Tuesday, February 22, 2005

Ei ikinä tiedä

Liikennevaloissa tahattomasti kuultua, keskustelijoina kaksi noin kolmekymppistä naista:

- Siis omakotitalohan olis ihana, mutta sen hankinta tuntuis jotenkin niin lopulliselta.
- Niin, siksi sen olis oltava tosi loistava. Kaikin puolin täydellinen.
- Eikä silti ikinä tiedä, jos ihan nurkan takana oliskin ollut vielä parempi.


Saman dilemman olen ollut kuulevinani ja lukevinani ja itse kokevinani jos jonkinlaisten valintojen yhteydessä. Enkä taida täälläkään jupista asiasta ensimmäistä kertaa. Mutta minkäs teet, kun siihen törmää joka käänteessä.

Voi meitä universumin suureen supermarkettiin eksyneitä. Milloin tyytymisestä tuli niin vaikeaa? Minne katosi tarpeeksi hyvä? Miksi meitä sähköjäniksiä seuraa sitkeä epäilys, elänkö minä parasta mahdollista elämänvalintaa juuri nyt? Kuuluisiko minulle jotain vielä parempaa? Jäänkö minä ehkä kenties jostain paitsi? Minäminäminä!

Piruko meistä näin ahneita teki? Vai geenit? Vai markkinatalous? (Mieleen nousevat kädelliset sukulaisemme ja banaaniterttu häkin katossa. Se kaikkia saatavilla olevia moninkertaisesti maukkaampi.)

Joku on joskus sanonut elämän olevan jotakin, joka tapahtuu meidän tehdessämme muita suunnitelmia. Senpä kun muistaisikin. Aina. Myös silloin, kun nykyhetki pienine tai isompine murheineen muistuttaa lähinnä vaaleanpunaista mukamansikanmakuista lasten penisilliiniä. Nieltävä oli, vaikka kuinka olisi kuvottanut.

Älköönkä yksikään kerettiläinen sielu vesittäkö vertauskuvaani väittämällä, että se oli muka hyvää.

3 Comments:

Blogger edsel said...

Oma versioni tästä on se, että joskus pitäisi matkustaa ameriikkaan. Koska se kuitenkin on nin kaukana, ei lyhyt pistäytyminen käy päinsä. Ja koska koko mantereen kiertämiseen ei ole aikaa/rahaa, ei ole vielä koskaan tullut lähdettyä...

9:51 AM  
Blogger kiltti ihminen said...

Hyvä kirjoitus! Tää on just niin tätä.

Ja se lääkelitku oli pahaa!

10:08 AM  
Blogger parfej said...

Tuossa vielä joutessani tuumiskelin, että onkohan länsimaissa kadotettu sellainen "terve" fatalismi kaikkien elämänhallinta- ja sisäinen sankari-projektien myötä?

Voiko elämää edes hallita? Itseään ehkä, ja sitäkin rajallisesti.

Ehkäpä kun ihmisiä on joka taholta patistettu ottamaan vastuu omasta elämästään ja toteuttamaan unelmansa, on sinänsä hyvästä asiasta tullut suorituspaineiden aiheuttaja, velvollisuus elää parasta mahdollista koko ajan?

Onko silloin ihmekään, että se epäilys paremmasta itää mielessä koko ajan?

Luulenpa, että hyvää tekisi itse kullekin istua joskus alas, keittää sumpit ja päättää, että asiat menkööt niin kuin ovat mennäkseen. Että kaikkeen ei voi touhuamisellaan vaikuttaa, vaan joskus deus ex machina tekee ne parhaat valinnat puolestamme. Lepo!

No, se ameriikan matka taitaa kyllä olla ihan omista valinnoista kiinni ;).

Ja nyt sitä kahvia keittämään...

10:54 AM  

Post a Comment

<< Home