Thursday, March 31, 2005

Gaudeamus igitur

Eilinen pankkikäynti sai taas ikipohtimaan opiskelun ja työelämän syvintä olemusta. Kun huomaa kauhukseen häpeävänsä sinänsä päivänvaloa kestävän ammattinsa kertomista, on joko kertojan korvien välissä tai yhteiskunnassa jotain vialla.

(Tässä tapauksessa molemmissa, luulen.)

Mutta mitä tuleekaan meistä humanisteista, filosofeista ja muista mietiskelijöistä, joita pusertuu koulutusputkesta laumoittain suoraan kortistoon? Kun pärjätäkseen ankarassa kilpailussa valmistuneella pitäisi olla plakkarissaan hyvien arvosanojen ja monipuolisten opintojen lisäksi roimasti työkokemusta - myös taloushallinnosta ja projektinjohtamisesta - loistavasta kielitaidosta puhumattakaan. Osaamisensa ja persoonansa pitäisi osata tuotteistaa ja myydä markkinoilla supliikisti kuin helppoheikki sukkasäkin. Yrittäjähenkisyys palkitaan, mutta kaikista ei ole yrittäjiksi sen enempää kuin opettajiksikaan.

Niinpä yhä useampi ryhtyy joutessaan jatko-opiskelijaksi työnäkymien ollessa mitä ovat. Kun lähtee sutta pakoon... Sama ralli on nimittäin edessä apurahahakemuksia täytettäessä. Hakeminen on täysin työnhakuun verrattavissa olevaa kilparynnistystä, joka saa valvomaan yöt tuskaisia riittävyyslaskelmia tehden ja euron venyvyyttä testaillen. Osaa onnistaa, mutta mitä sitten? Lisensiaattina tai tohtorina - kapean erikoisalansa asiantuntijana - on vain entistä ylikoulutetumpi useimpiin tarjolla oleviin töihin.

No, ainahan joskus jollakin tärppää. Siksi syöttejä kannattaakin heitellä väsymättä joka suuntaan.

- - -

Ei ongelma ole yksinomaan yliopistojen. Monen tutun kanssa on tullut ihmeteltyä, onko todella tärkeintä saada nuoriso ripoteltua siististi opiskelupaikkoihin työllistymisen ollessa sivuseikka? Ilmeisesti on, päätellen joka puskaopistossa tarjottavista kuvataiteilijan, medianomin, kuvaajan, kirjoittajan ja tekstiilisuunnittelijan trendiopinnoista.

Onkohan kaikilla noilla innokkailla, mutta usein varsin keskinkertaisilla taiteilijanaluilla mitään käsitystä ulkomaailman karuudesta? Siitä, että kaikenlainen rahoitus ja työpaikat ovat kiven alla jopa Taideteollisesta korkeakoulusta valmistuneille? Itsensä toteuttamisen opiskelu voi toki olla kivaa ja antoisaa, eikä se varmasti tyystin hukkaan mene. Mutta monelle tapaamalleni AMK:sta valmistuneelle on ollut suuri pettymys, kun kauan odotetun valmistumisen jälkeen saa hetimiten ryhtyä miettimään, mitä seuraavaksi ryhtyisi opiskelemaan - tällä kertaa "oikeasti".

Eräs tuttava kertoi pienessä maalaisopistossa radioalaa opiskelleesta ystävästään, joka valmistumisensa jälkeen haki töitä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Tutkintotodistuksen hän saattoi toki esittää, mutta työnantajat eivät olleet moisesta oppilaitoksesta kuulleetkaan. Niinpä paperi ei juuri vakuuttanut, semminkään kun valinnanvaraa oli.

- - -

Ja toisaalta. Olisiko järkevää kouluttaa itsensä loppuelämäksi töihin, jotka eivät kiinnosta vähän vähää ja joihin ei välttämättä ole edes taipumuksia? Jos jonkun mieli on aina palanut tutkimaan japanilaista kabukiteatteria, tulisiko hänen kouluttautua levyseppähitsariksi silkan työpaikan toivossa? Eikö siinä vain pedattaisi tulevaisuuden loppuunpalamisia, keski-iän kriisejä, huonoa työn jälkeä, perhetragedioita ja yleistä tyytymättömyyttä?

Enkä usko, että eläkevirka itsessään tuo onnen. Jos tietää, mitä haluaa tehdä ja missä on hyvä, siihen pitää uskoa, vaikka taloudellisesti tilanne voisi olla vakaampikin. Ehkä epävarmuuteen pitää vain oppia suhtautumaan oikein ja olla luovuttamatta, vaikka tie tuntuisi nousevan pystyyn joka puolella. Kaikkea ei voi saada.

