Avain kynnyskiven alle

Metsässä kulkiessani kypsyi jo jonkin aikaa hauduttelemani, silti ihmeen raskaalta tuntuva päätös: on tullut aika sulkea tämän kodiksi kasvaneen taukotuvan ovi, nostaa reppu selkään ja jatkaa matkaa.

Blogin pitäminen omalla nimellä tuntui alkujaan luontevalta ratkaisulta. Minulla ei ollut - eikä ole - tarvetta tuottaa tekstiä, minkä alle en voisi nimeäni laittaa. Mutta joskus sitä haluaa kirjoittaa myös niistä hirviöistä ja aaseista ilman hyvää tarkoittavien lähimmäisten hämmästelyä ja huolestuneita puhelinsoittoja. En halua kirjoittaessani pohtia koko ajan, miten mikäkin sanomiseni mahdollisesti tulkitaan tosielämässä.

Rajankäyntiä? Sitäkin. Ei mitään henkilökohtaista, ei diivailua, ei loukkaavaksi tarkoitettu siirto, vaan oma valintani voidakseni hengittää kevyemmin.

Toinen - ehkä vielä tärkeämpi - syy on ei-niin-tavallinen nimeni, jolla hakumoottorit löytävät jos jonkinlaista tietoa allekirjoittaneen tekemisistä. Ei liene keneltäkään pois, jos hieman karsin tarjontaa.

Koska Blogistaniasta kaikenkirjavine kynäilijöineen ja innoittuneine keskusteluineen on tullut merkillisen rakas osa elämääni, etsinen uuden, hieman syrjäisemmän tukikohdan tarinoilleni. Innokkaimmat virtuaalipartiolaiset voivat halutessaan harjoittaa jäljitystaitojaan, laiskemmat saavat uudet suuntimat pyynnöstä sähköpostiinsa.

Vanhan tuvan avaimen jätän kynnyskiven alle. Olkoot nämä paginat virtuaalisena muistona yhden kulkijan kipeänrikkaasta keväästä anno Domini 2005. Kiitos ja syvä kumarrus teille mukana eläneille, kasvottomille ja kasvokkaille ystäville. Tapaamisiin!

Huutaa setä jaksaa

- Flunssa syö ääntä, tuumasi nahkaliivinen kaveri takanani.
- Mutta on se silti hyvä. Ihan helvetin hyvä, totesi toinen.

Vanhan koiran ei tarvitse oppia uusia temppuja, jos entiset ovat hyvin hallussa. Sen todisti konkari Graham Bonnet (mm. Rainbow, Michael Schenker Group, Alcatrazz, Marbles) eilen Tampereen Pakkahuoneella.

Jos keikan piirtäisi sarjakuvaksi, olisi ensimmäisessä kuvassa ammollaan oleva suu kitapurjeet lepattaen. Toisessa keski-ikäisehkön yleisön tukat olisivat kirjaimellisesti putkella taaksepäin. Bonnetin äänenkäyttö on mitään säästelemätöntä, ja energia korostuu entisestään livekeikalla. Flunssan ja jetlagin aiheuttamat ongelmat mies kompensoi brittiläisen itseironisella otteella. Diivailusta ei ollut tietoakaan.

Kaveri näytti antavan lavalla kaikkensa suomalaismuusikoiden ansiokkaasti säestämänä. Ihmetellä pitää, jäikö lappeenrantalaisille mitään.

Hyvä se oli. Helvetin hyvä.

- - -

Keikan alkua odotellessa selailin paikallisessa ravitsemusliikkeessä iltapäivälehteä, josta silmään osui uutinen entisestä kotikaupungistani. 12-vuotias poika yritti vetää isänsä syytteeseen pahoinpitelystä, kun tämä oli pojan mukaan lyönyt häntä käsivarteen. Tarkemmassa selvittelyssä kaveri myönsi, että isä oli huoneen siivoamiseen patistaessaan lähinnä tarttunut häntä olkapäästä ja tönäissyt kevyesti.

