Wednesday, February 09, 2005

Yksin versus kaksin

kivet

Siirryttyäni taas mikrokaurapuuroa yhdelle-elämään olen minäkin miettinyt yksin- ja kaksinelon ikuisuusongelmaa, joka näyttää viime aikoina pohdituttaneen yhtä jos toistakin. Silläkin uhalla, että teksti lähenee avautumista raotan salaperäisyyden verhoa omalta osaltani (varoitus: saattaa sisältää sanoja ihmissuhde, parisuhde, kohtaaminen sekä kasvutila).

Kun allekirjoittaneen pitkänlainen liitto ensirakkauden kanssa päättyi muutama vuosi sitten, yksin jääminen tuntui aluksi lähes kuolemantuomiolta. Sitten sitä kasvatti vähitellen itselleen toisen puolikkaan, kokonaistui niin sanotusti. Oppi jopa pitämään omasta seurastaan, kun ennen itseään oli juossut karkuun minkä jaloistaan pääsi.

Kääntöpuolena oli myöhemmin se, että toisen ihmisen vakituinen läsnäolo vaati taas totuttelemista. Kynnyskään siihen taipumiseen ei ollut niitä matalimpia. Mutta toisen kanssa elämisen hyvät puolet palautuivat nopeasti mieleen siinä missä huonotkin. Palautuivat ja painoivat vaa'assa paljon, vaikka elämä ei koskaan olekaan niin yksinkertaista kuin sen haluaisi olevan.

Eikä päätöksiä voi tehdä yksin, kun ne koskevat kahta.

Uudelleen yksiöitymisen myötä on tullut taas huomattua, että yksinolo on helppoa. Helpompaa kuin nuorena. Taatusti helpompaa kuin kaksinolo. Mutta yksin eläessä on vaarana jäkälöityä henkisesti; muumioitua jäykkään itseriittoisuuteensa ja väistää sujuvasti omat kasvunpaikkansa. Eivätkä koirat vastaa, kun niille kertoo päivän sattumuksista tai ihmettelee elämää noin ylipäänsä.

Jos vastaavat, on ehkä syytä huolestua.

Sitä paitsi - ja tämä on tärkeä juttu - nykyiset karkkipussit ovat liian isoja ahneelle yksineläjälle, jolle on silkka mahdottomuus ottaa pussista muutama liitulaku ja laittaa sitä hyveellisenä takaisin kaappiin seuraavan viikon karkkipäivää odottamaan.

Ehkä yksinolo onkin parhaimmillaan ja nautittavinta silloin, jos sille on olemassa vaihtoehto. Jos se on tilapäistä ja itsevalittua. Jos tietää sen päättyvän - ja olevan kuitenkin valittavissa uudelleen sellaisina hetkinä, kun kahdessa tuntuu olevan yksi liikaa.

0 Comments:

Post a Comment

<< Home