Tai sitten on vaihdettava suuntaa. Eräs jatko-opiskelijatuttuni väsyi tuloksettomaan apuraharumbaan ja lähti poliisikouluun. Pari muuta on hakeutumassa kirjastoalalle kaivatessaan "oikeita töitä" ja vakautta elämäänsä.

Minä rimpuilen vielä. Ainakin jonkin aikaa. Ja lopetan jäkätyksen ja itseni toistelun nyt.

10 Comments:

Blogger Veera said...

Toivottavasti ystävilläsi ei ole liian aurinkoista kuvaa kirjastoalan elämää vakauttavasta vaikutuksesta.

Vakituiset työt ovat täälläkin kiven alla, koska väkeä on (tällä hetkellä, sitä suurta eläköitymistä mahdollisesti turhaan odotellessa) ainakin isojen kaupunkien työpaikkoihin tyrkyllä liikaa. Ja usein "vääränlaisella" koulutuksella.

11:09 AM  
Blogger parfej said...

Hahaa. Enpä voi sanoa juuri yllättyneeni. Harvassa taitavat olla ne alat, joilta todella voi toivoa löytävänsä vakituisen tai edes sellaista muistuttavan työpaikan.

Se hitsarinkoulutus alkaa kuulostaa yhä realistisemmalta vaihtoehdolta. Taitaa olla niitä harvoja aloja, joilla on oikeasti se kauan "lupailtu" työvoimapula.

11:16 AM  
Blogger Veera said...

Se varsinainen ongelma onkin minusta siinä, että nuorisoa kannustetaan korkeakouluttautumaan epämääräisillä lupauksilla työvoimapulasta suurten ikäluokkien siirtyessä eläkkeelle.

Totuus kuitenkin on, että julkista sektoria, etenkin valtionhallintoa, ajetaan pikkuhiljaa alas sitä mukaa kun isot ikäluokat jäävät eläkkeelle. Virkoja yhdistellään tai jätetään täyttämättä.

Se työvoimapula on tulevaisuudessa jossain ihan muualla kuin korkeakoulututukintoa vaativissa siisteissä sisätöissä.

12:20 PM  
Blogger Kaura said...

Olisi kyllä äärettömän päheetä jos osaisi hitsata. Sehän on parhaimmillaan haastava ja monipuolista osaamista vaativa taitolaji ja liksaa tulee taitajalle tukevasti! Minä olen sitä paitsi kyllästynyt siihen, kun sekä kääntäjänä että käyttöohjeiden kirjoittajana saa kuulla kommentteja siihen malliin, että milloin minkäkin alan ihminen kuvittelee olevansa näiden hommien asiantuntija. En usko että esmes luokkahitsaaja saa kovin usein kuulla baarissa, että voi vitsi miten surkeita te kaikki hitsaajat olette kun telkkarissakin näin, että ihan pieleen meni. Paljon paremmin olis meidän viisivuotias lapsikin hitsannut ;-)

12:56 PM  
Blogger parfej said...

Kyllä varmasti hommasta kuin hommasta saa tyydytystä, kun sen osaa. Ja mukava ajatus on sekin, että menisi töihin aamulla ja palaisi iltapäivällä kotiin vapaata laatuaikaa viettämään. Kun työpaikka sijaitsee puolen metrin päässä sängystä tuppaavat työt ja vapaat menemään sekaisin kuin entiset hutut ja vellit.

Heh. Joka alan asiantuntijoista taas... Aika ajoin joku tulee kysymään minulta jotakin joutavanpäiväistä vuosilukua ovela ilme naamallaan - ja voi sitä vahingoniloa, kun minä historiantutkijana en tiedä tai muista sitä! Minulla pitäisi kai olla päässäni säilöttynä koko maailman historia kivikaudesta nykyaikaan kaikkine yksityiskohtineen.

"Sinunhan se pitäisi tietää!"

No, se huvi ihmisille suotakoon. Ovathan he veromarkoistaan kustantaneet minunkin koulutustani...

1:41 PM  
Blogger kiltti ihminen said...

Mä olen valinnut sen päinvastaisen tien, eli melko vakaan, mutta äärimmäisen tylsän ja epäkiinnostavan vakituisen työpaikan. Ei sekään minua erityisen autuaaksi ole tehnyt.