Sovittelussa 12-vuotias oli ilmoittanut tyytyvänsä hyvityksenä kahteen hampurilaisateriaan. Nekin jäivät yritteliäältä nuorelta mieheltä saamatta, kun ymmärtämätön syyttäjä hylkäsi jutun.

Jotenkin minulla on ikävä tunne, että tapaus ei jää lajissaan viimeiseksi. Eivätpä Suomen oikeuslaitokselta lopu työt sen toimiessa välittäjänä pahoinvoivien lasten ja vanhempien arkikiistoissa.

Surullista.

Ainoastaan elämällä

Kirjaston kahvilassa kupillinen maitokahvia ja kirjallisena seurana Sandór Marái, joka puhui kovia sanoja krooniselle tyhjäntuskailijalle.

"Odottamatta koittaa hetki, jota ei käy lykkääminen. Sinun on vastattava kaikesta. Kuka olen? Mitä haluan? Ketä vastustan ja kenen puolesta elän? Miksi? Millaisin kyvyin, keinoin, opinnoin? Ja mikä tärkeintä: millä tarkoituksella?... Ja kaikkeen on vastattava: missä mennään? Onko minulla vielä heittää peliin uhrivalmiutta ja epäitsekkyyttä vai suojelenko vain varaston rippeitä? On vastaamisen hetki, ja vastausta odotetaan suuressa, draamallisessa hiljaisuudessa. Ja juuri silloin pääset selvyyteen siitä, että näihin kysymyksiin ei voi vastata sanoin vaan ainoastaan elämällä."

Maráilla oli paljon muutakin sanottavaa, johon palannen myöhemmin. Kun omat sanat käyvät vähiin, on lainattava toisilta, viisaammiltaan.

- - -

Istutin ulospääsyä pitkään pyydelleet, hontelot krassintaimet ja toivotin niille onnea maailman tuulissa. Ikkunalaudalle jäi tyhjä paikka.

Viistämä

Alakuloinen, harmaa aamu, heti herättyä linnunsiiven viistämä -

"maassa mieleni miun makavi
alahalla ajatuksein asuvi"
-Värttinä

Joskus on näin. Silloin pitää pysähtyä hetkeen, olla vain ja hengittää surut ulos.

Liian kauan

Demons drowning a monk in the Tiber River. After a miniature in an Italian manuscript "Moral Bible," 13th century.

Arkipyhän aamuna toivoisi taas kerran olevansa oikea työläinen, niin vapaapäiväkin maistuisi vapaapäivältä. Mutta kun se kuluu, kuten muutkin, samassa yksiössä saman koneen ääressä samoissa puuhissa, ei pilvinen helatorstai aiheuta suurempia värinöitä aivojen vapaa-aikakeskuksessa.

Alan totta vieköön saada tarpeekseni keskiaikaisten munkkien ja ruhtinaiden tomuisesta, mykästä seurasta. Haluan ulos! Haluan elävien ja hengittävien ihmisten, eläinten ja kasvien joukkoon! Käpristyn kokoon ja alan kasvaa jäkälää, ennen kuin olen selvinnyt kunnialla kevytmielisesti aloittamastani urakasta.

Akateemisesta tittelinkipeydestä ei minulla ole tietoakaan, mutta jollain tavallahan sitä on leipänsä ansaittava. Tai ainakin yritettävä. Kenties kunnianhimosta olisikin apua tällaisina hetkinä, ehkä silmien edessä kangasteleva tohtorinhattu saisi jaksamaan turhalta tuntuvaa työtä.

Mutta lippalakki tai kuhmuinen huopahattu tuntuvat istuvan tähän päähän silinteriä paremmin. Tällaisina päivinä pystyn täysin samaistumaan Veloenan akateemiseen painajaisuneen.

