Monday, January 03, 2005

Vinkuvillet

Kun vuosia sitten luin ensi kertaa Mihail Bulgakovin kirjan Saatana saapuu Moskovaan, olin myyty. Äänekkäintä intoiluani ehkä lisäsivät myös ah niin tavoiteltavat tiedostavuus ja älyllisyys, jotka kirjaan liittyivät. Niistä toivoi tihkuvan hieman gloriaa hakusessa olleeseen humanistiopiskelijan identiteettiinkin.

Mutta se oli ja on hyvä kirja. Loistava.

Niinpä odotukseni olivat pilvissä, kun sitten sain käsiini Bulgakovin (1891-1940) kirjeistä ja päiväkirjamerkinnöistä kootun kirjan. Lisää Säkenöivää Satiiria höystettynä Ihailtavalla Itseironialla, tänne heti! Pudotus oli karu. Jo ensimmäiset luvut paljastivat täysin toisenlaisen Mihail Bulgakovin: luulosairaan, rasittavan, itsekeskeisen narisijan. Eikä huumorin häivääkään. Ei mustaa tai minkään muunkaan väristä.

Lieventävänä asianhaarana voitaneen pitää kirjailijan elämää Isä Aurinkoisen suosion varjopuolella. Mutta silti. Parikymppisen maailmanparantajan ehdottomuudella oletin, että moiseen tarkkanäköisyyteen yltänyt kirjailija olisi kyennyt nousemaan feenikslintuna oman kohtalonsa ja neuvostojärjestelmän yläpuolelle.

On helppoa jupista, kun ei ole koskaan tarvinnut pelätä yöllistä koputusta oveen.

Sittemmin olen usein pohtinut omien muistiinpanojen merkitystä mielenterveydelle. Eikö juuri päiväkirjaa kirjoittaessaan ihminen saa olla paljaimmillaan kipuineen ja katkeruuksineen? Kääntää nurjan puolensa esiin. Päästää myrkyllisimmät höyrynsä. Kohdata itsensä ilman rooleja.

Kirjailijat ja poliitikot ovat aina kirjoittaneet päiväkirjojaan ja kirjeitään tietoisina ja toivoenkin, että ne saatetaan joskus julkaista. Tavallisen tallaajan merkinnät ennen bloggausbuumia ovat harvemmin päätyneet ulkopuolisten luettavaksi. Ehkä hyvä niin - kirjoittamisen terapeuttisuushan perustuu pitkälti siihen, ettei tarvitse pohtia muiden suhtautumista kirjoitettuun. Ihminen myös kasvaa ja kehittyy (tai kyynistyy), mistä kertoo useimpien kiusaantunut suhde vanhoihin päiväkirjoihinsa.

Paljonkohan noita tunnustuksellisuuden puuskissa vuodatettuja tekstejä on päätynyt tuhkaksi? Tuskin kovin moni haluaisi nähdä teinituotoksiaan ainakaan Internetissä. Huh.

Ajatus bloggaamisesta sai pitkään niskakarvani pystyyn. En edelleenkään tunne suurempaa tarvetta avautua läpikotaisin tuikituntemattomille, halveksimatta ollenkaan niitä, joilla se tarve on. Mutta kun tajusin juuttuneeni päiväkirjassani ajamaan takaa omaa häntääni - pyörimään itsekeskeistä kehää ratkaisemattomien kysymysten ympärillä - päätin edes yrittää kirjoittaa toisinaan muutakin kuin joutavaa naukumista. Siitä kun alkoi olla terapeuttisuuskin kaukana.

Juuri se pieni mahdollisuus, että jaarituksiani joskus lukee joku muu, saa minut katselemaan hieman ympärillenikin. Tekopyhyyttä, kenties. Itsetehostusta, ehkä. Mutta silmien nurinpäin pitäminen tekee pidemmän päälle pään kipeäksi.

Ja lepää rauhassa, setä Mihail. Tämä pieni typerys pyytää anteeksi lapsellisuuttaan ja mustavalkoisuuttaan. Usko pois, osa idealismista on jo ehtinyt karista matkan varrelle.

(Päivän musiikiksi sopivat Bulgakovin innoittamat YUP:n Woland sekä Domus Perkele.)

0 Comments:

Post a Comment

<< Home