eteen tehtäviä "viisi asiaa, jotka muuttaisit itsessäsi, viisi asiaa, joihin uskot, aikaa viisi minuuttia". Missä vaiheessa menen täysin ymmälle ja alan töllöttää. Tosin on yksi asia, jonka muuttaisin itsessäni. 10 cm lisää pituutta, please, että ylettyisi vaihtamaan ikkunaverhot. Tätä he eivät tainneet tarkoittaa.

9:55 AM  

Post a Comment

<< Home