On jo liian kauan siitä, kun vanhat tekstit viimeksi heräsivät eloon, alkoivat puhua ja veivät mukanaan toiseen aikaan ja paikkaan. Nyt on vain paperia, pelkkiä tyhjiä sanoja. Hiljaisuus.

"Sinuhe istui kirjavalla matollaan luonani leuka käden varassa, ja hänen kasvonsa olivat myrtyneet iän ja kokemusten ahdistuksesta, kun hän alkoi kertoa minulle elämänsä tarinoita. Aloin siis kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan, sillä jos ihminen kerran aikoo kirjoittaa kirjan, ei hänen auta muu kuin alkaa kirjoittaa. Tämä on tietääkseni ainoa keino millä kirjoja voi kirjoittaa, mutta jos joku tietää paremman keinon, olen aina valmis auliisti ottamaan neuvoja vastaan."
-Mika Waltari: Neljä päivänlaskua

- - -

Täältä on levinnyt yhden jos toisenkin pureskeltavaksi kysymys, ovatko blogit totta.

Mitä tähän nimenomaiseen hengentuotokseen tulee, niin omalla nimellä kirjoittaminen sanelee jonkinlaiset rajat mielikuvituksen lennolle. Tiedän monien tuttavieni lukevan tätä - te masokistit! - ja jos alkaisin säveltää tarinoita kohtaamisistani järvihirviöiden ja puhuvien aasien kanssa, saisin pian erinäisiä huolestuneita puhelinsoittoja.

Pian ehkä soisi myös ovikello.

Tokihan tekstit ovat vain jäävuoren huippu, pieni hajaotos yhden pään ympärillä ja sisällä kipinöinä napsahtelevista hetkistä ja tunnelmista. Muita ihmisiä koskevista asioista kerron vain viitteellisesti, koska julkinen kirjoittelu on minun valintani, ei heidän. Ja kysyn luvan, jos jotakin lähipiiriini liittyvää haluan erikseen mainita.

En myöskään kerro totena sellaista, mitä ei olisi tapahtunut, vaikka tulkinta tapahtuneesta onkin omani. Vältän värittelyä; fiktiivisen sanaverryttelyni tulokset saavat kasaantua rauhassa pöytälaatikkoon (vahinko ei liene suuren suuri).

Jos siis keveä pintaraapaisu voi edustaa kokonaista totuutta, niin Tämä Blogi Todettakoon Todeksi.

Pitäisi tehdä hyvin

Keskiaikainen kolttuni on, ihme kyllä, valmistunut määräajassa, määrämuotoisena ja ilman suurempia kommelluksia. Asusteet ja somisteet puuttuvat vielä: ne saavat hakea rauhassa muotoaan ja paikkaansa.

Mutta nyt allekirjoittaneella ei ole yhtään hyödytöntä projektia meneillään (paitsi tietenkin lisuri, tuo hyödyttömistä hyödyttömin). Tarkoitan sellaista luovaa näperrystä, joka veisi mennessään koko illaksi tuottamatta yhtään siivua juustoa leivän päälle. Erilaisilla kädentaitokursseilla olen aina käynyt mielelläni, mutta iltapuhteeksi sopivaa kotiharrastusta ei niiltä ole tarttunut. Tykästynyt olen vuosien myötä esimerkiksi metalligrafiikkaan ja huovutukseen, mutta ne vaativat joko tilaa tai erikoisvälineitä tai molempia. Neulominen ja muut perinteiset käsityöt taas eivät koskaan ole ottaneet kohdallani tulta.

Huomaan kaipaavani sitä täydellisen sisäänpäinkääntynyttä, levollista tunnetta, kun lapsena piirsi tuntikausia unohtaen kokonaan ajan kulumisen. Aikuisena sitä kuvittelee, ettei sellaiseen ole aikaa. Että on aina niin paljon tärkeämpääkin tekemistä. Muka. Ja jos jotakin tekee, se pitäisi tehdä hyvin. Mutta piirtelystä menee ilo, jos koko ajan arvioi omaa tekemistään ja miettii, että pitäisi mennä taas mallipiirustuskurssille ollakseen kompastelematta anatomisiin seikkoihin tai manailee, että tulipa tuokin varjo väärään paikkaan, koko työ on siis pilalla. Ja kallista aikaakin siihen hukkaantui ties miten paljon.

