Friday, January 07, 2005

Quam minimum credula postero

särkyneet

Läheiseni palasi eilen maapallon toiselta puolelta jotakuinkin ehjänä erinäisten seikkailujen jälkeen.

Toisinkin olisi voinut käydä. Maailma on arvaamaton paikka.

Yöllä unta odotellessani mietin taas kerran hetkessä elämisen ja huomisesta huolehtimisen epäsäätyistä suhdetta. Miksi on niin vaikeaa tyytyä siihen, että tässä ja nyt kaikki on hyvin? Ei se vain onnistu. Jos ihminen hetken ajan tuntee olevansa tyytyväinen tai peräti onnellinen, hän haluaa lisää. Hän haluaa hyvän tunteen jatkuvan seuraavanakin päivänä. Ja tuo toive - sekä huoli siitä, ettei se toteudukaan, että jotain pahaa tapahtuu - torpedoi tehokkaasti hauraan tuntemuksen onnesta. Se vaihtuu ahdistukseen, odotuksiin ja haluun omistaa.

Peter Hoegin Lumen taju-kirjan päähenkilö, grönlantilais-tanskalainen Smilla kuvaa tunnetilaa näin:

"Maatessani siinä sängyllä onni tulee minun luokseni. Se ei tule niin kuin kuuluisi minulle. Vaan kuin tulinen pyörä, joka vierii halki huoneen ja koko maailman.
Silmänräpäyksen verran luulen, että onnistun päästämään sen ohi, että voin jäädä makaamaan siihen tietäen mikä on minun ja toivomatta sen enempää.
Seuraavassa silmänräpäyksessä tahdon tarrata kiinni siihen. Tahdon sen pysyvän. Hänen on maattava minun vieressäni myös huomenaamulla. Tämä on minun tilaisuuteni. Minun ainoa, minun viimeinen tilaisuuteni.
Minä heilautan jalat lattialle. Olen silmittömän pakokauhun vallassa."


Kuulostaako tutulta?

Ostin vuosia sitten Englannista kovasti trendikkään mietelausepaidan, jossa on teksti Carpe diem, quam minimum credula postero. Tarkistin taas taannoin, mitä koko lause tarkoittaa - latinankielen taitoni on vähintään yhtä onneton kuin muistini. Tartu hetkeen, älä luota huomisiin.

Mutta kuka voi elää suunnittelematta lainkaan tulevaa? Ei sellainen ylellisyys ole ihmisrievun ulottuvilla.

Unen antaessa edelleen odottaa itseään tuumin sitäkin, josko asiassa voisi tehdä jonkinlaisen päänsisäisen työnjaon. Järki saisi huolehtia huomisesta kaikkine käytännön monimutkaisuuksineen. Tunnepuolen vastuulle voisi tuolloin antaa hetkessä elämisen. Siistiä ja järjestelmällistä. Aivan kuten elämäkin, eikö niin?

Ei, luulen, että tämän pirullisen dilemman kanssa on vain elettävä suurta valaistumista ja henkistymistä odotellessa. Päivä ja hetki kerrallaan, poukkoillen katoavien onnen hitusten perässä kuin perhosta jahtaava koira.


0 Comments:

Post a Comment

<< Home