Sunday, January 30, 2005

Kolmisukahäntäinen ystävämme

sokeritoukka

Kun yöllä menee vanhassa kerrostalossa vessaan, saa harvoin olla yksin. Lattialla vilistää ainakin yksi hopeanhohtoinen pikkueläin valojen syttymisestä pelästyneenä. Usein sillä on pari kaveriakin matkassa.

Sokeritoukka (Lepismus saccharina) on minusta ollut aina jotenkin jännä otus. Pienenä luin risaiseksi Anto Leikolan eläinaiheisen kolumnikokoelman Otuksia ja itikoita, jossa hän kertoi sokeritoukan olevan oma lempihyönteisensä. Erityisen vaikutuksen teki huimaava fakta, että kolmisukahäntäisiin kuuluva laji on säilynyt jotakuinkin muuttumattomana jo 400 miljoonaa vuotta. Odotin kovasti ensitapaamistani tuon elävän fossiilin kanssa. Siis sokeritoukan, en Leikolan.

Sittemmin sokeritoukkia on osunut kohdalle lähes kaikissa asuinpaikoissani. Osa mystiikasta on kieltämättä kadonnut, mutta jokin lapsekas jälleennäkemisen ilo kohtaamisiin aina liittyy. Joskin se lienee aika yksipuolinen. Enkä käsitä tuholaistorjuntaohjeita, joissa ensin todetaan sokeritoukan olevan melko harmiton (vaikka niiden suuri määrä voi kertoa vesivahingosta) ja heti perään kerrotaan, miten ne saadaan kätevimmin pois päiviltä.

Tosin meitä nykyihmisiähän riivaa yletön hygieniavimma ja hyönteisinho, jotka saavat tarttumaan Raid-pulloon heti, kun jokin kutsumaton kuusi-, kahdeksan- tai tuhatjalkainen otus vilahtaa nurkissa. Ei siinä kysellä, onko vieraasta oikeasti harmia vai ei, tai onko myrkkypullon kanssa hosuminen kenties pidemmän päälle haitallisempaa.

Ehkä joskus voisi pysähtyä ajattelemaan avarakatseisesti Leikolan tavoin:

"Tämän elävän fossiilin, ikiaikaisen itikan rinnalla tunnen selvästi oman lajini nuoruuden. Se on elänyt neljäsataa miljoonaa vuotta omaa pimentoelämäänsä. Mikäpä minä, tulokas ja nousukas, olisin sitä vainoamaan. Kun en edes, yölampun ääressä, ollut aivan varma kumpi meistä oikein asui toisensa talossa."

(Totuuden nimissä pitää mainita, että sokerimuurahaisten kanssa en ole ollenkaan sovussa. Rinnakkaiselo sujui hyvin, kunnes eräänä kuivana kesänä ne marssivat sisälle hyvässä järjestyksessä kuin roomalaiset perustaen pieniä siirtokuntia kukkaruukkuihini. Joka ikiseen. Ja niitä oli paljon. Pehmeämpien neuvotteluyritysten kariuduttua oli pakko tarttua kättä pidempään. Lohduttauduin ajatuksella, että suuruudenhulluuteenhan Rooman imperiumikin taisi sortua. Minä ja Raid olimme vain kohtalon työrukkanen sivilisaatioiden nousuissa ja tuhoissa.)

3 Comments:

Blogger wavy said...

Jaahas, kiitosta vaan hyvästä yrityksestä, mutta yhtään enempää en noista ötököistä tykkää vieläkään! Entisissä osoitteissani niitä on ollut, mutta ei nykyisessä enkä siis edes kaipaa! Okei, pieni myönteinen liikahdus tapahtui ;-)

11:24 AM  
Blogger parfej said...

Jos myönteinen liikahdus saa jatkoa, niin lähetän sinulle ilomielin muutaman ikään kuin kantaemoiksi ;).

11:55 AM  
Blogger wavy said...

Älä edes kuvittele tekeväsi mitään niin katalaa minulle!
Ethän!

12:18 PM  

Post a Comment

<< Home