Friday, January 21, 2005

Juustoveitset ja mokkakupit

juustohiiret

Muutoissa on hyvätkin puolensa, mutta pakkaaminen ei ole yksi niistä. Etenkään, kun kaikenlaista tavaraa on ehtinyt kertyä käsittämättömän paljon kolmeenkymmeneen ikävuoteeni suhteutettuna. Joka muuton myötä olen raahannut sydän verta vuotaen kirjoja kiertoon ja vienyt salavihkaa kymmeniä pusseja ja laatikoita vanhempien kesämökin aittaa tukkimaan (käänteinen varkaus?), mutta mammonan määrä näyttää olevan vakio.

En ymmärrä, miten se on mahdollista, kun en kuitenkaan vasiten osta juuri mitään juuri koskaan. Ihan totta.

Sitten on näitä käsittämättömiä esineitä, joissa ei kerta kaikkiaan ole mitään järkeä, mutta jotka ovat rakkaita ja niin ollen tarpeellisia lahjoittajiensa vuoksi. Esimerkiksi kullatut mokkakupit, jotka isotätini halusi antaa minulle ennen kuolemaansa. En ole koskaan käyttänyt niitä, mutten voi kuvitella hankkiutuvani niistä eroonkaan.

Riisillä täytetty kangassammakko, lahja siskolta.

Sarja hiirenmuotoisia juustoveitsiä, jotka seisovat juustonmuotoisessa telineessä. Saatu äidiltä, samoin kuin merkillinen huumorintaju.

Keraaminen, käsintehty pässi, valmistujaislahja työtovereilta.

Muuten vain mukaan tarttuneita ja sitkeästi mukana kulkevia ovat omahyväisen näköinen säästöporsas, kokoelma venäläisiä puuhevosia ja noin kolmekymmentä koboltinsinistä lasiesinettä. Lukuisat Arabian törpöt ja purkit, joille ei koskaan löydy sopivaa paikkaa. Lihanuija. Piirakkapualikka eli -kaulin. Kirja kanarialintujen hoidosta (!). Kirjoja ylipäänsä noin kolmetoista hyllymetriä.

Yhä useammin löydän itseni haaveilemasta modernista nomadielämästä, johon kuuluisivat vain ja ainoastaan kamera, kannettava tietokone, makuupussi ja rinkallinen vaatteita. Mutta aina vain haaveeni tiellä hohtavat kullatut mokkakupit, ja hiiret tuijottavat juustopalojensa takaa syyttävillä silmillään.


0 Comments:

Post a Comment

<< Home