Kahdesta pahasta kun pitää valita niin en silti tiedä, kumpi on helpompi kestää, taloudellinen epävarmuus vai jatkuva "mikä musta oikeesti vois tulla isona?" -kriisi.

Ne ihmiset, jotka tekevät vakituisella työsopimuksella rakastamaansa työtä ja saavat siitä vielä hyvää palkkaakin ovat etuoikeutetumpia kuin ehkä itse huomaavatkaan.

2:35 PM  
Anonymous Anonymous said...

"Ne ihmiset, jotka tekevät vakituisella työsopimuksella rakastamaansa työtä ja saavat siitä vielä hyvää palkkaakin ovat etuoikeutetumpia kuin ehkä itse huomaavatkaan."

Niin totta! Itse kuulun tähän ryhmään, onnellisena saamastani ammattikoulutuksesta. Sitä edeltävä lukio oli sen sijaan antoi vain muutaman kypsyttävän lisävuoden. Korkeakoulusta en vielä olisi edes valmistunut, nyt olen nauttinut asemastani jo pari vuotta...
Jos vaihtoehtona on tehdä tappotylsää duunia loppuelämä hyvällä palkalla, tai mahtavaa mielenkiintoista duunia nälkäpalkalla, mitenkähän olisi?

::hansu

3:46 PM  
Blogger parfej said...

Kiva kuulla, että jotkut ovat onnistuneet yhdistämään mielenkiinnon kohteensa ja työllistymisen! Ei ole ihan niin toivoton olo.

Jotenkin minulle tulee aina mahdottoman hyvä mieli tavatessani ihmisiä, jotka ovat omalla alallaan, rakastavat työtään ja tuntevat olevansa kaikin puolin tyytyväisiä elämäntilanteeseensa. Ihan kuin siitä tasapainosta tarttuisi vähän itseenkin, edes hetkeksi.

Me muut taas... no, elämänpolkuja on moneen lähtöön, ja kukin tulkoon uskollaan autuaaksi ;).

3:54 PM  
Blogger Veloena said...

Kaikkein rasittavinta on se, miten jotkut akateemisista ympyröistä tutut ihmiset pyörittävät silmiään, jos erehtyy lausumaan ääneen, että aikoo nyt ehkä pitää töissä välivuoden tai pari miettiäkseen, ottaako puutarha-alan vai fysioterapian ammatikseen. "Ihan oikeesti, sä et oo niin tyhmä että sun tarvis tehdä semmoista duunii!"
Miksipä ei voisi tehdä palkasta asioita, joita nytkin rakastaen harrastaa varsin ekstensiivisesti? Ja vielä: auttaen muitakin niissä asioissa?
Kadehdin niitä, jotka ovat onnistuneet löytämään itsestään jonkin kutsumuksen. Itse olen opiskellut filosofiaa siksi, kun en ole mitään sen järkevämpääkään keksinyt, ja se on ollut ihan kiinnostava tapa tappaa aikaa kutsumusoivallusta odotellessa.
Olisi helppoa, jos olisi vain yhdessä asiassa hyvä ja vain yhdestä asiasta kiinnostunut. Tai siis ainakin uravalinnan tapauksessa...

7:57 PM  
Blogger parfej said...

Veloenan tavoin minäkin olen oikeastaan ajautunut siihen, missä nyt olen. Ei puhettakaan mistään suuresta kutsumuksesta. Pikemminkin allekirjoittanutta vaivaa tuo sama ongelma - vähän kaikki kiinnostaa, ja taipumuksia on hiukan moneen suuntaan. Ei kuitenkaan mihinkään yli muiden. Puutarha-alaa minäkin olen miettinyt monien muiden ohessa...

Eikä akateemisuudessa ole minusta mitään itseisarvoisesti hienoa tai ylempitasoista. Ei todellakaan. Itse näen punaista aina, kun joku pullistelee ns. älykkyydellään akateemisuuteen vedoten. Paradoksaalisesti juuri ihmisen tyhmyydestä sellainen kertoo, ei muusta.

Minkä tahansa työn osaaja ja siitä nauttija on arvostuksen väärti aivan yhtä lailla. Hitsari siinä missä professori, puutarhuri siinä missä lääkäri. On se kumma, että yhä vain asiassa esiintyy joutavia arvojaotteluja. Menneen ajan jäänne...

"Maisteri on hyvä ja ottaa pullaa". "Ei kai nyt tohtori itse siivoamaan ryhdy?"

Pah.

9:25 PM  

Post a Comment

<< Home