Missä vaiheessa yhteiskunnan lietsoma täydellisyydentavoittelu kasvattaa lonkeronsa täysin omaehtoiseen puuhasteluun? Milloin iloinen sormiväreillä sotkeminen vaihtuu suorittamiseen? Koulussako?

Olisi taas löydettävä itsestään kuusivuotiaan into ja lähdettävä ennakkoluulottomalle tutustumisretkelle taidetarvike- ja askarteluliikkeisiin.

Tai ehkä pitäisikin hankkia ne sormivärit ja valtava rulla paperia.

Oma hohtonsa

Kevätsateessa pyöräilemisessä on oma villi hohtonsa, vaikka vesi valuu silmiin ja märät sormet palelevat. Toukokuussa sadekin on uutta luovaa, elävää, hengittävää. Se herättää lehdet puihin, vihertää maan, päihittää pölyn, tuo maisemaan mullan tuoksun. Kevätsateelle antaa paljon anteeksi, toisin kuin marraskuun jäätävälle, mädättävälle vihmalle.

Tilastojen armoilla

En ole tainnut mainitakaan, että lainassa ollut nelipyöräinen työkaverini vaihtui taannoin sympaattiseen Bemariin vuosimallia 1991. Yhteiselo on sujunut ongelmitta ja painajaismaisilta korjaamokäynneiltä on toistaiseksi vältytty.

Tässä kohden kai kuuluisi koputtaa puuta, jos olisi taikauskoisuuteen taipuvainen (en ole, joten ottakaamme riski).

Mutta kylläpä autonomistajan silmät levisivät, kun postilaatikkoon kolahtivat vakuutuskirja ja ensimmäinen lasku. Puolen vuoden vakuutusmaksu oli suuruudeltaan sitä luokkaa, että käsillä olisi pitänyt olla paperipussi hyperventilaation varalta. Hajusuolakaan ei olisi ollut pahitteeksi.

Ensijärkytyksestä toivuttuani vyötin kupeeni ja marssin vakuutusyhtiön konttoriin ottamaan asiasta selvää. Ja kukapa olisi arvannut? Palvelunhaluinen virkailija selitti, että autoni merkki nyt vain sattuu olemaan sellainen, jolla on erityisen korkeat vakuutusmaksut. Merkkikohtaiset erot taas selittyvät ennen muuta korkeilla vahinkotilastoilla. Mistä ne puolestaan johtuvat, jäi allekirjoittaneelle epäselväksi. Miksi juuri bemareilla kolaroidaan keskimääräistä enemmän? Ovatko törmäilyn takana rallikuskeiksi itseään luulevat nuoret sankarit vai pöyhkeät pukuherrat uudenkarheilla maantiehirmuillaan?

Sitäpä voi sekatyöläishumanisti pohdiskella ja kiroilla euroja kasaan haaliessaan. Vanhan sanonnan hevosettomuuden huolettomuudesta voi hyvin kääntää nykyaikaan vaihtamalla hevosen tilalle hevosvoimat. Mutta ne pyöräilyn ja joukkoliikenteen ulottumattomissa olevat työkeikat - minkäpä teet.

- - -

Tilastoista puheenollen. Kurkatessani sivulaskuria hämmästyin kovasti kävijävyöryä vaatimattomassa nurkkauksessani. Syykin selvisi: suosionsa ansainneet bloggaajakonkarit Maalainen ja Khilou olivat maininneet taannoisen vappukirjoitukseni omissa teksteissään.

Pitipä sattua nyt, kun ei ollut kahvileipääkään varattuna viikonlopun poissaolon jälkeen. Mutta kiitos kaunis huomiosta.